Tabu-ohjelman kolmannessa jaksossa näkövammainen Sonja kertoo siitä, kuinka syvissä vesissä oli saatuaan diagnoosinsa perinnöllisestä verkkokalvorappeumasta ja kuinka hän on oppinut hyväksymään sairautensa.
Tabun kolmannessa jaksossa teemana on näkövammaisuus. Näyttelijä Pekka Strang tapaa jaksossa Tessan, Sonjan, Vellun, Heikin ja Maaritin, joilla kaikilla on eri syistä johtuva näkövamma.
Jaksossa 29-vuotias Sonja kertoo ajasta, jolloin sai oman diagnoosinsa. Hänellä on perinnöllinen verkkokalvorappeuma, retinitis pigmentosa. Sonja on heikkonäköinen, muttei täysin sokea. Hänellä on kertomansa mukaan paljon sokeita alueita näkökentässään.
Sonja kertoo perineensä sairauden isänsä puolelta ja sitä esiintyy hänen suvussaan paljon. Sonja oli isänsä lapsista ensimmäinen, joka sai diagnoosin. Hän oli tuolloin 18-vuotias.
Jaksossa Strang kysyy Sonjalta, miltä hänestä aikoinaan tuntui, kun sai diagnoosin.
– No kauhealta. Olin nyt muutenkin varmaan aika synkissä vesissä silloin nuorena. Miten sen nyt sanoisi jotenkin nätisti. En nyt silleen olisi halunnut, etten olisi syntynyt, mutta ei minua silloin kiinnostanut olla elossakaan, Sonja toteaa kyynelten valuessa.
Ensimmäiset kolme vuotta diagnoosin saamisen jälkeen olivat Sonjan mukaan "ihan perseestä". Hän kertoo käyttäneensä tuolloin runsaasti alkoholia itsensä "lääkitsemiseen".
– Ne olivat hyvin turmiollisia aikoja. Olin tosi paljon tosi kännissä. Ja siitäkin tuli vähän sellainen kriisi, että mitä minusta tulee, tuleeko musta yhtään mitään. Onko minusta mihinkään, kelpaanko mihinkään tai kellekään. Kaikkea semmoista.
Lue myös: Tabu-ohjelman Marjo menehtyi keuhkosyöpään kuvausten päättymisen jälkeen – yksi pysäyttävä keskustelu on yhä toisen osallistujan mielessä: "Se oli maaginen hetki"
Parantuminen alkoi Sonjan mukaan todennäköisesti eräästä humalaisesta keskustelusta hänen silloisen tyttöystävänsä kanssa.
– Valitin sille varmaan taas, miten elämä on paskaa, kurjaa ja hirveää, että voisinpa vain tappaa itseni -tyyppistä settiä, niin sitten hän huusi minulle, että "no vittu tapa ittes", Sonja kertaa.
Tämä karu keskustelu sai Sonjan mielessä aikaan täysin uuden ja kirkkaan ajatuksen.
– Ei näin kannata kellekään sanoa ikinä tietenkään, mutta jotenkin se lähti minulla siitä, että ajattelin, että hitto, kylläpä näyttäisin sinulle jos voisin. Sitten tajusin, että jaa, no en edes halua tappaa itseäni.
Sonja kertoo prosessoivansa yhä sairautensa hyväksymistä, vaikka hän nykyään pitkällä asian kanssa on sekä sinut sen kanssa. Vanhojen asioiden ja ajatusten muisteleminen tuo hänelle kuitenkin tunteet yhä pintaan.
– Kyllähän se vieläkin harmittaa tiedätkö, aina välillä. Mutta suurin osa päivistä on sellaisia, että no, tämä nyt on minua, so what.