Syksyn illoissa on omat hyvät puolensa. Ne houkuttelevat istumaan hiljaa ja rauhassa jonkin itseä kiinnostavan asian äärellä, kirjoittaa Telan toimitusjohtaja Suvi-Anne Siimes kolumnissaan.
Olen pohtinut oman ikäni karttumista ja sitä, miltä oma osani näyttää väestön ikääntymisen isommassa kokonaisuudessa nyt ja tulevaisuudessa.
Väestön ikääntyminen on yksi niistä tulevaisuuden muutoksista, jotka muokkaavat arkeamme monelta eri kantilta. Sen tuomia yhteiskunnallisia muutoksia ei voi väistää eikä taklata millään yhdellä ja yksinkertaisella keinolla.
Tässä se on läheistä sukua aikamme toiselle isolle tulevaisuushaasteelle eli ilmastonmuutokselle ja sen kyljessä kulkevalle ekologisen jälleenrakennuksen tarpeelle.
Ilmastonmuutoksella on aina ollut omat kieltäjänsä ja ne, joiden mielestä jälleenrakennus ei kuulu heille vaan ainoastaan joillekin toisille. Useimmat kuitenkin tunnustavat sen, että ekologinen jälleenrakennus synnyttää paikoin suuriakin kustannuksia ja että nuo kustannukset kuuluvat tavalla tai toisella sekä kaikille eri ikäisille ihmisille että myös yrityksille.
Kustannusten yhteisvastuu vaikea ymmärtää
Väestön ikääntymisestä johtuvien kustannusten jakoa koskeva yhteisymmärrys on hauraammalla pohjalla. Useimmat kyllä ymmärtävät, että nuo kustannukset on kohdattava tavalla tai toisella. Vaikeampaa on hyväksyä se, että vastuu niistä olisi yhteinen. Tämä vaikeus pilkahtelee silloin tällöin esiin kaikkein poleemisimmassa sukupolvipolitiikassa. Siihen törmää usein myös yritysten ja työnantajien parissa.
Globaaleilla markkinoilla toimivien yritysten vastahakoisuudessa väestön ikääntymisen kustannusten kantamiseen on paljon samaa kuin ekologisen jälleenrakennuksen kustannuksiin osallistumisessa: niin työeläkemaksuja kuin kohoavia terveydenhuollon ja vanhushoivan kustannuksia peilataan kansainvälisen kilpailukyvyn kuvastimesta.
Maailmalta löytyy aina jokin kilpailijamaa, jossa ikäännytään vielä hetken hitaammin kuin täällä Suomessa, ja jossa yrityksille tulevat kustannukset ovat kauttaaltaan meitä matalammat.
Nuorten kohdalla koko elämä on aivan uutta ja monin tavoin epävarmaa, ja oma vanhuus on vielä kaukana. Edes omien vanhempien vanhenemista ei vielä tajua. Silloin on helppo pelästyä huoltosuhteen nopeaa heikkenemistä ja siitä helposti seuraavia suuria kestävyysvajeita.
On helppo vaatia, että kukin ikäpolvi voisi vastata ihan itse oman ikääntymisensä kustannuksista.
Luonto meillä vain lainassa
Näin myöhemmässä keski-iässä on jo saanut kokea monta eri elämänvaihetta. Samalla tietää sen, että ihmisen oma aika ja paikka muuttuvat moneen kertaan elämän aikana. Oppii myös sen, että niin luonto kuin yhteiskuntakin ovat meillä kaikilla vain lainassa.
Tämän ikäisenä tietää myös sen, että aivan kaikkea ei voi enää aloittaa alusta. Oman ja itseä varttuneempienkin ikäpolvien riippuvuus aiempien vuosien ja vuosikymmenten poliittisista valinnoista on voimakas. Siksi ymmärtää ja hyväksyy nuoria polvia nöyremmin sen, että väestön ikääntymisen kustannuksia ei voi jakaa tuosta vain uudelleen, sillä täysin puhdasta pöytää ei ole koskaan olemassa.
Kaukaisempaa tulevaisuutta ja sen mukanaan tuomia uhkia ja mahdollisuuksia ei siksi kannata tarkastella vain nykyisten kolmenelikymppisten tai myöhemmässä keski-iässä olevien eikä edes yksinomaan tämän päivän vanhojen ihmisten näkökulmista.
Tarkastelu tulee kokonaiseksi vasta, kun huomaamme, että tämän päivän nuorten aikuisten kohtaloista ja kustannuksista siinä vaiheessa, kun he alkavat itse lähestyä vanhuutta, vastaavat tämän päivän päiväkoti-ikäiset ja pienet koululaiset. Ja yhtä lailla myös kaikki ne heidän jälkeensä tulevat ikäpolvet, jotka eivät ole vielä edes olemassa.
Siksi politiikkaa olisi tärkeää tehdä niin, että yhteiskunnalliset ratkaisut olisivat riittävän hyviä ja turvallisia kaikkien eri elinvaiheissa olevien ihmisten kannalta, oli kyse sitten ekologisesta jälleenrakennuksesta tai väestön ikääntymiseen liittyvien yhteiskunnallisten kustannusten jakamisesta.
Suvi-Anne Siimes
Kirjoittaja on työeläkevakuuttajat Telan toimitusjohtaja.