Moni muistaa historian hurjat tarinat muukalaislegioonassa palvelleista suomalaisista ja heidän värikkäistä elämistään. Sen sijaan harvemmin esillä ovat Ranskassa tänä päivänä ammattisotilaina toimivat suomalaiset. Aiemmin tänä vuonna julkaistussa kirjassa kaksi nuorta suomalaismiestä kertoo, miten he päätyivät sotilaiksi ulkomaille. Uravalinta oli koitua toisen kohtaloksi jo alkumetreillä.
Moni tuntee tarinoita legendaarisesta Ranskan muukalaislegioonasta ja siellä vuosien saatossa palvelleista suomalaisista. Esimerkiksi Aarne ”Marokon kauhu” Juutilainen ja Per ”Sahara” Andersson ovat useammalle tuttuja hahmoja.
Heidän ja monen muun tarinoita on kerrattu Kari Kallosen tuoreessa kirjassa Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa (Readme.fi 2020). Kirja tarjoaa kurkkauksen paitsi legioonan historiaan, myös nykytilaan.
Kirjaa varten on haastateltu useampia nuoria miehiä, jotka ovat palvelleet legioonassa vielä aivan viime vuosina. Kirja kertoo myös, miten miehet päätyivät ammattisotilaiksi Ranskan sotavoimiin.
Kallosen mukaan muukalaislegioonassa oli kirjan kirjoitushetkellä arviolta 25 suomalaista. Määrä kuitenkin elää jatkuvasti.
Yksi kirjan hahmoista on Sakkena esitelty, kolmekymppinen pääkaupunkiseudulla syntynyt mies, joka on vielä kirjan kirjoittamisen aikaan ollut suorittamassa yli seitsemän vuotta jatkunutta palvelustaan.
Sakke. Kuva on Kari Kallosen kirjasta Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa (Readme.fi, 2020).
”Paskat. Kyseessä on Ranska”
Sotilasuransa Sakke aloitti Kallosen mukaan kuten moni muu suomalainen nuori mies, tutustumalla kasarmielämään Puolustusvoimien palveluksessa. Jo ennen asepalvelusta mies oli kuitenkin pohtinut sotilaan ammattia, ja jäikin armeijan jälkeen sopimussotilaaksi pariksi vuodeksi.
Siviilissä Sakke työskenteli hetken turvallisuusalalla, mutta pyrki lopulta muukalaislegioonaan. Hän halusi elämäänsä seikkailua, kuten moni muu kirjassa esitelty nuorukainen.
Kova kuri, kova fyysinen harjoitus sekä oikeat operaatiot Ranskan entisissä siirtomaissa ja Afganistanissa kiinnostivat. Hän halusi tehdä jotain erilaista ja jotain jännittävää, oli päästävä seikkailemaan, kirjassa kuvaillaan.
Tehtyään päätöksen liittymisestä, Sakke aloitti harjoittelun ja selvitti kaiken mahdollisen legioonaan liittyvän internetistä. Ranskaan hän saapui loppukeväästä 2013. Hän päätyi Nizzassa sijaitsevan värväyskeskuksen porteille viikonloppuna.
– Olin lukenut legioonan nettisivuilta, että värväyskeskukset ovat auki 24/7. Paskat. Kyseessä on Ranska, joten sunnuntaisin kaikki on kiinni, mies muistelee kirjassa.
Lue myös: Suomalaislegioonalaisen Per Anderssonin hurja elämä päättyi kolhittuna ja sairaana Thaimaahan
Maanantai tuli, ja mies lähetettiin noin parinsadan kilometrin päähän Aubagneen, missä varsinaiset pääsykokeet pidettiin.
– Mieleenpainuva hetki oli, kun pääsin pihamaalle, jossa aiemmin saapuneet jo hengailivat. Paikka näytti ihan joltain vankilan takapihalta sekä aitojen että populaation valossa. Suurin osa porukasta oli afrikkalaisia tai itäblokin maista. Meitä englanninkielisiä oli kuitenkin muutamia, Sakke muistelee kirjassa.
– Lähes kaikki kenen kanssa kaveerasin siellä, pääsivät sisälle. Suurin osa entisistä ammattisotilaista vaikutti pääsevän sisälle, mikäli taustalla ei ollut vakavia rikoksia. Muutamilla tosin, kuten myöhemmin tuli ilmi, oli vakavia post-traumaattisen stressin oireita esimerkiksi Kanadan ja jenkkien armeijoiden operaatioista Afganistanissa.
Kolmen viikon valintaprosessin päätteeksi Sakke sai tietää olevansa legioonakelpoinen.
Korpraalin nyrkki
Sakken ja muiden kirjassa esiteltyjen, viime vuosina Ranskan maavoimien eliittiyksikössä palvelleiden miesten tarinoista voi aistia, että elämä muukalaislegioonassa on tänä päivänä jokseenkin erilaista kuin vuosikymmeniä sitten – esimerkiksi Anderssonin ja Juutilaisen aikoina.
Siinä missä legioona saattoi joskus toimia menneisyyttään paenneiden turvasatamana, nykyään sotilaaksi ei välttämättä huolita, jos asiat siviilissä eivät ole ainakin jossain järjestyksessä. Alokkaiden mahdollinen rikostausta selvitetään jo värväysvaiheessa. Tuoreempien legioonalaisten tarinat eivät myöskään samalla tavalla viinanhuuruisia kuin vanhat legendat.
Jotkut perinteet pitävät silti pintansa. Kuri ja fyysinen rääkki on kovaa, eikä sotilaaksi mielivää käsitellä silkkihansikkain – ajoittain alokkaita koulitaan jopa puhtaalla väkivallalla, vaikka sotilaan lyöminen onkin sääntöjen mukaan periaatteessa kiellettyä.
Sakke sai todeta tämän ollessaan vasta varusvarastolla kuittaamassa ensimmäisiä maastopukujaan, Kallosen kirjasta selviää.
Ennen varastolle siirtymistä alokkaille oli tolkutettu, että ensimmäisten kuukausien aikana korkeampiarvoisten kysymyksiin tulisi yleensä vastata yksinkertaisesti joko kyllä, ei tai ”en ymmärrä”.
Varusvarastolla eräs alokkaista oli poikennut vaaditusta linjasta ja kakistellut vastauksessaan.
Korpraalin nyrkki löysi nopeasti tiensä alokkaan palleaan ja muut saivat seurata vierestä, kun korpraali toisti oppituntinsa kysymyksiin vastaamisesta, kirjassa kerrotaan.
Marssi tai kuole
Peruskoulutuksen saatuaan Sakke päätyi pioneeriksi vuoristojoukkueeseen, joka toimi liikkeenedistämisjoukkueena rykmentin muille osastoille. Tehtävänä oli etsiä vuoristosta sopivia reittejä sotilaille ja rakentaa vaarallisiin ja hankaliin paikkoihin tikkaita, köysivarmistuksia ja muita etenemisapuja.
Joukkueen väki oli Sakken kertoman mukaan kovakuntoista. Se aiheutti aluksi haasteita.
Maanantait alkoivat usein puolimaratonilla rykmenttiä ympäröivillä kukkuloilla ja etenkin kestävyyskuntoa harjoiteltiin jatkuvasti.
Sakken tukikohta oli Alpeilla. Siellä ja ympäröivillä ylängöillä mies opetteli selviytymään vuoristossa: muun muassa hiihtämään, laskettelemaan, kiipeilemään sekä rakentamaan erilaisia väliaikaisia majoitteita.
Viimeinen kolmen päivän hiihtomarssi oli pahin, jalat olivat jo valmiiksi hajalla ja alppisolassa päälle laskeutui lumimyrsky. Takaisinpäin kääntyminen ei ollut enää vaihtoehtona, koska myös sinne oli jo parikymmentä kilometriä matkaa.
Tuulen pyyhkiessä edessä kulkevan asetoverin suksien jälkiä pois, täytyi pysytellä lähes kiinni, ettei eksyisi reitiltä ja paleltuisi kuoliaaksi. Sakke toteaa, että marssin aikana kävi mielessä ironiseen sävyyn legioonan epävirallinen tunnuslause ”Marche ou creve” eli marssi tai kuole.
Vino nenä
Kuten Sakke, moni lähtee legioonalaiseksi seikkailun janosta. Mielessä saattavat siintää komennukset esimerkiksi Karibian eksoottisilla saarilla.
Sakken ensimmäinen ulkomaankomennus ei kuitenkaan ollut kovin eksoottinen saati toiminnantäyteinen. Se suuntautui Norjaan, missä mies kirjassa kertomansa mukaan lähinnä paleli varamiinoitteen vieressä tai telakuorma-auton takaosassa parin viikon ajan. Laukaustakaan hän ei sotaharjoituksessa ampunut.
Ensimmäiselle pidemmälle, neljä kuukautta kestäneelle reissulle Sakke lähti, kun palvelusta oli takana vuosi. Tuolla kertaa hän päätyi Intian valtamerellä, Madagaskarin kupeessa sijaitsevalle Reunionin saarelle. Myös siellä päivät ja viikot kuluivat muun muassa vartiossa ja sotimista harjoitellessa. Tällä kertaa mies pääsi kuitenkin nauttimaan myös hiekkarannoista.
Saarelta Sakke muistaa tapaamansa rantabaarin pitäjän, joka oli palvellut aikoinaan 15 vuotta muukalaislegioonassa. Yhtenä muistona palvelusvuosistaan hän kantoi vinoa nenää.
Sen oli veteraanin kertoman mukaan lyönyt paikoiltaan eräs legioonassa sotilaspoliisina palvellut suomalainen, joka ei ollut sietänyt humalassa riekkunutta sotilasta.
"Rasituksessa nähdään, kuka on hyvä jätkä ja kuka itsekäs kusipää"
Saarikomennuksen jälkeen Sakke päätyi ensin partioimaan Ranskaan. Charlie Hebdon terrori-isku oli tuoreessa muistissa, ja Ranska oli lähettänyt 10 000 sotilasta kaupunkien kaduille. Myöhemmin Sakke siirtyi lääkintäjoukkueeseen ja lopulta pääsi korpraalikurssille.
– Korpraalikurssilla on aika kova loukkaantumisriski, koska liikuntaa tulee järjetön määrä, yöunta vähän ja kroppa ei palaudu rasituksesta. Se on osittain tavoitekin, koska vasta loppuun väsyneenä huomataan, miten miehet käyttäytyvät paineen alla ja alkaako ryhmähenki rakoilla, mies kertoo kirjassa koulutuksesta.
– Kovassa väsymyksessä nähdään lopulta, kuka on oikeasti hyvä jätkä ja kuka itsekäs kusipää. Korpraalikurssilla viimeistään kyllä ymmärtää miten paljon raskaissa suorituksissa on päästä kiinni. Sanoisin, että reilusti yli puolet. Siinä vaiheessa, kun luulee olevansa ihan lopussa, saattaa annettu tehtävä olla vasta oikeasti alussa, mutta sisulla siitä pääsee läpi.
Vaikka muukalaislegioonan koulu on ollut kova, Sakke kertoo Kallosen kirjassa saaneensa ne seikkailut, joita hän lähti alun perin etsimään. Muistoihin jäävät vierailut useissa maissa, uuden kielen oppiminen ja ”järjetön määrä” uusia ystäviä – ja jopa muutama vihamies.
Kallosen Kirjan kirjoitushetkellä mies oli Ranskan Guyanassa neljän kuukauden komennuksella.
Tie vei Ranskaan, kun ovet eivät Suomessa auenneet
Kirjassa legioonakokemuksensa jakaa myös Lapissa syntynyt Janne, joka palvelee tällä hetkellä Saint-Christolissa, Etelä-Ranskassa Marseillen liepeillä. Kuten Sakke, myös Janne on esitelty kirjassa pelkällä etunimellään.
Janne oli jo nuoruudessaan kiinnostunut sotilaan urasta ja ukkinsa kautta mukana reserviläistoiminnassa. Kesällä 2014 hän marssi Utin laskuvarjojääkärikouluun ja ansaitsi viininpunaisen baretin.
Armeijan jälkeen Janne oli töissä hetken sopimussotilaana, mutta ei päässyt erikoisjääkäriksi. Sotilaan ura vaihtui hetkeksi rakennustöihin siviilissä. Mies kuitenkin pyrki vielä kadettikouluun.
Kun pääsykoekutsu jäi käymättä jääneen lukion takia saamatta, Janne osti menolipun Pariisiin.
Syyskuussa 2016 Janne nousi Oulussa lentokoneeseen, vietti Pariisissa vauhdikkaan viikonlopun ja marssi maanantaina muukalaislegioonan värväyskeskukseen.
Sakke. Kuva on Kari Kallosen kirjasta Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa (Readme.fi, 2020).
Pyrk Simon
Aivan aluksi nuori mies passitettiin kunto- ja ”pällitestiin”.
– Minimivaatimus oli neljä leukaa ja pällitesti oli yhden A4-paperin suoritus matematiikkaa ja joitain kuvasarjoja. Minut oli virallisesti hyväksytty valintaprosessiin. Sain tuona aikana myös uuden nimeni ja identiteettini. Hieman nauratti, kun näin uuden nimeni ´Pyrk Simon´. Millähän perkeleellä minun nimestä tuollaisen sai, no ei se menoa haitannut, mies muistelee Kallosen kirjassa.
Reilun viikon kuluttua Janne siirrettiin Aubagneen, missä varsinaiset valintakokeet suoritettiin. Siellä luvassa oli muun muassa lääkärintarkastuksia ja haastatteluja.
Tällä kertaa mies täytti asevoimien vaatimukset.
– Ette tiedä kuinka hyvältä se tuntui vetää uusi asepuku päälle, vaikka se kotimainen ei ollutkaan ja illalla tietenkin jo opitusti särmäämään uutta barettia. Koko viikko kului lähinnä legioonan kunniakoodia ja numeroita 1–50 ulkoa opetellessa, tämä siitä, että osaisimme ottaa luvun tarvittaessa.
– Koitti viimein se perjantai, jolloin meidän oli aika siirtyä alokaskolutukseen Castelnaudaryyn. Peruskoulutus ei juuri ole muuttunut sitten aikojen ja se sujui niin kuin suomalaisella se voi sujua. Varkaita turpaan ja oma reviiri puhtaana niin hyvin menee.
”Tätä ei olisi kannattanut tehdä”
Peruskoulutuksen kautta Janne pääsi toiveidensa mukaisesti laskuvarjorykmenttiin.
Itse koulutus sujui kommelluksitta. Janne piti kovasta kurista ja tyylistä, suoritti vuoristokursseja ja kävi kommandokurssin Uudessa-Kaledoniassa.
Loppuvuodesta 2017 mies pääsi Suomeen muutaman viikon vapaille, ja lomalta palattuaan hän kävi rakennustöissä komppanian vuoristomajan remontissa. Siellä hän muun muassa veisti moottorisahalla komppanian klubille baaripöydät tammesta.
Janne koki elämänsä sujuvan erinomaisesti.
Helmikuussa 2018 kaikki kääntyi kuitenkin ylösalaisin, kun laskuvarjohyppyharjoitus meni pahasti pieleen.
– Suuntasimme kentälle, missä Transall-koneet jo odottivat ensimmäistä hyppyerää. Haimme varjomme ja laskimme ne odotusalueelle, kypärä pienen punaisen ympyrän päälle. Eräs hyvä ystäväni kysyi, haluaisinko vaihtaa paikkaa hänen kanssaan, koska hän ei halunnut hypätä ensimmäisenä koneesta. No perkele, mikä jottei, paras paikka ja parhaat näkymät. Mutta tätä ei olisi kannattanut tehdä, Janne muistelee kirjassa.
Janne hyppäsi normaalisti ja nautti taivaalla aukeavasta näkymästä. Noin 80 metriä ennen maata hän tarkisti, ettei ketään ollut alla, pudotti taistelupakkauksensa köyden varaan ja otti alastuloasennon.
Sitten tuli pimeää.
Seuraava muistikuva on hänen tullessaan tajuihinsa maassa. Lantiossa ja alaselässä tuntui järkyttävä tuska, muut tulivat apuun. Toinen hyppääjä oli liitänyt hänen varjonsa alapuolelle, jolloin alempi varjo vei kantavan ilman ja suomalainen putosi lähes suoraan maahan.
Lantio oli murtunut neljästä kohdasta ja vasen jalka työntynyt sisäänpäin. Janne lennätettiin sairaalaan.
– Saattaisi luulla, että tuollaisen jälkeen moni voisi jo lopettaa armeijauransa siihen ja näin minulle myös sanoi eräs sotilassairaalan everstiluutnantti.
Suomalainen ei kuitenkaan luovuttanut, vaikka toipuminen otti aikansa.
– Lantio leikattiin ja kursittiin kasaan titaanilla, ristiluun murtuma selässä aiheutti paljon hermovaurioita, jotka paranivat todella hitaasti. Aikaa eri sairaaloissa ja kuntoutuksessa vietin yhteensä 10 kuukautta. Niissä olo oli henkisesti raskasta, kun sitä ei oikein tiennyt tuleeko miehestä vielä legioonalaista vai ei.
Vuoden 2018 lopulla Janne oli jälleen taistelukunnossa ja sai siirron uuteen joukko-osastoon legioonan vuoristopioneerirykmenttiin, missä hän pystyi jatkamaan palvelustaan.
Keväällä 2019 Janne aloitti pioneerikurssilla, ja kesällä lähti komennukselle Maliin. Palattuaan hän läpäisi kommandojoukkueen pääsykokeen ja eteni korpraalikurssille.
Kuten Sakke, Janne oli Kallosen kirjan kirjoittamisen aikaan yhä suorittamassa palvelustaan.
Juttuun muutettu virheellinen termi "palkkasotilas" ammattisotilaaksi 11.1.2020 klo 7.19.
Kursivoidut kohdat ja sotilaiden sitaatit ovat Kari Kallosen kirjasta Suomalaiset sotilaat muukalaislegioonassa (Readme.fi 2020).