Suomalaisessa urheilussa eletään eräänlaista sudenhetkeä. Huippu-urheilussa olympiatason mitalisade on lakannut. Olympiakomitean huippu-urheilujohtaja vaihtuu. Mutta siltikään ei saisi unohtaa urheilun ja urheiluharrastuksen perustaa: lapsia ja nuoria.
Voimme olla kahdesta asiasta yhtä mieltä. Suomessa ei tällä hetkellä toteudu kunnolla menestyksen puolesta kansainvälinen kilpaurheilu – eivätkä lapsemme ja nuoremme liiku riittävästi edes perusterveytensä pitimiksi. Näiden äärien välissä sijaitsee solmukohta, josta tulisi puhua enemmän. Tarkoitan säännöllistä ja tavoitteellista urheilun harrastamista lapsuudessa ja nuoruudessa.
Urheiluväen olisi syytä käydä tarkka itsetutkiskelu siitä, onko lasten urheilun uudessa normaalissa jo menty liian pitkälle.
Koko urheilujärjestelmän valtaa pitävien herrojen ja rouvien pitäisi kääntyä urheilua harrastavien lasten ja nuorten vanhempien ja muiden huoltajien puoleen. Sieltä tulisi kysyä, miten teillä menee? Mitä kuuluu sinne ruohonjuuritasolle? Lasten vanhemmilla ja huoltajilla on sellaista intuitiivista hiljaista tietoa lasten ja nuorten urheilusta, joka on erityisen tärkeää.
Alleviivaan vieläpä sellaisia vanhempia ja huoltajia, jotka ovat perheinä tai muina yhteisöinä tosissaan ja tavoitteellisesti touhussa mukana. Heiltä voisi kysyä: Saavatko lapsenne mielestänne riittävän hyvää valmennusta? Koetteko saavanne rahoillenne vastinetta? Tuntuuko, että asettamanne tavoitteet lastenne ja nuortenne urheiluharrastuksille ovat toteutumassa?
Samaan hengenvetoon ilmaisen sen, että en ole sinänsä lisäämässä näiden asiassaan innostuneiden ja paneutuneiden vanhempien valtaa suoranaisesti urheilussa. Keskimäärin tällaiset valistuneemmatkaan vanhemmat eivät ole urheilukysymysten asiantuntijoita. Mutta joka tapauksessa heille on vuosien saatossa syntynyt sellainen kokoava ja herkkä näppituntuma lastensa ja nuortensa harrastusten laadusta ja mielekkyydestä.
Tärkeää olisi synnyttää näiden valveutuneiden vanhempien suulla sellainen uusi lasten ja nuorten urheilua koskeva puhetapa, joka arvioni mukaan poikkeaa rajustikin siitä liki vallalla olevasta puhetavasta, jota tällä hetkellä suomalaiseen urheiluun läpi linjan tuottaa Nuorisotutkimusseura tutkijoineen.
Toinen merkittävä puhetapojen ero olisi kyettävä hahmottelemaan jo mainittujen lastensa urheiluharrastuksiin tavoitteellisesti suhtautuvien ja vielä mainitsemattomien ei-tavoitteellisesti suhtautuvien vanhempien välille. Eroa on kuin yöllä ja päivällä.
En väheksy tippaakaan Nuorisotutkimusseuran agendaa, joka on hyvässä linjassa ei-tavoitteellisesti lastensa harrastuksiin suhtautuvien perheiden kanssa. On selvää, että ylivoimaisesti suurin osa lapsista ja nuorista ei koskaan astu lähellekään edes sitä alkupolkua, joka saattaisi joskus myöhemmin johtaa sille johtopolulle, joka vasta aikojen kuluttua vie huippu-urheilijan tielle. Ja hyvä niin.
Olen ollut leikissä mukana liki kaikissa eri rooleissa vuodesta 1975 alkaen. Tiedän, mistä puhun. Oma isäni kuului tavoitteellisiin vanhempiin. Naapurin Sepon isä kuului ei-tavoitteellisiin.
Vuosien varrella on kuljettu matka, jossa ensin minun isäni kaltaiset tyypit olivat urheiluharrastusten piirien keskiössä ja suosiossa, Sepon isä ei niinkään. Nykyään asetelma on kääntynyt päälaelleen. Oma isäni olisi nykyään arvosteltu ja suitsittu kummajainen. Varmaankin kehityskulku on ollut luonteva ja hyväkin, mutta urheiluväen olisi syytä käydä tarkka itsetutkiskelu siitä, onko tässä lasten urheilun uudessa normaalissa jo menty liian pitkälle.
En kehota kuitenkaan tavoitteellisesti lastensa ja nuortensa urheiluharrastuksiin suhtautuvia aikuisia nousemaan barrikadeille. Sen sijaan esitän heille, että odottavat nyt vielä hetken maltillisesti sitä, että heitäkin kuullaan, että tulevat kuulluksi, ja saavat näkemyksensä esiin.
Toistan vielä lopuksi sen, että näillä ihmisillä, joiden puolta tässä nyt pidän, on luultavasti liki arvokkainta mahdollista tietoa siitä, millaisella kivijalalla suomalainen urheilu seisoo. Ja joka tapauksessa heidän mielipiteidensä kirjo haastaisi ja rikastuttaisi vallitsevaa urheiluelämää.