Sota-aikana ryyppääminen vaati kekseliäisyyttä: Viinaan käytettiin moottorispriitä ja kuivattuja ulosteita –"Ei paskempaa"

Briteillä oli rommiannoksensa, ranskalaisilla punaviininsä ja venäläisillä vodkansa. Tuore teos "Viinalla terästetty sota" kokoaa ensi kertaa yhteen sen, miten Suomessa sotilaat joivat talvi- ja jatkosodan melskeissä. Sotilasjohto tarjosi viina-annoksia, mutta rajatusti ja järjestäytyneesti. Sotilaat olivatkin itse aktiivisia. Tarkkaan dokumentoituja tarinoita riittää.

Suomalaisten viinasuhde on ollut aina pulmallinen. Kieltolaki ei toiminut, ja sen päätyttyä 1932 valtio järjesti viinakaupan. Alkoholiliikkeet olivat kuitenkin kaupungeissakin harvassa ja maaseudulla niitä paikoin ei ollut lainkaan. Kieltolain jäljiltä viinaan liittyi salailua ja tavoitettavuutta, ja se oli ylellisyyshyödyke.

Kun 105 päivän talvisota päättyi maaliskuun 1940 välirauhaan ja sotilaat pääsivät kotiin, viihderatkaisu oli yksinkertainen: vedetäänpä kännit. Tämä uhka tiedostettiin ja Suomelle jääneiden alueiden 78 Alkoa pidettiin sodan jälkeen kolme viikkoa kiinni.

Paine kohdistui seuraavaksi ravintoloihin ja niiden aukioloaikoja lyhennettiin. Ykkösluokan paikat saivat olla auki 23:een, kolmannen luokan ravintolat vain 21:een. Silti palanneet sotilaat hulinoivat niin, että Akateeminen Karjala-Seura surkutteli, että talvella urotekoihin yltänyt sankarillinen armeijamme hoippuu nyt päihdyksissä. Toiseen sotaan emme kykenisi, seura murehti. Mutta jatkosota oli kulman takana.

Vaihtokauppaa ja vilppiä saksalaisten kanssa

Välissä oli välirauhan aika, jolloin suomalaiset saivat lähituntuman saksalaiseen sotilaalliseen alkoholikulttuuriin. Sen mahdollisti 1940 syyskuun kauttakulkusopimus, jolla saksalaisjoukkoja tuli Suomeen. Saksalaiset toivat mukanaan erityisesti pitämänsä puna- ja valkoviinit sekä rommit, konjakit ja muut väkevät.

Kun jatkosota alkoi vajaa vuosi myöhemmin, pantiin erityisesti Lapissa heti merkille saksalaisten hyvä ruoka- ja juomahuolto, mutta surkeat varusteet. Ja kun suomalaisjoukoilla oli hyvät kamppeet ja vähän viinaa, ja saksalaisilla toisinpäin, vaihtokauppa, vilppi ja jopa kähvellykset alkoivat kukoistaa.

Asevelijuopottelulla tehtiin tuttavuutta ja omat rukkaset tai huopasaappaat saivat mennä saksalaisesta viinapullosta. Vaihtokauppa yltyi niin laajaksi, että keväällä 1943 komentajat kummallakin puolella antoivat jyrkkiä määräyksiä hillitäkseen toimintaa. Saksalaispuolella ankarin rangaistus oli jopa kuolemantuomio. Myös siviilit olivat aktiivisia ja Rovanmiemen ratapihan saksalaisista huoltovaunuista alkoi yksinkertaisesti kadota kaikkea tavaraa.

Varastosta löytynyt vodkasammio villitsi

Suomalaisten sotaonni jatkosodan alkukuukausina kesällä 1941 oli niin hyvä, että Viipurissa oltiin jo muutamassa kuukaudessa. Siellä sotilaille tarjottiin Mannerheimin valtuuttama voitonryyppy. Epävarmuus sotaretken tarkoituksesta kuitenkin heräsi kun siirryttiin Tarton rajan toiselle puolelle.

Hylättyyn Petroskoihin tultiin lokakuussa ja kaupungin valtaus sujui vailla vastarintaa. Pääosin tuhotusta Petroskoista, suomalaisittain Äänislinnasta, löytyi aseman läheisestä varastosta sekä joulukoristeita että tuhansien litrojen vodkasammio.

Kolmen kuukauden metsäretken jälkeen löytö oli vähintään tervetullut ja tieto siitä levisi kaikkien sotilaiden keskuuteen. Paikallaolleiden mukaan viinaa sai vaikka ämpärillä ja melkein kaikki sotilaat arvoon katsomatta tulivat pian tanakkaan juovustilaan. Leninin patsas lakitettiin ja viinakärrykuskina ollut sotamies sai kovennetun rangaistuksen - kahden tunnin ajaksi.

Myöhemmin upseerit tarjosivat sotilaille valtaus- ja uudelleennimeämisryyppyjä järjestetysti. Juhlat Petroskoi/Äänislinnassa jatkuivat päiviä, kunnes siirryttiin eteenpäin ja uusiin taisteluihin. Vodkalöydöt harvenivat, ja vaarallisia korvikkeita – telaketjuja – tehtiin muun muassa polttopullojen sisällöistä tai moottorispriistä tai spriibensiinistä tislatusta alkoholista. Kun asemasodan paikat olivat hahmottuneet loppuvuodesta, oli joulujuhlan paikka ja sotilaat saivat ylimääräiset annokset joissa oli viran puolesta myös tuhti viinapaukku.

Jopa kakka kävi

Asemasodan kestäessä oli pitkiä aikoja, jolloin ei tapahtunut oikein mitään. Silloin oli aikaa harrastaa kiljun ja jopa pontikan tekoa. Kiljuun tarvittiin raaka-ainetta, sokeria ja jos vain mahdollista, hiivaa, mutta ennen kaikkea astia. Yhdessä tapauksessa yksiköstä löytyneen tonkan tarve johti järjestelyyn, jossa vuorolistan mukaan kukin ryhmä sai tehdä kiljua.

Tonkkaa piti odottaa jopa kuukausia. Odottaessa sokeria ja leipää säästettiin päiväannoksista. Raaka-aineeksi kävivät vaikka homeiset perunankuoret. Käymisastia, "poika", sai kunniapaikan korsun katonrajassa, eikä käymistä haitannut edes astiaan pudonnut rotta. Se vain nostettiin pois.

Vaivalloisempi pontikan tislaaminen vaati laitteita, mutta sotilasjoukosta löytyi siviiliosaamista jota sovellettiin luovasti, ja mäskinteon tietotaito opeteltiin sen jo osaavilta. Yksi lähde muistaa ammattilaisen, joka valmisti maskin paitsi näkkileivistä, myös kenttäkäymälän kuivatuista ulosteista. Todettiin, ettei paskempaa. Viinapula johti laillisen alkoholikaupan järjestämiseen Itä-Karjalassa 1943.

Kuolemanpelossa ryöstettiin Alko

Pohjois-Suomen joukkojen järjestelyissä jalkaväkirykmentti 54:n ensimmäinen pataljoona siirtyi Kajaaniin keskitalvella. Hiihtomarssi oli 450 kilometriä ja kesti 24 päivää. Kajaanissa oltiin helmikuun 11. ja aikansa sotilaat viettivät varuskuntapalvelusta.

Joukkoon oli kuitenkin levinnyt käsitys, että vaivoista oli luvattu viinaryyppy, mutta sitä ei kuulunut. Sitten tuli tieto: seuraavana päivänä, maaliskuun ensimmäisenä, olisi lähtö taisteluihin Maaselän kannakselle.

Sotilaita varoitettiin, että perillä ei olisi huoltoa ja vain harva jäisi henkiin. Tilanne vaati kännit. Kajaanin Kauppakadulla oli Alko, sinne siis. Kylmässä yössä miehet yrittivät ensin vääntää ja sitten ampua oven lukon, mutta lopulta he rikkoivat ikkunan. Osan pitäessä vahtia toiset ryöstivät kaupan, ja pullot vietiin piiloihin.

Juhlat alkoivat läheisissä väliaikaisena kasarmina toimineen lyseon tiloissa ja sadat sotilaat tulivat humalaan. Koululla tarkka-ammuttiin käytävän lamput. Joukkojen komentaja sai nyrkistä ja heitettiin käsistä ja jaloista ulos. Jostain saatiin haitarinsoittaja jonka tahtiin sotilaat tanssivat itsensä läkähdyksiin.

Ulkona yksi konekiväärimies piti vahtia, että juhlat saivat jatkua. Lisäpulloja haettiin piiloista ja myös Alkosta. Koko juhlissa kului 184 pullollista. Tapaus johti keväällä 10 sotilaan vankeustuomioihin, jotka muutettin ehdonalaisiksi. Rintamalle tuomitut joutuivat lopulta syksyllä. He selvisivät sieltä, ja koko jatkosodasta, hengissä.

Jonna Pulkkinen, Mika Wist: Viinalla terästetty sota, Atena Kustannus 2017