Tarja purjehti seitsemän viikkoa ja lähes kaikki meni pieleen: "Merellä miehen todellinen luonne kyllä paljastuu"

Aallokossa se oli vaikeaa, mutta sain kuin sankin lukon naruun. Se oli virhe. Jollasta tuli entistäkin kiikkerämpi kahden narun varassa. Painopiste jäi vain kapean köliviivan varaan. 

Yritin nousta veneeseen. En ehtinyt ylös kun näin, että hän oli keikahtanut jollan reunalle, ja koko jolla kääntynyt ympäri. Vasen jalkani juuttui jollan takaseinän ja kiinnitysnarun väliin. En saanut sitä irti.

Kovassa tuulessa lähenimme vihreää poijua uhkaavan läheltä. Vaarana oli törmätä poijuun. Siksi hän komensi minua avaamaan moottorin luukun, jos moottoria tarvitaan poijun ohittamisessa.

Avasin luukun ja kysyin, käynnistetäänkö moottori?

– Ei ennen kuin minä sanon, hän kivahti.

Olimme vain muutaman metrin päässä poijusta, mutta pääsimme nipin napin sen ohi käyttämättä moottoria. Minua harmitti hänen tapansa hoitaa uhkaava tilanne, ei selityksiä, vaan vain komentamista. 

Pesin pikkupyykkiä veneen lavuaarissa. Laitoin niitä kuivumaan ulos veneen laitaköysiin, kunnes yhtäkkiä tasapainoni petti ja putosin selälleni veneen istumatilaan. 

Hengitykseni lamaantui. Haukoin ilmaa kuin hauki kuivalla maalla.

Hangon laiturit olivat täynnä loisteliaita ja kalliita purje- ja moottoriveneitä, ja ihmiset sen mukaisia. Vasta nyt huomasin, kuinka rähjäiseltä Afrodite näytti. Rouvat tulivat laiturilla vastaan pukeutuneena merihenkisiin asuihin. 

Käsissä keikkui Hangon putiikeista ja Itäsataman myyntikojuista löytyneitä purjehdusvaatteita ja muita asusteita, joita käytetään näyttäydyttäessä sataman ravintoloissa iltaisin.

Istuin tunti tolkulla epämukavissa asennoissa ja tuijottelin tyhjää merta ja tulin ajatelleeksi, mikä purjehtimisessa sitten on niin upeaa. Aina vain sama vesi, sama taivas, ja sama horisontti päivästä toiseen. Tyhjä vesi, tyhjä taivas, tyhjä horisontti. 

Minulle toistaiseksi parasta on ollut satamaan tulo ja olo siellä.

Afroditen septitankki oli aivan täynnä, koska sen tyhjennysmahdollisuutta ei ollut ollut missään Viron tai Latvian satamissa. Mutta täällä oli! Satamakapteeni tuli apuun tyhjennyksessä. 

Ruotsalaismies tuli ihmettelemään toimitusta ja valitteli, että septitankin tyhjennyslaitteet eivät missään toimi, vaikka niitä olisikin. Häntä taisi painaa huono omatunto, sillä hänkin vaimonsa kanssa oli kakkinut suoraan mereen. Oletettavasti myös virolaiset ja latvialaiset veneilijät tekivät samoin. 

Itämeren ravinnekuorma oli liian suuri, eivätkä EU-direktiivit pysty sitä kontrolloimaan.