Tällaisella supervoimiin kykenevällä ohjuksella USA pudotti mysteeripallot – samaisia ohjuksia myös suomalaishornettien siipien alla

Tällainen on Sidewinder-ohjus, jolla Yhdysvallat pudotti sen ilmatilassa lentäneet mysteeripallot.

Vuonna 1946 Yhdysvaltain laivastolle työskentelevä fyysikko William B. McLean sai sodankäynnin historian mullistavan oivalluksen.

McLean ja hänen tiiminsä olivat kehittämässä lyijysulfidista valmistettua lähisytytintä. Se on laite, jolla ohjus saadaan räjähtämään ilman varsinaista osumaa, kunhan se on vain tarpeeksi lähellä maaliaan.

Lyijysulfidin avulla lähisytytin saatiin reagoimaan infrapunavaloon, mutta projektin aikana McLean meni ajattelussaan sivupolulle: jos kerran IR-valoon reagoiminen on mahdollista, eikö ohjuksen voisi yhtä hyvin laittaa jäljittämään infrapunasäteilyä eli kuumuutta?

Laivasto ei ollut asiasta innostunut, sillä kyseessä ei ollut McLeanin tiimin päätyö. Joukko päätyi kehittämään teknologiaa omalla ajallaan, ja projekti oli useaan otteeseen vaarassa tulla peruutetuksi.

Viiden työlään vuoden jälkeen McLean päätyi ratkaisuun, jossa parabolinen peili pyöri 4 200 kierrosta minuutissa ohjuksen läpinäkyvän nokan sisällä.

Infrapunasignaalin heijastuksen etäisyys pyörimisakselista indikoi maalin kulmaa ohjukseen nähden, ja lyijysulfidista rakennetun anturin emittoima sähkövirta antoi ohjaussignaaleja.

Ratkaisu oli peräti yksinkertainen: "Lennossa ohjuksessa oli seitsemän tyhjiöputkea ja viisi liikkuvaa osaa", kuvaili ohjusprojektin parissa työskennellyt Tom Amlie myöhemmin.

Lisäksi infrapunasensori oli passiivinen, eli tutkaohjuksista poiketen se ei lähettänyt olemassaolostaan varoittavaa signaalia.

Infrapunaohjusten moottorien lämpöjälkeä voi toki seurata, ja seurataankin.

Vielä tarvittiin nimi.

Ohjus nimeltään "Kalkkarokäärme"

"Sidewinder" viittaa amerikkalaiseen kalkkarokäärmeeseen, joka myös saalistaa lämpöjälkien avulla.

Toinen nimiehdotus oli "Low I.Q. Homing Head", ja saamme olla kiitollisia, ettei se tullut valituksi. Etuliite AIM taas on lyhenne sanoista Air Intercept Missile.

1950-luvun alussa Sidewinderin koelennot alkoivat. Yksi testeihin määrätyistä lentäjistä oli Korean sodan veteraani ja tuleva amerikkalaisten astronauttien alkuperäisen seitsikon jäsen Wally Schirra. Hän ei ollut nörttihommista ensin järin innoissaan, mutta ensimmäinen kohtaaminen Sidewinderin kanssa oli melko mieleenjäävä:

– Tuohon aikaan poltin tupakkaa, ja kun kävelin huoneen halki, huomasin että ohjuksen hakupää seurasi kädessäni olevaa savuketta, Schirra kertoi myöhemmin.

Kaksitoista ensimmäistä koelaukaisua epäonnistuivat. Yhdestä testilennosta Tom Amlie kirjoitti mestarillisen lakonisen muistion:

– Ohjus lähti kuin tosi iso lintu, enkä enää koskaan nähnyt sitä.

Juttu jatkuu videon jälkeen.

Ensimmäinen onnistunut lentotestaus 

Ensimmäinen onnistunut lentotestaus oli kolmastoista yritys syyskuun 11. päivänä 1953.

Komentajakapteeni Al Yesenskyn ampuma ohjus ohitti lennokin kahden jalan (noin 60 cm) etäisyydeltä, mutta jos ohjuksessa olisi ollut lähisytytin ja taistelukärki, räjähdys olisi tapahtunut tarpeeksi lähellä.

Ensimmäisissä testeissä lentäjien piti siirtää katseensa maalista mittaritauluun sijoitettuun jännitemittariin varmistaakseen, että Sidewinder oli lukittunut kohteeseen.

Lähitaisteluissa moinen käytettävyyskukkanen olisi voinut olla kuolemaksi, joten kehitystiimi rakensi järjestelmän, jolla äänisignaali varmisti lukituksen.

Loppu on historiaa, sangen räjähdysherkkää sellaista.

Läpimurto vuonna 1958

Sidewinderin operatiivinen läpimurto tapahtui vuonna 1958, kun Taiwanin käyttämät yhdysvaltalaisvalmisteiset North American F-86 Sabre -hävittäjät olivat vaikeuksissa Kiinan neuvostoliittolaista Mikojan-Gurevitš MiG-15 -kalustoa vastaan.

MiGit olivat Sabreja parempia yhdessä ratkaisevassa kategoriassa.

Niiden maksimikorkeus oli miltei 51 000 jalkaa (noin 15 550 metriä), kun taas amerikkalaiskoneet jäivät liki 2 000 jalkaa (noin 610 metriä) alemmaksi. Niinpä F-86:n tykkitulella oli vaikeaa osua MiGeihin.

Syyskuun 24. päivänä Kiina lähetti yhteensä 126 kappaletta MiG-15- ja MiG-17-hävittäjää yli Taiwaninsalmen. Niitä vastaan nousi vain 48 Sabrea, joista osa oli varustettu Sidewindereilla.

Kiinalaisten taktiikkana oli nousta lakikorkeuteen, mutta enää siitä ei ollut iloa: Taiwanin ilmavoimat pudotti yhdeksän kiinalaiskonetta, joista kuusi uusilla ohjuksillaan. Yhtään Sabrea ei tuhoutunut, ja kaksi viikkoa myöhemmin Kiina julisti tulitauon.

Juttu jatkuu videon jälkeen.

Uskomaton tiedustelutappio

Taiwanin voitto oli samalla Yhdysvaltain tiedustelutappio.

Yksi laukaistu Sidewinder ei räjähtänyt vaan lensi takaisin Kiinaan yhden MiG-17:n runkoon juuttuneena. Kiinalaiset lähettivät ohjuksen Neuvostoliittoon, jossa se purettiin alkutekijöihinsä ja jäljennettiin tunnollisesti.

Lopputuloksena oli Neuvostoliiton massatuottama Vympel K-13, Nato-koodinimeltään AA-2 Atoll.

Vuonna 1967 saksalainen vakooja Manfred Ramminger onnistui kahden rikostoverinsa kanssa soluttautumaan sisälle Neuburgin lentotukikohtaan Länsi-Saksassa. Siellä kolmikko lastasi yhden Sidewinder-ohjuksen kottikärryihin ja työnsi sen kenenkään estämättä Rammingerin Mercedes-Benziin.

Koska ohjus ei sellaisenaan mahtunut henkilöautoon, Ramminger kääri sen mattoon, jätti osan paketista roikkumaan ulos takaikkunasta ja kaasutteli Mersullaan menemään. Myöhemmin hän postitti ohjuksen Neuvostoliittoon.

Osumatarkkuus kuitenkin huono

Vietnamin sodan alkuvuosina amerikkalaisten kokemukset Sidewindereistä olivat merkittävästi kehnompia: vuoteen 1968 mennessä ammutuista ohjuksista vain 16 prosenttia oli osunut maaliinsa. Tutkaohjatun AIM-7 Sparrowin osumatarkkuus oli vain 8 prosenttia.

Osaltaan tähän syynä olivat Yhdysvaltain lentäjille opetetut puutteelliset taktiikat, joita korjatakseen laivaston ilma-ase perusti operatiivisten taistelulentäjien parhaimmistolle tarkoitetun jatkokoulutusyksikön, Navy Fighter Weapons Schoolin.

Myöhemmin se on saavuttanut jonkinasteista kuuluisuutta kutsumanimellään "Top Gun".

Myös ohjuksen teknologia parantui vuosien varrella: niin hakupäätä, sytytintä, rakettimoottoria kuin aerodynamiikkaakin on kohennettu.

AIM-9L, "Super Sidewinder", kykeni jo osumaan suoraan vastaantulevaan kohteeseen, ja sen tehokkuus esimerkiksi Falklandin sodassa 1982 oli yli 80 prosenttia.

Pystyy jopa 35 G-voiman käännöksiin

24. toukokuuta 1982 lentotukialus HMS Hermesilta nousseet BAE Sea Harrier -pilotit komentajakapteeni Andrew Ault ja luutnantti Dave Smith vektoroitiin torjumaan neljän argentiinalaisen Mirage III -hävittäjän osastoa.

Kahdensadan jalan korkeudessa 250 solmun nopeudella lentänyt Ault ampui nopeasti kaksi Sidewinderiä, jotka pudottivat kaksi Miragea.

Kun hän tähtäsi kolmatta, ulkoiset polttoainetankit ja pommit pudottanutta ja voimakkaasti liikehtivää Miragea Harrierin tykillä, Smith pudotti koneen kolmannella Sidewinderillä.

Neljäs kone pääsi karkuun, ja koko ilmataistelu ensimmäisestä laukaisusta viimeiseen pudotukseen oli ohi alle viidessä sekunnissa.

Siinä missä tyypillinen hävittäjäkone on rajoitettu 9 G:n liikehdintään, Sidewinder 9L kykeni 35 G:n käännöksiin.

Kehitys jatkuu – Sidewindereita myös suomalaishornettien siipien alla

1990-luvulla seuraava versio, AIM-9M, oli vielä edeltäjäänsä tehokkaampi Irakin ja Bosnian taivailla. Tästä huolimatta ohjus oli vaarassa tulla uudempien järjestelmien korvaamaksi.

Raytheonin vastaisku oli AIM-9X, digitaalikameran teknologiaa hakupäässään hyödyntävä viidennen sukupolven Sidewinder, jonka hakupää kykenee muun muassa tarkemmin erottamaan kohteet omasuojajärjestelmistä, kuten soihduista.

Tämän lisäksi 9X-versio kykenee työntövoimavektorointiin, mikä parantaa sen liikehtimiskykyä. Se on myös aerodynaamisesti puhtaampi kuin 9M eli lentää pidemmälle samalla moottorilla.

Vuoteen 2004 mennessä Sidewindereilla oli Yhdysvaltain ilmavoimien mukaan tehty arviolta 270 pudotusta.

9X-versiota on myyty valmistaja Raytheonin mukaan Yhdysvaltain lisäksi 31 kumppanimaahan, ja ne kuuluvat myös Suomen Boeing F/A-18C/D Hornet -monitoimihävittäjien samoin kuin tulevan Lockheed Martin F-35A Lightning II Joint Strike Fighter (JSF) -kaluston aseistukseen.

Yhdysvaltain kaikki hävittäjäkoneet käyttävät Sidewinderia.

Viimeksi viime vuoden marraskuussa Yhdysvaltain puolustusministeriön alainen DSCA (Defense Security Cooperation Agency) ilmoitti Suomelle myytävistä AIM-9X:n Block II -versioista.

Block II on päivitetty muun muassa sytyttimensä ja varmistimensa osalta.

Ohjuksessa on myös uudistettu elektroniikka, jonka datalinkin avulla siihen voidaan välittää tietoa niin, että kohde voidaan lukita vasta laukaisun jälkeen. Tämä mahdollistaa näkökentän ulkopuolella (BVR, beyond visual range) tapahtuvat taistelut.

Vuonna 2019 tuotantoon tuli Block II+ -versio, jonka tutkapinta-ala on aiempaa pienempi.

AIM-9X:n kantamaksi ilmoitetaan noin 30 kilometriä, joskin käytännössä kantama vaihtelee sen mukaan, paljonko kokonaisenergiastaan ohjus joutuu käyttämään liikehtimiseen.

Viimeisin tapaus: kiinalaisen vakoilupallon pudotus Yhdysvalloissa

Viimeksi Sidewinder on tullut tarpeeseen helmikuussa 2023 Yhdysvaltain tuhotessa ilmatilassaan lentäneen kiinalaisen vakoilupallon sekä kolme tunnistamatonta lentävää esinettä.

Näistä ensimmäinen tapaus osoittaa ohjuksen suorituskyvyn, kun se laukaistaan kinemaattisesti tehokkaasta lavetista: Lockheed Martin F-22 Raptor laukaisi ohjuksen suunnitellusti 58 000 jalan (noin 17 700 metrin) korkeudessa.

Maali lensi 60 000–65 000 jalan (noin 18 300–19 800 metrin) välillä.

Kyseessä oli tiettävästi konetyypin ensimmäinen ilmavoitto.

Helmikuun 12. päivänä neljännen kohteen pudottanut Lockheed Martin F-16 ampui kaksi Sidewinderia, joista ensimmäinen ei osunut maaliin.

Ilmavoimat oli harkinnut myös kohteiden pudottamista tykillä, mutta sitä pidettiin liian vaikeana kohteiden pienen koon vuoksi. Lisäksi tykin käyttäminen vaatisi verraten pientä etäisyyttä maaliin, mikä taas altistaisi ampuvan koneen mahdollisille maalista irtoaville osille.

Päivitys kello 9.17: Artikkelista muokattu virheellinen muotoilu 4 200 kierroksen tuntinopeudella muotoon 4 200 kierrosta minuutissa. 

Lue myös:

    Uusimmat