Kun hallituksen esitystä liikkumisrajoituksista aletaan käsitellä eduskunnassa, avainkysymys on, ovatko rajoitukset välttämättömiä ja oikeansuhtaisia. Tämä kysymys ei jätä hallitusta rauhaan myöskään koronakriisin jälkeen, kirjoittaa MTV Uutisten päätoimittaja Ilkka Ahtiainen.
Pääministeri Sanna Marin (sd.) esitteli torstaina Suomen kansalle liikkumisrajoituksia koskevan lakiesityksen, ja kritiikkiä on riittänyt.
On sanottu, ettei pitäisi säätää lakeja, joiden valvonta on mahdotonta. On ihmetelty nurinkurista lähestymistapaa, jossa säädetään kansalaisten vapauksia kouraiseva laki ja siihen iso liuta poikkeuksia sallituista asioista. Yleensä läntisissä demokratioissa lakien tarkoitus lienee päinvastainen: vapautta on maksimimäärä ja kiellot poikkeuksia.
Ei tarvitse olla juristi ymmärtääkseen, että tällainen laki on loputtomien spekulaatioiden kohde, täynnä reikiä.
Ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi sosiaali- ja terveysministeriön kansliapäällikkö kertoi, että lain on tarkoitus toimia "välillisesti": estää ihmisten liikkuminen yksityisiin tapaamisiin. Menetelmä tuntuu olevan: haulikolla pusikkoon, kyllä se johonkin osuu.
Laki ei ole läpihuutojuttu
Vaihtoehtoja on edelleen kolme. On mahdollista, ettei koko lakia tarvitse ottaa käyttöön. Jos ihmiset nyt säikähtävät ja jähmettyvät paikoilleen, tautikäppyrät kääntyvät laskuun kuin itsestään ennen kuin lakia saadaan edes voimaan.
Toinen vaihtoehto on, että laki juuttuu eduskunnan perustuslakivaliokuntaan. Ainakin oppositiosta esitettiin jo tuoreeltaan epäilyjä lakiehdotusta kohtaan. Tässä tapauksessa sen voimaantulo ainakin lykkääntyisi.
Kolmas vaihtoehto on, että laki kaikkine outoine rönsyineen läpäisee eduskunnan. Tämän jälkeen hallitus antaa toimeenpanoon johtavan asetuksen. Sitten pääkaupunkiseudulla ja Turussa koittaa kolme viikkoa poikkeusaikaa.
Kadut ja liikkeet hiljenevät, ja ne kansalaiset, jotka ovat tähänkin asti noudattaneet ohjeita ja määräyksiä, noudattavat niitä edelleen. Kukaan ei tiedä, mitä tekevät ne, jotka eivät ole piitanneet säännöistä tähänkään asti.
Mitä oikeastaan pitäisi ajatella?
Tietenkin pitää ajatella, että päättäjien tavoite on vilpitön: estää taudin leviäminen ja kääntää tartunnat laskuun. Estää sairaalapaikkojen loppuminen ja turvata tehohoito myös muihin sairauksiin kuin koronaan. Joku varmaankin jää kuolematta, ainakin tässä kohtaa elämää.
Perusterve ihminen voi yrittää suhtautua "kovennettuun" kolmiviikkoiseen käytännönläheisesti. Kun kokonainen vuosi on enemmän tai vähemmän kärvistelty, mitä merkitsee muutama viikko lisää, varsinkin jos se nopeuttaa paluuta normaalimpaan elämään.
Samalla voi toivoa, että kyseessä on hullun koronavuoden "huipennus", sekava loppunäytös tarinassa, jossa ihminen yritti pysäyttää viruksen, joka on ihmiselle aivan liian ovela ja nopea.
Miten yhdenkään valtion lainsäädäntökoneisto voisi muka pysyä perässä, kun virus leviää yhdellä poskisuudelmalla baarissa tai yskäyksellä bussissa?
Mielenterveyspommi tikittää
Tapa, jolla Suomen johtavat poliittiset päättäjät ja viranomaiset hoitavat koronakriisiä, on karkeasti ottaen noudattanut samaa peruskaavaa kokonaisen vuoden. Kohdennettujen toimien sijasta turvaudutaan mieluummin massarajoituksiin. Jostain syystä näin tehdään, vaikka yksittäisissä kaupungeissa kuten viimeksi Vantaalla on saatu hyviä kokemuksia ensin mainituista.
Nyt hallitus panee toivonsa siihen, että kolmen viikon kovennettu auttaa, samaan aikaan kun rokotukset etenevät ja niitä kenties aletaan painottaa alueille, joissa tartuntoja on eniten.
Kunpa näin tapahtuisi. Koronan hillitseminen on tärkeää, mutta hillitsemisen aiheuttama kustannus muulle yhteiskunnalle käy yhä sietämättömämmäksi. Mielenterveyspommi tikittää, pudokkaiden määrä oppilaitoksissa ja harrastuksissa kasvaa, ja taloudellisen ahdingon raa’at realiteetit kalvavat suomalaisia perheitä.
Yhä polttavammaksi käy kysymys, onko tämä ollut välttämätöntä, saati oikeansuhtaista.