Seitsemän varusmiestä hukkui, kun panssarivaunu upposi traagisesti Saimaalla – eversti Tarmo Kauppila seurasi tutkintaa läheltä: "Sotilasurani murheellisin tehtävä"

Eversti Tarmo Kauppila toimi Puolustusvoimien tutkintalautakunnan puheenjohtajana ja tunsi useita onnettomuuspaikalla olleita. Hän muistaa edelleen onnettomuuspäivän tarkasti.

Kauppila oli viettänyt suurimman osan perjantaipäivästä purjeveneen kunnostushommissa. Kun hän saapui kotiinsa puoli yhdeksältä, puhelin soi.

– Sain soiton Kaakkois-Suomen sotilasläänin päivystyshenkilöltä ja tiedon onnettomuudesta. Minua oli kaavailtu tutkintolautakunnan puheenjohtajaksi.

Kauppila lähti yötä myöten ajamaan Taipalsaaren onnettomuuspaikalle. Ensitietojen mukaan neljä varusmiestä oli hukkunut onnettomuudessa.

Turmapaikalla vastassa oli joukko vakavakasvoisia miehiä. Tragedian todellinen kokoluokka alkoi hahmottua.

– Vasta siellä perillä minullekin selvisi, että kysymyksessä olikin seitsemän varusmiestä, Kauppila kertoo.

Kyseessä oli historiallinen suuronnettomuus, joka on edelleen yksi Puolustusvoimien kohtalokkaimmista turmista.

– En muista toista vastaavanlaista tapaturmaa, missä palveluksessa olleita varusmiehiä menehtyisi yhtä montaa. Tapaus oli monin tavoin ainutkertainen.

Panssarivaunu upposi Saimaan pohjaan

14. kesäkuuta vuonna 1991 Lappeenrannasta 30 kilometriä pohjoiseen Taipalsaarella oli käynnissä ampumaleiri. Mukana oli varusmiehiä Savon prikaatista ja Karjalan prikaatista.

Edessä oli vesistön ylitys, jossa kaksi jääkärikomppaniaa hyökkäisi uivilla BTR-60-panssarivaunuilla Saimaan länsirannalta vesistöä pitkin itärannalle.

Ylityksessä oli mukana noin parikymmentä neuvostovalmisteista BTR-60-vaunua, joille oli samana päivänä suoritettu koesukellukset sekä kaikki määrätyt tarkastukset.

Kun matka-aikaa oli takana 20 minuuttia, yksi vaunu upposi yllättäen yli 30 metrin syvyyteen. Uppoaminen tapahtui vain muutamissa sekunneissa.

Vaunun sisällä oli seitsemän varusmiestä, joilla kellään ei ollut mahdollisuutta selvitä.  

Seitsemän menehtyneen lisäksi toiset seitsemän varusmiestä selviytyi onnettomuudesta hengissä. Eloonjääneet olivat olleet uppoamishetkellä panssarivaunun kannella.

Kannella olleet jäivät kellumaan Saimaan pinnalle, kun aseveljet vajosivat syvälle Saimaan pohjaan.

Mitään ei ollut tehtävissä

Paikalle hälytettiin lukuisia pelastusaluksia, helikopteri, ambulansseja, sukeltajia ja poliisi.

Vaunua etsittiin kaikuluotaimella, mutta se löytyi vasta erikoisvideokameran avulla kuusi tuntia myöhemmin. Panssarivaunu oli uponnut syvälle pohjamutaan 32 metrin syvyyteen. Se oli niin syvällä, että edes pelastusliivit eivät olisi nostaneet ihmistä sieltä pinnalle.

Uponnut panssarivaunu saatiin nostettua järven pohjasta rannalle kaksi päivää myöhemmin. Sisällä olikin seitsemän varusmiehen sijasta neljä uhria. Etsintätöistä oli tulossa työläät.

– Siinä vaiheessa oli jo selvää, ettei hukkuneiden osalta ollut mitään tehtävissä. Kolme uhreista oli jossain Saimaan pohjassa ja he löytyivät myöhemmin erilaisten etsintätoimien tuloksena, Kauppila muistelee.

"Sotilasurani murheellisin tehtävä"

Kauppila on tehnyt pitkän uran niin laskurijääkärikoulussa, prikaatikomentajan tehtävissä sekä erilaisissa kansainvälisissä kriisihallintatehtävissä.

– Tämä tehtävä on kyllä ollut ikävin ja murheellisin mitä minulla koko sotilasurani aikana on ollut. 

Kauppilan mukaan itse harjoitus, jossa ylitetään panssarivaunuilla Saimaan selkää, oli harvinainen mutta ei ennenkuulumaton. Vastaavanlaisia harjoituksia oli tehty aikaisemmin noin kymmenen.

Myös tutkintana tapaus on jäänyt Kauppilan mieleen. Tapaukseen liittyen suoritettiin laajamittainen tekninen tutkimus, jotta saatiin selville syyt vedessä kulkeneen panssarivaunun uppoamiseen.

Onnettomuuden käsittely ja selvitystyö oli hidasta. Uhrit sekä muut paikallaolijat kävivät läpi pitkän ja tuskallisen oikeuskäyntikäsittelyn. Kauppilan mukaan onnettomuus seurasi monia harjoituksissa olleita hyvin pitkään.

Tämä kosketti minua erittäin vakavasti, koska tunsin näitä ihmisiä henkilökohtaisesti. Muutamien kohdalla tapaus saattoi painaa heitä elämänsä loppuun asti, Kauppila toteaa vakavana.

"Yksi asia hämmästytti turmapaikalla"

Kolmekymmentä vuotta sitten suuronnettomuuksien kriisityö oli hyvin erilaista kuin nykypäivänä. Monet varusmiehet ovat kommentoineet myöhemmin, etteivät saaneet riittävää tukea ja keskustelumahdollisuutta tapaturman jälkeen.

– Henkinen huolto oli tuolloin vielä aivan lapsen kengissä, Kauppila tiivistää.

Kriisiapua aloiteltiin Taipalsaaren tapauksen yhteydessä, mutta se kohdistui varusmiesten sijaan tutkintajoukkoihin.

Puolustusvoimien sisäistä tutkintaa johtanut Kauppila yllättyi, kun hänelle tarjottiin paikan päällä keskustelutukea. Hän muistelee vastaavan lääkärin lähestyneen ja esittäneen toimenpiteitä tutkintahenkilöstön kriisiavuksi.

– Totesin, että he, jotka tarvitsevat apua ja huoltoa, ovat kokonaan muualla kuin täällä tutkintajoukon piirissa. Mutta nyt jälkeenpäin ajateltuna, kun tässäkin asiassa on kehitytty, voin todeta kysymyksen olleen kyllä hyvin aiheellinen.

Katso jutun alusta animaatio siitä, miten tapahtumat etenivät panssarivaunussa.