Viime kesänä koko maailma seurasi henkeään pidättäen jalkapallojoukkueen pelastamista thaimaalaisesta luolastosta. Uutuuskirja kertoo operaation huikeista yksistyiskohdista suomalaissukeltaja Mikko Paasin näkökulmasta. Paasi kertoo kirjassa esimerkiksi poikien lääkitsemiseen liittyvästä selkkauksesta, joka meinasi vaarantaa koko operaation.
Tuore Johanna Elomaan kirjoittama Sukellus valoon -kirja kertoo Thaimaan operaation tapahtumista, jotka eivät näkyneet medialle. Joitain tietoja pääsi toimittajille, sillä kuten Paasi kirjassa kertoo, vapaaehtoisesti pelastustoimiin ryhtyneitä sukeltajia ei juurikaan valmennettu tai ohjeistettu siitä, mitä operaatiosta saa kertoa.
Moni sukeltaja oli täysin kokematon median kanssa työskentelemisessä, eikä kieli- ja kulttuurimuuritkaan auttaneet asiaa.
Sukeltajia jätettiin pois tiimistä medialle lavertelun takia. Sosiaalisen median päivityksiä syynättiin tarkkaan ja ei-toivotut kuvat ja maininnat poistuivat välittömästi. Alueelta katkaistiin myös internetyhteydet tietovuotojen välttämiseksi.
Artikkeli jatkuu kuvien jälkeen
Paasi kertoo kirjassa, että toimittajien paljous ja olematon mediavalmennus olivat hankala yhtälö. Keskeneräisiä suunnitelmia ei haluttu julkisuuteen, mutta välillä ainoastaan lakana erotti salassa pidettävät tiedot toimittajista.
Minusta olisi ollut yksinkertaisempaa vain kertoa meille, mitä saisimme sanoa ja mitä emme. Erikoista ja vähän huvittavaakin oli minusta myös se, että neljä minuuttia sen jälkeen, kun ensimmäinen lapsi oli tuotu kolmanteen kammioon, uutinen oli jo sosiaalisessa mediassa. Päivityksen oli täytynyt tulla joltain luolassa päivystäneeltä komentajalta. He olivat lopulta niitä, jotka kielsivät kaiken tiedottamisen ulospäin.
BBC tiesi lääkkeistä
Yksi suurimmista selkkauksista tapahtui, kun tieto thaimaalaispoikien lääkitsemisestä levisi maailmalle. Tässä yhteydessä myös Paasi itse meinasi joutua ongelmiin, kun tunnettu suomalaissukeltaja Jani Santala oli puhunut BBC:lle operaatiosta ja siinä käytettävistä rauhoittavista lääkkeistä.
Yritin parhaani mukaan vannoa, ettei minulla ollut asian kanssa mitään tekemistä. Torrel kertoi, että operaation johdolla oli mennyt koko edellinen ilta ja yö siihen, että he saisivat Thaimaan hallitukselta luvan aloittaa evakuointi. Tietovuoto lääkkeistä oli seisauttanut kaiken. Yleisön suhtautuminen lasten lääkitsemiseen sukelluksen ajaksi oli todella jyrkkä. Ihmiset olivat sitä mieltä, ettei lapsia voi missään nimessä tuoda luolasta ulos rauhoitettuina, saati nukutettuina. Ja se yleinen mielipide taas vaikeutti poliittisista syistä Thaimaan hallituksen päätöstä ja siten evakuoinnin aloittamista.
Paasi laitettiin selvittämään asiaa Santalan kanssa, joka kertoi todenneensa itse päättelemällä, että jos evakuointi tehtäisiin sukeltamalla, todennäköisesti siinä tapauksessa tultaisiin käyttämään rauhoittavia lääkkeitä tai että ainakin niitä pitäisi käyttää.
Lääkitys huolestutti myös sukeltajia
Paasi myöntää, että ajatus lasten lääkitsemisestä kauhistutti häntäkin, mutta vaihtoehtoja ei ollut.
Jos jostain jäisi lapsille traumat, niin siitä, että heidät sidottaisiin käsistä ja jaloista kiinni ja he haukkoisivat paniikissa ilmatankkia kaksi tai kolme tuntia veden alla.
Koko tiimi pelkäsi, että joku tai jotkut pojista menehtyisivät matkan aikana. Paasi kuvaileekin työtehtävää elämänsä stressaavimmaksi. Hän uskoo, että lasten toipumisen ja traumojen ehkäisemisen kannalta lääkitys oli järkevin vaihtoehto.
Ensimmäisenä luolasta kuljetettiin ulos parhaimmassa kunnossa olleet pojat. Pojat olivat lopulta päättäneet itse järjestyksen. Paasi kehuu yhtä pojista, joka oli suostunut olemaan ensimmäinen kokeilija.
Ensimmäinen ajatus oli, että ”Mitä helvettiä, kuka alkaa nukuttamaan veden alle kolmekymmentä kiloa painavia lapsia, jotka eivät ole syöneet mitään yhdeksään päivään?” Mutta minä en ole lääkäri ja tiesin, että Richard Harris oli kokenut ammattilainen. Tiesin myös, että paniikkiriski olisi ollut lopulta todennäköisempi menehtymisriski kuin minkäänlainen lääkitys.
Parempi lyödä neula vaikka luuhun
Paasi kertoo, että kaikilla sukeltajilla oli mukanaan ketamiinipiikkejä. Jos näytti siltä, että joku lapsista oli tulossa tajuihinsa, heidän tehtävänään oli pistää lisää nukutusainetta.
Harris oli selostanut, että ”lyökää piikki tarpeeksi syvälle lihakseen niin, ettei se jää ainakaan märkäpuvun ja ihon väliin”. Hän oli myös todennut, että vaikka ruiskusta menisi ilmaa lihakseen, se ei olisi vaarallista. Neula oli parempi lyödä luuhun kiinni kuin pistää liian varovasti. Harrisin ohje oli ollut se, että kyllä me sitten tiedämme, kun lääkettä pitää antaa lisää. Jos lapsen silmät olisivat raollaan tai ne reagoisivat kevyeen kyynelkanavien naputteluun, annosta piti lisätä. Samoin niin piti tehdä, jos pojan kädet tai jalat alkoivat liikkua. Ohjeistuksesta huolimatta oli vaikea tietää, oliko kyse normaalista refleksistä vai siitä, että lapsi oli heräämässä. Harris oli kuitenkin kertonut meille, että emme voisi tappaa lasta ruiskuissa olevalla ketamiiniannoksella.
Sukeltajaryhmä sai lopulta kaikki lapset turvallisesti ulos luolasta. Hän kuvailee kirjassa helpottunutta, uupunutta tunnelmaa, jonka joukko yhdessä koki.
He saivat Thaimaassa sankarin vastaanoton ja olivat maan kuninkaan kunniavieraita loppuvierailunsa ajan - ja tulevat olemaan mahdollisesti jopa loppuelämänsä ajan.
Pojat pysyvät sukeltajan mielessä
Paasi kertoo MTV Uutisten haastattelussa miettivänsä poikia usein. Hän ehti tavata elämäniloa täynnä olevat lapset muutamaan kertaan ja thai-kielen osaaminen helpotti yhteyden syntymistä.
Silti miehen mielessä herää huoli, kun hän ajattelee poikien tulevaisuutta. Tavalliset pikkupojat ovat kokeneet valtavan henkisen ja fyysisen stressin ja pelon, ja nyt heitä kuljetetaan ympäri maailman sankareina ja puhumassa tv-ohjelmissa.
– Onhan se hienoa, että heitä huomioidaan, kunhan kaikki vaan ymmärtäisivät, että he ovat lapsia. 11-16-vuotiaita lapsia, joiden pitäisi nyt leikkiä ja käydä kouluja.
Kursiivilla merkityt kohdat ovat suoria lainauksia Sukellus valoon -kirjasta.
