Raakel Lignellin kolumni: Lapset tuskin ovat hankalampia kuin ennen – aikuisten säätämä yhteiskunta on kuitenkin muuttunut ja se näkyy jo lapsissakin

Aikuisten maailman avokonttorielämä syö tutkitusti työtehoa. Melu ja häiriöt ovat kaksinkertaisia työhuoneissa työskenteleviin verrattuna.

36 minuuttia päivässä, kolme tuntia viikossa, 12 tuntia kuukaudessa eli noin kuukausi vuodessa. Nämä ovat aikoja, joita avokonttorin häly syö yhden työntekijän työtehosta Aula Researchin vuosi sitten tekemän selvityksen mukaan, jossa vertailtiin useita avotilojen tuottavuudesta tehtyjä kansallisia sekä kansainvälisiä tutkimuksia. Erityisen haasteellisiksi avotilat todettiin asiantuntijatyössä.

Avokonttori-mantraa hoetaan vuorovaikutuksen paranemisen yhteydessä. Tutkimuksen mukaan tämäkin on harhaa, tilanne on pikemminkin päinvastainen. Kommunikointi kärsii, kun luottamuksellisten keskustelujen käyminen hankaloituu ja häiriöt ja keskeytykset huonontavat tiimisuhteita. Myös sairastelu on tuplasti yleisempää avokonttoreissa.

Se, mikä säästetään tilojen seinissä, maksaa pitkässä juoksussa moninkertaisesti.

Jos avotilat, häly ja keskeytykset ovat aikuisille haasteellisia, miten haitallisia ne ovatkaan lapsille?

Vaatimuksella karmiva hinta

Opetushallituksen yliarkkitehti Reino Tapaninen hehkuttaa Ylen jutussa toistensa sisään liukuvia oppimisympäristöjä, toisiinsa yhdisteltäviä oppimistiloja ja haluaa eroon käytävistä ja luokkahuoneista. Hänen mukaansa uusi opetussuunnitelma ohjaa luopumaan seinistä, koska se korostaa yhdessä tekemistä. Samassa tilassa on kerralla jopa 100 lasta.

OAJ:n mukaan taas opettajien viesti on selvä: tarvitaan luokkahuoneet ja seinät, ne turvaavat työrauhaa ja hillitsevät näköhäiriöistä johtuvia keskittymishäiriöitä sekä meluongelmia.

Opetussuunnitelmassa korostetaan lapsen itseohjautuvuutta, johon rajattomat tilatkin perustuvat. Harva lapsi siihen kykenee, erot ikäluokkien sisällä ovat valtavat ihan "normi-lapsissakin", saati sitten erityislasten kohdalla. Tällainen vaatimus niin sisällöllisestä kuin ympäristöllisestä itseohjautuvuudesta on jo nyt ottanut karmivan hintansa.

THL:n Ylelle kokoama tilasto paljastaa, että viime vuonna kirjoitettiin neuropsykiatrisen oireilun, kuten ADHD/ADD:n tai muiden autismikirjon häiriöiden epäilyn vuoksi yli 66 000 lähetettä 6–13-vuotiaille lapsille. Luku on yli kaksinkertainen viiden vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna.

Liian nuorilta odotetaan liian paljon

Ovatko lapset yhtäkkiä erityispiirteisempiä ja hankalampia kuin hetki sitten? Tuskin! Meidän aikuisten yhteiskunta ja meidän aikuisten säätämät koulumaailman vaatimukset ovat muuttuneet. Liian nuorilta odotetaan ja oletetaan liian paljon, liian aikaisin. Ilman erityispiirteitäkin.

Huippulahjakkuudet luovivat ja kykenevät loistamaan monenmoisissa olosuhteissa, mutta lapset ja nuoret, jotka selviytyivät opettajavetoisessa, selkeissä luokissa ja lukujärjestystä noudattavassa systeemissä erityispiirteillä tai ilman, putoavat auttamatta kelkasta uudessa kuviossa. Jos kaikki voimat menevät hälyn ja muuttuvien tekijöiden sietämiseen, oppimiselle ei jää enää mahdollisuutta. Varsinkaan, jos ei ole varma, mitä pitäisi oppia.

Onko tosiaan niin, että syötämme lapsille ja nuorille lääkkeitä, jotta he kestäisivät uuden ja uljaan uudistuksen? Lapset, jotka perinteisemmässä oppimisympäristössä pärjäisivät ilman kemikaaleja.

Voisimmeko suoda lapsille oppimisympäristön, jossa olisi selkeää mitä, miten ja miksi opitaan. Milloin aloitetaan, kenen kanssa tehdään ja milloin ollaan valmiita. Miten oppimista mitataan, miten opettajalta pyydetään apua, miten annetaan kaikille työrauha ja miten kotiväki voi koulutyötä parhaiten tukea. Lapsi ei ole aikuinen, lapset eivät voi oppia keskenään. Lapsi tarvitsee raamit aikuiselta.

Opettajatkin ovat kovilla

Opettajat ovat eittämättä tässä turbulenssissa todella kovilla. Ei käy kateeksi. Mutta sitä suuremman hatun nostan heille, jotka tätä alipalkattua kutsumustyötä tekevät. Kuinka kauan he jaksavat ja pystyvät pitämään opetuksen ja oppimisen tason yllä?

Nyt on riskinä, että yhteiskuntamme ylpeys, tasavertainen koulujärjestelmä romahtaa. Huolensa on esittänyt esimerkiksi psykologian emeritaprofessori Liisa Keltikangas-Järvinen. Hänen mukaansa nykyjärjestelmässä pärjäävät ne, joiden vanhemmat "käyvät koulua" aktiivisesti lastensa kanssa. Vanhempien osuus kasvaa liian suureksi ja se johtaa eriarvoistumiseen, niin kantaväestön kuin maahanmuuttajien osalta. Koulumaailman tulisi rakentua siten, että lapsi selviää siitä ilman vanhemman jatkuvaa mukana oloa ja osallistumista.

Myös motivaatiota pitäisi opettaa. Motivaatio ei ole välttämättä sisäsyntyistä eikä varsinkaan sama asia kuin kiva tai hauska tunti, jolla saa pelata videopelejä. En haikaile Seitsemän veljeksen katekismus- kinkereitä, mutta kyllä tavoitteellinen oppiminen on oikeassa mittakaavassa todella motivoivaa.

Miten maailma menikään näin kompleksiseksi?

Aivot kehittyvät nuoreen aikuisuuteen saakka: Itseohjautuvuus, motivaatio, sosiaalinen kyvykkyys, monenlaisen ja monimuotoisen tiedon yhdistäminen ja hyödyntäminen. Tämä kaikki teettää työtä monella yliopisto-opiskelijallakin vielä pitkään. Varsinkin tänä totuuden jälkeisenä aikana. Miten alakoululaiset voisivat olla moiseen valmiita?

Toki pitää tiedostaa, että omassa päässä saattaa asian tiimoilta olla vahvistusvinouma tai harha: näkee ja lukee juuri omaa näkemystä vahvistavat artikkelit ja tutkimustulokset, vastakkaiset argumentit mieluusti sivuuttaa tai jättää vähemmälle painoarvolle. Toisissa porukoissa toimii toisenlainen parviäly. Siinä parvessa taidettiin kehitellä nykyinen opetussuunnitelma.

Miten tämä maailma menikään näin kompleksiseksi? Ja jos jokin seikka tuntuu helpolta ja selkeältä, silloin siitä ei ainakaan mitään ymmärrä. Paitsi pikkulapsi, jolle asia joko on tai ei ole.