Suvin toiveissa oli rauhallinen synnytys ammeessa, mutta ensiraskauden aikana vatsa vain kasvoi, kasvoi ja kasvoi. – Kerroin huoleni siitä, että alusta alkaen olen pelännyt, ettei vauva mahdu tulemaan. En saanut sektioon lupaa, Suvi kertoo nyt.
Raskausaika sujui paremmin kuin Suvi Pulkkinen oli toivonut. Hän oli ensi kertaa raskaana. Vauvakumpu kasvoi vauhdikkaasti; ensimmäiset äitiyshousut Suvi haki jo raskausviikolla 7.
– Meillä oli alusta alkaen tarkoituksena, että kerrotaan sukulaisille ja kavereille vasta, kun olemme olleet rakenneultrassa. Vatsan piilottaminen oli alusta asti hankalaa, koska se näkyi selvästi, Suvi kertoo.
"Neuvolassa oli puhetta, että vauva olisi iso"
Neuvolan valmennuskurssilla Suvin ja hänen miehensä mielessä oli rauhallinen synnytys ammeessa. Raskausvatsa kuitenkin kasvoi, kasvoi ja kasvoi.
– Neuvolassa oli puhetta, että vauva olisi iso. Kerroin huoleni siitä, että alusta alkaen olen pelännyt, ettei vauva mahdu tulemaan.
Suvi raskausviikolla 41+0. Kuva: Suvi Pulkkinen
Facebookissa hän purki tuntojaan samana vuonna synnyttäneiden ryhmässä. Jälkikäteen Suvista alkoi tuntua, ettei synnytys mennyt kuten olisi pitänyt.
– Ensisynnyttäjänä en osannut vaatia kovempaa, kun vaatimukseni torpattiin ja sivuutettiin. Koen, että vauvan kokoa vähäteltiin, vaikka olen itsekin vain 162 senttiä pitkä.
"Minua lohdutettiin sillä, että vauvan paino heittää tutkimuksissa hieman"
Kun raskausviikot ylittivät viikon 36, kotona otettiin käyttöön “perinteiset kolme ässää”: sauna, siivous ja seksi. Vauva ei kuitenkaan halunnut vielä syntyä.
Suvi sauvakäveli viimeiseen raskausiltaansa asti ja toivoi, että synnytys alkaisi itsekseen. Niin ei kuitenkaan käynyt.
– Neuvolassa viikolla 38 kertoivat, että vauva ei välttämättä lähde tulemaan, koska se ei mahdu tulemaan. Paikalla kävi myös neuvolan työntekijä, joka oli samaa mieltä, Suvi muistaa.
Myöhemmin kokoultrassa lapsen painoksi arvioitiin 3,5 kiloa. Suville vakuutettiin, että lantio joustaisi, vaikka vauva olisi isompikin.
– Minulle jäi tuosta käynnistä todella surullinen olo. Raskaushormonien aikana oli tosi kova paikka, kun kerrottiin, että vauva mahtuu tulemaan kyllä, eikä otettu huomioon tulevan äidin mielipidettä suunnitellusta sektiosta. Minua lohdutettiin sillä, että paino heittää näissä tutkimuksissa hieman.
Loppuraskauden tunnemyräkkä
Myös Suvi itse oli syntynyt sektiolla. Hän pelkäsi, ettei esikoinen mahdu syntymään, ja kävi myös pelkopolilla. Loppuraskaus oli tunnemyräkkää.
– Mitä enemmän vauva saisi aika kasvaa kohdussa, sitä isompihan siitä tulisi. Minua toppuuteltiin, ettei vauva kasva enää loppuvaiheessa juurikaan. En saanut sektioon lupaa ja sitä perusteltiin muun muassa sillä, että sektio on aina riski. Totta kai, mutta Suomessa odottavan on kuitenkin mahdollisuus valita synnytystapansa.
Sektiot
Suomessa noin puolet sektioista on suunniteltuja. Syynä voi olla sikiön perätila, istukan poikkeava sijainti, vauvan suuri koko tai vaikkapa aiempi sektio. Joskus voimakas synnytyspelko voi tehdä alatiesynnytyksen mahdottomaksi.
Suunniteltu sektio lisää esimerkiksi lapsen riskiä alkuvaiheen hitaampaan sopeutumiseen ja kosteakeuhkoisuuteen.
Sektioon voidaan päätyä myös synnytyksen aikana esimerkiksi siksi, että lapsen vointi huononee tai synnytys ei etene.
Lopulta Suvi sai siirtyä äitiyspolille. Hän ajatteli, että raskaus tulee viimein päätökseensä.
– Luulin, että se oli nyt tässä. Tavarat pakattuna, sekä minulle että vauvalle. Menisin itse, ja mies tulisi perästä, kun alkaa tapahtua.
"En vieläkään pääsisi synnyttämään"
Suvi ultrattiin. Vauvan kerrottiin olevan iso, yli nelikiloinen, mutta normaaleissa mitoissa. Suvi toivoi käynnistystä; hän oli lukenut myös ballongista eli lääkkeettömästä käynnistysmenetelmästä.
Synnyttämään ei kuitenkaan päästy. Suvi lähetettiin takaisin kotiin.
– Se oli kuin isku vasten kasvoja. En vieläkään pääsisi synnyttämään. Maha oli todella iso, kohtu painoi alas ja oli hankala kävellä. Vihasin jo koko tilannetta, kun odotutettiin ja odotutettiin ajatuksella “kyllä luonto hoitaa”. Muistan, kuinka tuossa kohtaa alkoivat jo kyyneleet valua pitkin poskia. Lääkäri sanoi, että odotas hetki, ja soitti puhelun.
Suvi sai lähetteen äitiyspolille.
– Olin ristiriitaisissa tunnelmissa, sillä lähetteessä luki diagnoosina myös ekshaustio. Enhän minä raskauteen ollut väsynyt, vaan tähän taisteluun siitä, miten saisin synnyttää.
Käynnistyslääkekään ei auttanut
Raskaus on yliaikainen, kun se on kestänyt yli 42 viikkoa. Raskausviikolla 41+2 Suvi siirtyi miehensä kanssa osastolle. Päivä oli torstai.
Suvi pääsi odotuksen jälkeen omalle paikalleen, vaihtoi sairaalavaatteet ylle. Mies lähti käymään kotona.
Suville asetettiin ballongi, joka toi mukanaan supistuskivut. Illalla hän sai oksitosiinia kipuihinsa ja supistukset himmenivät. Tilanne raivostutti. Mies joutui jälleen lähtemään kotiin.
Seuraavana päivänä Suvi sai annoksen käynnistyslääkettä. Hänellä oli jo supistuksia, ja synnytyksen käynnistymistä odoteltiin pitkälle iltaan.
– Kätilö sanoi tuolloin, että “nyt näytätkin jo synnyttäjältä, varmaan kahden tunnin päästä ollaan salissa”. Mies sai jäädä yliajalle. Lähetin hänet kotiin keskiyöllä, kun homma ei edennyt. Olin pettynyt, vihainen, surullinen.
"Tukkaakin jo näkyi, mutta vauva ei päässyt ulos"
Lauantainakaan synnytys ei edennyt. Sunnuntaina Suvilta puhkaistiin kalvot.
– En tiennyt tästä etukäteen, joten tämä oli miehelle yllätys. Hän tuli paikalle odottaen, että tuli taas ”turhaan”.
Kalvot puhkaistiin. Suvi sai epiduraalin. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut. Suvi makasi odottaen lastaan maailmaan.
– En saanut koko päivänä syödä enkä juoda. Mukana ollut CD pyöri uudelleen ja uudelleen, kätilöt vaihtuivat. Lopulta sain luvan ponnistaa. Miten ihana tilanne! Tukkaakin jo näkyi, mutta vauva ei päässyt ulos.
Ihana tunne "loppuikin lyhyeen"
Tuntikausien odottamisen ja yrittämisen jälkeen Suvi vietiin leikkaussaliin.
– Lopultakin! Miten ihana tunne se olikaan, nyt se tapahtuisi ja tämä vihdoin loppuisi, saisin vauvan syliin. Muistan ikuisesti, miten yhtäkkiä tunsin oloni rauhalliseksi ja levolliseksi. Sitä ihanaa elokuvamaista euforiaa. Ajatella, että nyt kaikki onnistuisi, ja vartin päästä olisi vauva sylissä. Mutta se fiilis loppuikin lyhyeen, Suvi muistaa.
– Miehelle puettiin vaatteet ylle ja hän pääsi pääni viereen istumaan. Silitti. Lääkärit valmistautuivat työhön. Puudutusta, sen jälkeen kokeilivat kylmällä, olinko jo puutunut. Vastasin tuntevani.
Puudutus ei tuntunut tehoavan. Suvi tunsi vieläkin kaiken, mutta koki, että lääkärit olivat eri mieltä.
– Tulkitsin tilanteen tarkoittavan ”niin varmaan”. Vastoin omaa tuntoani he päättivät jatkaa operaatiota. Tunsin ensimmäisen viillon. Huusin. Siinä kohtaa lääkärit katsoivat toisiinsa. Sitten kaikki tapahtui kuin sekunnissa; mies kiidätettiin salista pois. Minulle laskettiin “1, 2”, hyvää yötä. Kauemmas ei kroppa jaksanut.
Suvin poika. Kuva: Suvi Pulkkinen
Perheen esikoispoika syntyi lopulta yli 29 tunnin synnytyksen jälkeen. Hän painoi noin 4,5 kiloa ja oli 56-senttinen.
"Jos toiveitani olisi kuunneltu, olisin ollut hereillä"
Suvi heräsi aamuviiden aikaan heräämöstä. Hän oli kipeä ja tuskainen. Mielessä pyöri vain ajatus siitä, että hän halusi miehensä ja vauvansa luo.
– Vihdoin pääsisin perhehuoneeseen. Minut vietiin sairaalasängyllä, olin tosi kivulias. Mies odotti vauvan kanssa huoneessa ja oli minua vastassa vauva sylissä. Siinä kohtaa ne tunteet tulivat itselle takaraivoon, pään sisälle, ja siellä ne ovat kummitelleet taustalla siitä lähtien, Suvi kuvailee.
Kerroimme aiemmin Sina Svanborgista, jonka ensimmäinen synnytys oli kuin dramaattisesta elokuvasta. Sina kertoo, että hänen synnytystoiveitaan ei sairaalassa toteutettu, eikä kipuja uskottu tosiksi.
Hän kokee, että jäi miehineen paitsi esikoisensa synnytyksestä.
– Jos toiveitani olisi kuunneltu, olisin ollut hereillä sektiossa, puudutettuna. Nyt kokemuksena oli, kuinka yritin työstää lasta pihalle piinaavat päivät, kuulin vähättelyä, yritin salissa synnyttää yli 12 tuntia ja lopulta tämä kaikki vei minut nukutukseen enkä ollut läsnä esikoiseni syntyessä, hän sanoo.
– Sitä tunnetta ei voi edes kuvailla, kun on äärettömän onnellinen siitä, että saan lapsen syliin ja kaikki on hyvin, mutta samalla ikuisesti surullinen siitä, että ei ollut läsnä. Mitä kaikkea minulta jäi: vauvan nostaminen “verhon” takaa, ensikontakti, miehen kontakti synnytystilanteessa vauvan nähdessä… Se kaikki oli poissa. Sitä ei ollut.
"Lähtiessäni mietin, etten todellakaan hetkeen halua takaisin"
Suvi yritti unohtaa kokemansa ja iloita terveestä vauvastaan. Se ei kuitenkaan vienyt pois hänen tunnettaan siitä, että synnytys ei ollut mennyt oikein.
Lopulta Suvi teki kohtelustaan valituksen ja kävi keskustelemassa asiasta sairaalassa. Hänelle kuitenkin jäi huono kuva lääkäreiden toiminnasta.
– Lähtiessäni mietin, etten todellakaan hetkeen halua takaisin. Tuossa kohtaa odotin kuitenkin jo tietämättäni kuopusta. Tälle olen nauranut jälkikäteen, kun tilanne oli niin koominen.
Toisen raskauden lopulla Suvi vaati sektiota. Hän myös sai sen.
– Olin hereillä koko sektion ajan. Näin sen maagisen “vauvan nostamisen”, sain sen ihokontaktiin. Katsoimme vauvaa yhdessä ja vertailimme kasvonpiirteitä.