Tarja Holopainen, 56, sai vakavan aivovamman ja joutui työkyvyttömyyseläkkeelle kaaduttuaan polkupyörällä. Nyt hän haluaisi pysäyttää jokaisen, jonka näkee ajavan ilman kypärää.
Tarja Holopainen oli pyöräillyt samaa parin kilometrin reittiä kotoaan työpaikalle Kuopion kauppaoppilaitokseen jo yhdeksän vuoden ajan. Hän ei käyttänyt eikä omistanut kypärää, koska eihän nyt polkupyörällä voi mitään sattua. Kaatumisista oli aina selvinnyt polvi ruvella. Ja sitten olivat ne naiselliset syyt: kypärä on ruma ja tukka lässähtää.
Kun Tarja oli jälleen elokuussa 2012 ajamassa työpäivän jälkeen kotiin, tutussa alamäessä tapahtui jotain, josta hän tietää vain sen, mitä sivustakatsojat ovat kertoneet.
– Tiessä oli kuoppa. Ilmeisesti etupyöräni on osunut siihen niin, että olen kaatunut. Samaa mäkeä alaspäin tulleet kollegat ovat alkaneet ohjata liikennettä ja hälyttää apua. Minut on kuljetettu ambulanssilla sairaalaan, Tarja kertoo.
Tarja oli välillä tajuissaan, välillä tajuttomana. Hänen oikea silmänpohjansa oli murskana, solisluu siruina ja kallo murtunut useasta kohtaa. Ruhjeita oli siellä täällä ympäri kehoa.
– Sairaalassa käyneet ystäväni ovat kertoneet, että heidän piti kulkea useamman kerran sängyn luokse katsomaan, onko tämä Tarja ollenkaan. Pääni oli turvonnut ja silmät muurautuneet umpeen.
– Aivoissani todettiin aksonivaurio. Aivojen hermoverkot olivat siis venyneet ja osittain katkenneet. Lisäksi aivoissa oli hapenpuutosta. Tilanne on ollut niin vakava, että veljilleni soitettiin, että jos haluatte vielä nähdä pikkusiskonne hengissä, niin tulkaa katsomaan.
Tarja ei muista onnettomuushetkestä tai sen jälkeisistä parista kuukaudesta mitään.
– Joitakin häivähdyksiä minulla on sairaalasta ja siellä vierailleista ystävistä, mutta ne ovat ihan pieniä pätkiä ja ehkä osittain kerrottuja asioita.
Tarja kesällä 2016.
”Ymmärrätkö, että sinulla on vakava aivovamma?”
Tarjaa hoidettiin noin viikko teho-osastolla. Sen jälkeen hänet siirrettiin neurologian osastolle runsaaksi viikoksi. Vielä kotiutuessaankin hän oli erittäin huonossa kunnossa.
– Söin särkylääkkeitä enemmän kuin olisi saanut enkä pystynyt tekemään juuri mitään. Olen kuitenkin niin sitkeä, että kun minun on ajateltu pärjäävän kotona, niin minähän pärjään.
Aluksi Tarja ei edes ymmärtänyt, kuinka sairas hän on.
– Kyselin jo teho-osastolla koko ajan, milloin voin mennä kotiin ja töihin. Vierailijoille olin kertonut aloittavani työt ”heti ensi viikolla”.
Kun Tarjalle marras-joulukuussa sairaalakäynnillä ilmoitettiin, että sairausloma kestäisi ainakin toukokuun loppuun asti, se oli hänelle hirvittävä isku.
– Olin ajatellut palaavani töihin viimeistään vuoden alussa. Kun kummastelin asiaa lääkärille, hän katsoi minua hitaasti ja vakavasti ja sanoi, että ymmärrätkö, että sinulla on vakava aivovamma.
– Olihan minulla joka päivä paljon kipuja ja väsymystä, mutta olin ajatellut, että kunhan luut luutuvat ja kaikki tulee kuntoon, niin menen äkkiä töihin.
Tosi asiassa Tarja ei aivovammansa takia tule toipumaan työkuntoiseksi koskaan. Hänelle myönnettiin työkyvyttömyyseläke toukokuussa 2014. Sopeutuminen siihen, että onkin yhtäkkiä aivovammainen eläkeläinen, ei ole ollut helppoa.
– Jo aivovamma oli minulle todella vaikea sana – sen opin sanomaan kuntoutuksessa Validiassa. Seuraavaksi pitikin sitten opetella työkyvyttömyyseläke. On hirveän vaikea ajatella, että papereihin pitää kirjoittaa ammatikseen ”eläkeläinen”. Oli töissäkin rankkoja ja huonoja päiviä, mutta tykkäsin niin paljon opettaa ja olla nuorten kanssa, että siitä on ollut vaikea luopua.
Kovia särkyjä ja väsymystä
Käytännössä onnettomuuden jäljet näkyvät Tarjan elämässä koordinaatiovaikeuksina, kipuina ja väsymyksenä.
– Oikea puoleni muuttui vähän heikommaksi kuin vasen. Olen aina ollut oikeakätinen, mutta nyt teen vasemmalla kädellä kaikki vähänkään voimaa vaativat asiat. En myöskään osaa mennä portaita alaspäin vuorotahtia niin kuin tavalliset ihmiset, sillä oikea puoleni ei toimi siihen suuntaan.
Kuvassa korjaushaava siruiksi menneen solisluun kohdalla.
– Kävellessä minulla on tasapaino-ongelmia. Jos joudun kurottamaan yhtään korkeammalle, minua alkaa huimata. En voi siivota paikkoja, joihin tarvitsee jakkaraa avuksi. Kun kelloja siirretään talvi- ja kesäaikaan, minun pitää pyytää apua ystäviltäni.
Isompi murhe on se, että Tarjan päätä särkee joka päivä.
– Välillä kipu on hirmuisen kova. Silloin on pakko käyttää kovia lääkkeitä. Säryn laukaisevat esimerkiksi kovat äänet tai ostoskeskuksen kirkkaat valot.
Pahimpana oireena Tarja pitää kovaa väsymystä.
– Se ei ole niinkään sellaista, että nukkuisin koko ajan, vaan että makaan sängyssä puhumatta ja tekemättä mitään. Olen niin väsynyt, että en jaksa edes muodostaa sanoja tai ajatella. On pakko olla verhot kiinni hämärässä ja hiljaisessa huoneessa ja vain levätä.
– Jos joudun ponnistelemaan liikaa, kaikki jäseneni muuttuvat yliraskaiksi ja päätä alkaa särkeä. Joskus väsymys tulee ilman mitään ponnistelua. Saattaa olla, että minulla on ollut ihan hyvä aamu, mutta kahvit juotuani huomaan, että tänään en jaksa enää mitään.
Oikeusriita vakuutusyhtiön kanssa
Koska Tarja joutui onnettomuuteen työmatkalla, korvauksista vastaa työnantajan vakuutusyhtiö.
– Niin kuin oikeastaan kaikilla aivovammapotilailla, myös minulla on vakuutusyhtiön kanssa oikeusriita menossa, Tarja kertoo.
– Työkyvyttömyyseläkkeeseen johtavan työtapaturman sattuessa pitäisi saada kertaluonteinen haittarahakorvaus siitä, että työura loppuu kesken. Tuon korvauksen määrä määritellään vamman haittaluokan mukaan. Suurin haittaluokka on 20. Tapaamani KYS:in ja Validian lääkärit ovat määritelleet haittaluokkani 15:ksi, mutta vakuutusyhtiön mielestä haittaluokkani on 8, Tarja kertoo.
Tarja on tarvinnut fysioterapiaa onnettomuuden jälkeen. Kuvituskuva.
Kuukausittaisen työkyvyttömyyseläkkeen sekä kuntoutuskäynnit Validiassa vakuutusyhtiö on sen sijaan maksanut ongelmitta. Lisäksi Tarja käy säännöllisesti fysioterapiassa, toimintaterapiassa ja neuropsykologin vastaanotolla. Hän pitää tärkeimpänä kuntoutuksesta saamanaan oppina oiretiedostusta.
– Aivovammaisilta yleensä puuttuu sairaudentunto. Minäkin olisin mielelläni jatkanut sitä entistä elämää ja ollut se sama tehokas, nopea, näppärä ja rohkea Tarja kuin aina ennenkin. Rasitin itseäni toistuvasti liikaa enkä uskonut tai ymmärtänyt, että en enää pysty tai jaksa tehdä tiettyjä asioita.
– Aivovammahan ei parane. Jotkut asiat saattavat kyllä ajan myötä helpottua, kun vamman kanssa oppii elämään, mutta vaurioituneet aksoniverkot eivät enää mene yhteen.
Tarjalla on edelleen opettelemista voimavarojensa mitoittamisessa.
– Kun on helposti innostuva ihminen ja aina ennenkin jaksanut, niin sitä yliyrittää. Saatan aamulla virkeänä hetkenä luetella, että tänään käyn kirjastossa ja sitten pankissa ja sitten voisin vielä lähteä lenkille. Loppujen lopuksi en ehkä jaksa kuin kirjastoon.
”En osannut kuvitella, että voisi vielä joskus iloita jostain”
Erityisesti ensimmäinen onnettomuuden jälkeinen vuosi oli rankka.
– Silloin aloin vähitellen tajuta, mitä oli tapahtunut. En osannut kuvitella, että tässä elämässä voisi vielä joskus iloitakin jostain. Jos joku olisi silloin tullut sanomaan, että älä hätäile, kaikki muuttuu, en olisi uskonut, Tarja sanoo.
– Nyt, kun ymmärrän, mistä olen selvinnyt ja mitä on vielä jäljellä, elämään on palannut ilo.
Tarja on esimerkiksi jatkanut matkustelua, jota hän on aina rakastanut. Sitä täytyy vain toteuttaa hieman eri tavalla kuin ennen.
Tarja teatterireissulla Iisalmessa kesällä 2015.
– Aikaisemmin tein omatoimisia ekstreme-reissuja. Nyt lennän ilman vaihtoja aurinkorannoille all inclusive -hotelleihin. En jaksa lähteä iltaisin etsimään mitään ruokapaikkoja ja kaiken pitää olla helppoa ja valmista, mutta pystyn kuitenkin matkustamaan!
Viimeisen vuoden sisällä Tarja on käynyt Kuubassa, Islannissa, Kroatiassa ja Turkissa.
– Joku reissu pitäisi olla koko ajan suunnitelmissa, Tarja sanoo.
Iloa tuo myös iso ystäväpiiri.
– Kaikki ovat seisoneet rinnallani kuin muskettisoturit. Tapaan edelleen paljon ihmisiä. Nyt on vain muistettava, etten haali kuutta naista kälättämään samaan aikaan samaan tilaan, vaan näen ystäviä ehkä yksi tai kaksi kerrallaan.
”Tekisi mieli pysäyttää heidät”
Ilman kypärää kadulla liikkuvat pyöräilijät kiinnittävät nykyään aina Tarjan huomion.
– Tekisi mieli pysäyttää heidät ja kertoa, mitä siinä voi käydä. Mutta kun ne menevät aina niin kauheaa vauhtia ohi! Ihan niin kuin minä itsekin ennen menin.
– Ei sitä ajattele ennen kuin omalle kohdalle tai lähelle sattuu. Kaikki minua sairaalassa katsomassa käyneet ystäväni käyttävät nykyään kypärää hyvin tunnollisesti.
Tarja on itsekin noussut uudestaan pyörän selkään. Muutaman kilometrin matkat sujuvat ihan hyvin.
– Ei minua pelota, koska en muista onnettomuudesta mitään. Mutta nyt minulla on kypärä päässä, Tarja sanoo.
– Tulevaisuudessa pelottaa pikkuisen se, että saatan joutua kaularankaleikkaukseen niskaongelmien takia. Pääni ei käänny kunnolla, ja niskasta säteilee kipua. Toistaiseksi vahvat puudutuspiikit ovat kuitenkin riittäneet.
Tarjan toiveissa on saada elää ihan normaalia elämää.
– Aluksi vammautuminen tuntui aivan hirveältä. Sairaalassa olen sanonut, että miksi minut edes pelastettiin, kun tämä kipu on näin kovaa. Olisin halunnut kuolla.
– Mutta vaikka sitä on siinä tilanteessa vaikea uskoa, asiat muuttuvat. Vaikka olisi aivovamma tai muu paha vamma, niin kun oppii omat rajoitteensa, on mahdollista elää aika hyvää elämää.
Vakuutuslääkäreiden pelisäännöt?
Lääkäriliiton varatoiminnanjohtaja Risto Ihalainen kertoi vakuutuslääkäreiden pelisäännöistä Studio55.fi-lähetyksessä helmikuussa 2014. Katso ohjelma alta.
26:40
