– Välillä voi ajatella, että kyllä tästä selviääkin. Mutta tulee myös toisenlaisia päiviä, Hannele* kertoo haastattelun aluksi.
Itsemurhien määrä on laskenut Suomessa 1990-luvun alusta saakka ja yli 20 prosenttia viimeisen kymmenen vuoden aikana. Vuonna 2017 itsemurhakuolemien määrä kääntyi kuitenkin nousuun ja itsemurhan teki 824 henkilöä.
Aihe on mediassa tabu: uutisointi voi joissain tapauksissa lisätä itsemurhakuolemia ja siksi aihetta vältellään.
Mutta uutisointi voi joissain tapauksissa myös auttaa tapausten ehkäisyssä ja se on myös Hannelen syy kertoa kokemuksistaan. Hänen 30-vuotias poikansa on yksi niistä, jotka ovat menehtyneet itsemurhan vuoksi viime vuonna.
– Tuolla kulkee niin paljon nuoria, myös poikaani paljon nuorempia, kauhean ahdistuneina.
Toimi näin, jos kärsit itsetuhoisista ajatuksista
Maksuton valtakunnallinen kriisipuhelin päivystää lähes vuorokauden ympäri numerossa 09 2525 0111. Numeroon voi soittaa myös nimettömänä ja numerosta saa apua monella kielellä.
Kriisipuhelimeen voivat soittaa itsemurhaa harkitsevien lisäksi heidän läheisensä. Keskuksesta osataan antaa toimintaohjeita siinä tapauksessa, että läheiset ovat puhuneet itsetuhoisista ajatuksista.
Psykiatrisiin päivystyksiin on mahdollista hakeutua myös paikan päälle, jos päivystys sijaitsee lähistöllä.
Siinä tapauksessa, että lähialueella ei ole psykiatrista päivystystä ja kriisi on akuutti, apua saa myös hätänumerosta 112.
Vaikka omista ajatuksistaan ei haluaisikaan keskustella ammattilaisen kanssa, niistä kannattaa mainita kenelle vain sellaiselle, jolle pystyy puhumaan.
Lähde: Suomen mielenterveysseura
”Hän sai kolme päivää sairaslomaa ja mielialakyselyn kotiin”
Kun Hannelen poika oli pieni, hän oli Hannelen elämän valo. He elivät kahdestaan ja jatkoivat tiivistä yhteydenpitoa tiiviisti senkin jälkeen, kun poika muutti pois kotoa.
– Aloimme antaa erotessamme toisillemme oikein mojovia halauksia ja sanottiin, että rakastan sinua.
Masennuksesta Hannelen poika kertoi ensimmäistä kertaa kaksi vuotta sitten. Poika oli tullut käymään ja kun hän oli jo lähdössä, hän alkoi puhua ahdistuksesta ja peloista.
– Poika pälyili, oli pelokkaan oloinen ja kertoi siitä, että kaikki kaatuu päälle.
He päättivät yhdessä varata ajan psykiatrille. Poika sai diagnoosin ja lääkkeet, jotka olivat Hannelen mukaan toimineet hyvin.
Viime vuonna tapahtui jotain eikä Hannele ole vielä varma, mitä. Poika oli edellisenä päivänä sanonut, ettei pysty töihin. Hän oli varannut ajan työterveyslääkäriltä.
– Hän oli saanut kolme päivää sairaslomaa, mielialakyselyn kotiin ja uuden lääkäriajan kolmen päivän päähän.
– Hän soitti lääkärin jälkeen, voisiko tulla käymään. Myöhemmin hän soittikin, ettei voikaan tulla – että pitää käydä äkkiä kotona ja että hän soittaa vielä illalla. Mutta se oli meidän viimeinen puhelumme.
”Aina kun ovikello soi ja menin avaamaan, näin poliisin haalarin”
Seuraavista päivistä Hannele ei muista paljoa. Aika tuntui pysähtyneen ja koko keho oli sokkitilassa.
Poliisit olivat tulleet käymään samana iltana kuin Hannele kävi viimeisen keskustelun poikansa kanssa ja kertoneet, mitä oli tapahtunut.
– Siitä tuli muutamaksi viikoksi sellainen trauma, että aina kun ovikello soi ja menen avaamaan, näen sinisen poliisin haalarin. Vaikka siellä kuka olisi, Hannele kertoo.
Sokki kesti viikkoja. Sinä aikana monet ystävät ja työkaverit tulivat käymään ja Hannele kertookin, että kohtaamiset helpottivat hieman järkytyksen keskellä.
– Luulisi, että sitä haluaa majoittua kotiin turvaan ja olla vain keskenään. Mutta niin ei käynyt. Vaikka itse olisin ajatellut, että haluaisin jättää surevan ihmisen rauhaan, niin tämä oli paljon parempi. Siitä tuli yhteinen suru.
”Kriisiterapiassa on käyty läpi, että minulla on myös oma elämä”
Ensimmäisen kuukauden Hannele oli sairaslomalla. Uni ei tullut, vaikka olisi ollut kuinka ryytynyt ja väsynyt. Muisti pätki pahasti – ja se pätkii hieman edelleen.
Pahimman sokin aikanakin joutui toimimaan, kun pojan asiat oli saatava järjestykseen. Kriisiterapia oli korvaamaton apu sekä käytännön asioissa että tunteiden käsittelyssä.
– Kriisiterapia oli ihan ratkaisevaa. Terapeutit ovat ammattilaisia, osaavat kysyä oikeita kysymyksiä ja auttaa surussa eteenpäin. Terapiassa ajatukset saa liikkumaan siihen suuntaan, että tulevaisuuskin on olemassa.
Kriisiterapiassa oppi kuukausien kuluessa hahmottamaan sitä, että Hannelella on myös oma elämä elettävänä, vaikka aluksi tuntui täysin mahdottomalta ajatukselta, että maailma pyörii normaalisti kaikesta huolimatta.
0:45
– Kriisiterapiassa on käyty läpi, että minulla on myös oma elämä, vaikka pystynkin näkemään sen vain muutaman viikon päähän.
”Ystävä oli tukena, vaikkei osannut sanoa mitään”
Myös läheisten tuki on ollut tärkeää kaikissa surun vaiheissa. Vaikka voisi kuvitella, että sureva haluaisi olla rauhassa, kaikki kohtaamiset ovat auttaneet, Hannele painottaa.
Hän kertoo esimerkin ystävästään, joka tuli pian tapahtuneen jälkeen käymään ja soitteli usein, vaikka ei osannutkaan sanoa mitään.
– Hän ei sanonut sanaakaan ensimmäisenä kertana, kun kävi täällä. Hän soitti vielä illalla ja puhelimessa kuului vain, kun hän niiskutti siellä. Lopulta hän sai sanottua, ettei osaa käsitellä tällaisia asioita ollenkaan. Sanoin, ettei sinun tarvitsekaan – tämä on minun suruni, ole sinä vaan kuin olet.
– Hän soitti monta kertaa noin, ettei pystynyt puhumaan mitään. Mutta soitti kuitenkin. Se oli liikuttavaa. Hän oli tukena, vaikkei osannut mitään sanoa.
Hannele kannustaakin kohtaamaan menetyksen kokeneen läheisen, vaikkei tietäisikään, mitä sanoa.
– Kannattaa aloittaa varovasti. Jos toinen ottaa siihen keskusteluun osaa, se haluaa jutella, mutta jos ei vastaa mitään tai on pelästynyt, niin kannattaa antaa olla. Se hetki menee ohi.
”Vielä kuoleman jälkeen rakkaus tuntui jatkuvan”
Hannele kertoo, että hän itse ei ole nyt eikä ole ollutkaan vihainen kellekään tai syytä ketään poikansa menehtymisestä – ei poikaansa eikä edes lääkäriä, jonka luona poika kävi viimeisenä päivänään.
– Tuli ilman muuta sellainen olo, että lääkärin olisi pitänyt huomata jotain, mutta en halua syyttää häntä.
Nyt pojan uurnanlaskustakin on kuukausia, ja se tarjosi jonkinlaisen päätepisteen, vaikka suru ei koskaan hellitäkään. Hän pääsi hyvästelemään poikansa viimeisen kerran.
Muistoja tulee vielä jatkuvasti pintaan.
– Kävin läpi poikani tavaroita, jotka hän oli pakannut jo silloin, kun muutti pois kotoa. Siellä oli huivi, jonka hän oli saanut jenkkilästä 3-vuotiaana. Se sitoi sen pienenä poikana kaulan ympärille ja oli päiväkodissakin aina se huivi niskassa kuin supersankari.
– Näistä kertoessa itkettää, vaikka ei ole enää pitkään aikaan itkettänyt. Mutta en minä sitä pientä poikaa menettänyt, vaan sen aikuisen. Ja vielä kuoleman jälkeen rakkaus tuntui jatkuvan vaan.
*Hannelen nimi on muutettu.