Suomen kaikkien aikojen seivästuloksen tehnyt Jani Lehtonen kuoli hämärissä olosuhteissa – rakettimainen urheilu-ura ja myöhempi elämä noudattivat samaa kaavaa

Tieto Lehtosen kuolemasta vain 40-vuotiaana kantautui julki vasta viikkoja tapahtuneen jälkeen tammikuun puolivälissä vuonna 2009. Sivuraiteille ajautuneen entisen urheilijan kohtalosta kertoo paljon, ettei hänen tarkkaa kuolinpäiväänsä pystytty varmasti määrittämään. Hautakiveen on merkitty päivämäärä 21.12.2008.

Lehtonen kuoli kotonaan Tampereella ampuma-aseen luotiin. Poliisi tutki tapausta pitkään, mutta täyttä varmuutta ei saatu myöskään siihen, oliko kuolema tullut oman käden kautta vai jonkun muun asunnossa olleen aiheuttamana.

Kauan ennen surullista loppunäytöstään Lehtonen ehti säväyttää urheiluareenoilla 1990-luvun alkupuolella. Hänen kesällä 1993 syntynyt Suomen ennätyksensä 582 saa kaikki muut kotimaan seiväshyppytulokset kalpenemaan.

Jani Lehtosen SE-hyppy ja haastattelu vuoden 1994 EM-kisoista löytyvät jutun videolta.

SE-hypystä uran lopetukseen vain kolmessa vuodessa

Suomen urheiluliiton viime kesänä eläköitynyt toimitusjohtaja Jarmo Mäkelä tuli liiton palvelukseen vuonna 1986 ja ehti nähdä Lehtosen nousun jo tämän rippikouluvuosista lähtien. Mäkelä toimi SUL:ssä myös hyppylajiryhmän vetäjänä, huippu-urheilujohtajana ja valmennusjohtajana.

– Jani oli aika itsenäinen kaveri tietyllä tavalla. Hänellä oli voimakkaat ja pääsääntöisesti oikein hyvät käsitykset harjoittelusta, ja hän tiesi, mitä hän halusi ja tarvitsi, Mäkelä kuvailee.

Jo armeijavuotenaan Lehtonen oli yli 570:n tason hyppääjä. Tuohon rajaan on yltänyt historiassa vain seitsemän suomalaista, mutta mäntsäläläinen nosti rimaa vielä ylemmäs. Korkeimmillaan Lehtonen hyppäsi Tukholman hallikilpailussa 583.

– Se jäi harmittamaan, että hänen potentiaalinsa olisi riittänyt vieläkin pitemmälle, mutta sitten tuli näitä urheiluvammoja, joista selkävammat olivat ehkä pahimpia.

– Ne vähän hidastivat viimeisten vuosien menoa, ja varmaan katkaisivat urankin sitten vähän aikaisemmin, mitä se olisi voinut parhaimmillaan kestää, Mäkelä arvelee.

Lehtonen lopetti urheilu-uransa vuoteen 1996 täytettyään samana kesänä vasta 28 vuotta.

Pettymys ei syönyt Helsingin EM-kisoissa 1994

Yksi Jani Lehtosen uraa varjostaneista asioista oli hänen suoriutumisensa arvokisatasolla. Kuortaneen pilvisessä juhannussäässä vuonna 1993 hypätyn tuloksen 582 jälkeen Lehtonen jäi elokuussa Stuttgartin MM-kisoissa karsintaan tuloksella 555.

Seuraavana vuonna edessä olivat EM-kotikisat Helsingissä. Niissä Lehtonen koki jälleen karvaan pettymyksen oltuaan 14:s tuloksella 550. Tuohon aikaan hyppääjän useamman kerran tavannut urheilijatoimittaja Jari Porttila muistaa, ettei Lehtosessa ei näkynyt karsinnan jälkeen pettymystä.

– Siinä oli useampia hyppääjiä, jotka olivat kuin maansa myyneitä. Sitten taas Lehtonen oli siinä, että ”no, on niitä kilpailuita tämän jälkeenkin”. Kyllä hän pääsi siitä aika nopeasti yli, Porttila sanoo.

Helsingin karsinnan jälkeen Lehtonen kertoi MTV3:lle, että ensimmäisen hypyn epäonnistunut ponnistuksen ajoitus repäisi kipeästi selästä ja oikean käden olkapäästä, jonka parin vuoden takainen vamma oli äitynyt pahaksi kisojen alla.

– Oikeastaan koko kesä on mennyt vähän heikommin, mutta nyt olisi ollut tilaisuus paikata kaikki kesän epäonnistumiset tällä yhdellä hyvällä kisalla, jos olisi päässyt finaaliin ja finaalissa hypännyt hyvin, Lehtonen kertoi Tulosruudun haastattelussa.

Tämä kuvaa hyvin Lehtosen ajatusmaailmaa niin seiväshypyssä kuin elämässä urheilu-uran jälkeenkin.

Lehtonen puhui kuuden metrin ylittämisestä

Jarmo Mäkelä kuvailee Lehtosta voimakkaaksi ja ylävartaloltaan vahvaksi hyppääjäksi, jonka vahvat jalat ja kevyt kroppa tekivät hänestä oivallisen tyypin seiväshyppyyn.

– Mikä parasta, hän oli myös erittäin nopea. Hän oli parhaimmillaan aivan meidän kärkipikajuoksijoidemme tasoa, Mäkelä lisää.

Lehtosen vuoden 1991 ennätys satasella kestää vertailun: 10,63. Porttila puolestaan kävi Hyrylässä seuraamassa harjoituksia, joista paistoi kunnianhimo huipulle nousemiseksi.

– Hän puhui kuudesta metristä ihan sillä tavalla kuin pitää puhua, jos haluaa jotain saavuttaa ja tavoitella, Porttila muistaa.

– Hän näki sen aina mahdollisena, että hän hyppää kuusi metriä eikä edes kyseenalaistanut sitä.

– Hän taisi harjoituksissa hyppiä korkeammaltakin (kuin 582). En ole koskaan kuullut, että hän olisi kuutta metriä mennyt edes kuminauhalla, mutta sitä ei tiedä, paljonko se todellinen korkeus olisi ollut, Porttila sanoo.

Arvokisoissa ilme vakavoitui ja riskit kovenivat

Jokin silti muuttui joka kerta, kun tultiin yleisurheilun arvokisoihin. Luonteeltaan vilkas velikulta meni vaisuksi ja alkoi tehdä nopeita korjausliikkeitä pienenkin epäilyksen takia. Edellä mainitut fyysiset ominaisuudet antoivat huiman potentiaalin yltää vieläkin korkeammalle, mutta niissä piili myös valtava riski.

– Ei se hänessä varmasti päälle päin kovin paljoa näkynyt. Hän toimi siellä niin kuin huippu-urheilijat kilpailutilanteessa toimivat. Ehkä saattoi joskus ottaa riskiä vähän tarpeettomastikin, Mäkelä muotoilee.

– Jäykentää seivästä tai nostaa otetta ehkä enemmän kuin mitä olisi ollut sen hetkisessä tilanteessa tarvis, mutta hän oli vähän sellainen kaikki tai ei mitään -luonne myös siinä urheiluhommassa ja haki maksimia joskus vähän liiankin ahnaasti.

Jouluna 2008 Lehtosen elämä päättyi 12 vuotta urheilu-uran loppumisen jälkeen epäselvissä olosuhteissa. Taustalla oli pahaa pelaamisongelmaa, epäonnistumisia rakennusyrittäjänä ja lisääntynyttä alkoholin käyttöä. Ongelmat pyrittiin ratkaisemaan samoin kuin urheilukentillä: riskiä peliin ja sitä kautta isolla voitolla asia järjestykseen.

Mitään syöksykierrettä seivässankarin elämä ei silti ollut uran ennenaikaisen päättymisen jälkeen. Sosiaalisesti hyvin ihmisten kanssa toimeen tullut Lehtonen valmensi viimeisiin vuosiinsa asti suomalaisia seiväshyppääjiä, muun muassa omaa kilpakumppaniaan Vesa Rantasta ja myöhemmin kotimaan huipulle noussutta Jere Bergiusta.

Mäkelällä säilyi yhteys Lehtoseen loppuun saakka. Tämän henkilökohtaiset ongelmat alkoivat kasaantua, mutta maajoukkueen leirityksiin ne eivät seuranneet perässä.

– Eivät ainakaan merkittävästi. Silloin oli tietysti hyvä keskittyä urheiluun, ja edellytykset olivat siihen hyvät. Kyllä hän hoiti sen hyvin. Uskon, että moni muu, joka hänet tunsi, varmasti jakaa nämä käsitykset, Mäkelä näkee.

Yksinäinen kerhotapaaminen

Lehtonen tunnettiin velikultana, joka nosti joukkueen tunnelmaa jutuillaan ja käytännönpiloillaan. Ylen palkitussa Kiveen hakatut -radiosarjassa Arto Teronen ja Jouko Vuolle kertovat tarinan maajoukkueleiriltä Kanariansaarilta, josta Lehtonen lähetti postikortin Mäkelän vaimolle Suomeen valitellen, että tämän miehelle oli tullut leirin sijaan pakottava tarve lähteä Kanarian sijaan Pattayalle.

Jarmo Mäkelä muistaa Lehtosesta toisenkin tarinan.

– Olikohan se vuonna 1997, kun suomalaiset ex-seiväshyppääjät kokoontuivat Turkuun seuraamaan ensimmäisiä 23-vuotiaiden Euroopan mestaruuskisoja, ja Janikin oli siellä paikalla, Mäkelä muistelee.

– Muistaakseni Kimmo Pallonen totesi Janille, että lähde mukaan, he ovat tuolla Kalliomäen Antin mökillä muistelleet menneitä ja viettäneet kesää. Siellä oli koko joukko vähintään 550 hypänneitä seiväsmiehiä koolla.

– Jani oli siihen todennut, että joo, mulla on myös joka syyskuun kolmas lauantai kutsu päällä Näsinneulan pyörivään ravintolaan kaikille vähintään 580 hypänneille suomalaisille. Siellä on kanssa ihan kivaa muuten, mutta pirun yksinäistä on ollut. Lähinnä peilin kanssa on tullut skoolailtua.