Suomi sai Rion kesäolympialaisista ainoastaan yhden mitalin. Pyeongchangin talviolympialaisissa jouduttiin tyytymään kuuteen mitaliin, joista naiset toivat peräti viisi. Keskustelut suomalaisen huippu-urheilun tilasta ja tilan juurisyistä ovat aiheellisia.
Oikaisen, jaarittelematta, ytimeen. Suomalaisen huippu-urheilun keskeisin ongelma on se, että raha virtailee kohti liikuntaa, urheilua ja huippu-urheilua liian monien kanavien kautta.
Koko sopalla on liian monta kokkia.
"Jokaiseen turhaan himmeliin jäävä euro on liikaa, koska euroja ei ole yhtään tuhlattavaksi asti."
Jos olen oikein ymmärtänyt, rahavirroista päättävät tai ainakin niiden kulkuun vaikuttavat joka tapauksessa ministeri, poliitikot, virkamiehet, olympiakomitea ja lajiliitot. Yhtälöön voi vielä lisätä sponsorit, managerit, valmennuskeskukset ja väljästi ottaen mediat.
Kun muutenkin kehnon yhtälön vaikeuskerrointa vielä lisätään sillä, että tuolla sekalaisen seurakunnan porukalla pitäisi tuottaa paitsi huippu-urheilua myös liikuntaa ja kansanterveyttä, ei ole ihme, että homma sakkaa.
Liikunnan ja huippu-urheilun liitto on sinänsä kestämätön, mutta näköpiirissä ei taida olla merkkiäkään, että nuo kaksi olisivat erotettavissa toisistaan. On selvää ja ymmärrettävää, että kansansuosioon tähtäävän poliitikon motiivit ovat herkemmin liikunnan ja kansanterveyden kuin huippu-urheilun puolella. Olympiakomitean huippu-urheiluvaiheen johtajan näkökulma asiaan on tietysti toinen. Ja siellä jossain välimaastossa seikkailee ministeriön virkamies, jonka tulokulma asiaan on vielä eriävä kahdesta ensin mainitusta.
Yhtä kaikki tuosta sokkeloisesta liki umpikujasta päästään vain siten, että rahalle kehitetään vain yksi reitti kulkea; ja siis näin siinä tapauksessa, jos liikunta ja huippu-urheilu edelleen pidetään yhdessä. Reittejä tarvitaan siinä tapauksessa kaksi, että tehdään viisaasti ja erotetaan kansanterveydelliset seikat urheilullisista seikoista. Ja tässä jälkimmäisessäkin tapauksessa urheilurahan reittejä jäisi vain yksi.
Toki kärjistän, kun puhun vain rahan yhdestä reitistä. Kärjistän siksi, että tajuttaisiin, että nyt raha kulkee ja hupenee matkalla kohti urheilijaa ja valmentajaa, kun se kiertelee sieltä, täältä ja tuolta. Jokaiseen turhaan himmeliin jäävä euro on liikaa, koska euroja ei ole yhtään tuhlattavaksi asti.
En halua lähteä tässä kuuluttamaan jonkin norjalaisen urheilumallin perään. Olisi naiivia ajatella, että se mikä toimii yhdessä maassa, toimisi sellaisenaan myös toisessa.
Enkä tahdo sitäkään ehdottaa, että liki kaikki raha pitäisi suunnata ja kierrättää kansallisen olympiakomitean kautta. Ensinnäkin siellä ovat jätkät itse pilanneet puljunsa uskottavuutta. Toiseksi huippu-urheilua on paljon muukin urheilu kuin olympiaurheilu.
Vaan jokin sellainen yksi pääkanava Suomessa on kehitettävä, jonka kautta huippu-urheilun resursseja kanavoidaan ja tuotetaan. Paremman puutteessa olympiakomiteakin käy.
Oleellista on purkaa se erilaisten intressien toinen toistaan korvalle lyövä rakenne, joka ei tällä hetkellä johda sen enempää riittävään kansanterveyteen kuin mitat täyttävään huippu-urheiluun.
Sen Suomen kansa on ymmärtääkseni vahvasti ilmaissut, että huippu-urheilulle yhteiskunnassamme on ja pitää olla riittävän hyvä olosuhde. Jos tähän kansan tukee nojataan, se kytkee asetelmaan väistämättä ainakin näin mahdollisen muutoksen alkuvaiheessa mukaan poliitikot. Niissä silmänaloissa liikunta voisi tulevaisuudessa olla sosiaali- ja terveysministeriön rasti. Ja olisiko kovaa kyytiä viihdebisneistyvä huippu-urheilu peräti kauppa- ja teollisuusministeriön alaa.
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.