Tuplamummi Paula Strengell kiipesi Mount Everestin huipulle neljäntenä suomalaisnaisena: "Näin ihmisiä, jotka olivat olleet aivan liian pitkään kuoleman vyöhykkeellä"

– Katseltiin siinä pari minuuttia maisemia ja todettiin, että lähdetään pois, täällä on kylmä, Strengell kiteyttää huipputunnelmat.

– Totta kai se oli mukavaa, mutta siinä on täysin keskittynyt siihen tekemiseen. Pitää ajatella myös paluumatkaa, että saa sen turvallisesti tehtyä. Jotkut pystyivät ottamaan muutamia valokuvia, mutta mulla ei sormet taipuneet siihen hommaan, Strengell jatkaa.

Paluu nousua vaarallisempi

Paluumatka huipulta on usein vielä nousua vaarallisempi, koska kiipeilijät ovat väsyneitä, eikä ihmisen elimistö pysty sopeutumaan ohueen ilmaan yli 7,5 kilometrin korkeudessa "kuoleman vyöhykkeellä".

Strengell kertoo nähneensä vuorelle kiivetessään muun muassa ruumiita ja muutakin, joka järkytti häntä vielä enemmän.

– Näin ihmisiä, jotka olivat olleet aivan liian pitkään kuoleman vyöhykkeellä. Vastaan tuli todella huonokuntoisia kiipeilijöitä. Sellaisia, jotka eivät pystyneet oikein enää kävelemään eivätkä mitenkään huolehtimaan itsestään.

Reissu vuodessa, kaksi parhaassa

Strengell on harrastanut vuorikiipeilyä viitisen vuotta. Kiipeilyn pariin hän päätyi hiihtovaelluksen kautta.

– Aloitin ihan semmoisilla perusvaelluksilla, Suomen, Ruotsin ja Norjan Lappia. Vähitellen tuli mieleen, että tämähän on aika rajoittunutta, jos vain kesällä vaeltaa, joten lisäsin siihen myös hiihdon. Sitä kautta sitten jotenkin päädyin vuorille.

– Nykyisin mulla on ollut semmoinen idea, että reissu vuodessa, joko vuori tai hiihto. Joinakin vuosina on tosin tullut kaksikin reissua, hän naurahtaa.

Parin kuukauden urakka

Maailman korkeimmalle vuorelle kiipeäminen on parin kuukauden urakka. Ensin mennään perusleiriin, joka on 5,2 kilometrin korkeudessa.

– Siellä odotellaan, että kroppa tottuu. Tehdään erilaisia rotaatiokierroksia, joilla mennään aina ylemmäs.

– Itse huipulle kiipeäminen kestää perusleiristä katsoen viikon. Ensin mentiin Advanced Base Camp -leiriin 6,2 kilometrin korkeudessa. Siellä levätään päivä, minkä jälkeen alkaa neljän päivän nousu.

Ensimmäisinä kolmena päivänä tarvitaan kohtalaista säätä ja neljäntenä päivänä hyvää säätä, koska huipulla tuulee aina kovaa. Strengellin ryhmällä kului huipulle pääsemiseen viimeisenä päivänä yhdeksän tuntia.

– Se on ihan hyvä aika. Ajateltiin, että jos menee yli 12 tuntia, käännytään takaisin, koska sen jälkeen olisi ollut liian vaarallista.

Kun ryhmä pääsi huipulla käynnin jälkeen takaisin 7,8 kilometrin korkeudessa sijaitsevaan leiriin, piti ensin syödä ja juoda.

– Ei ollut syöty tai juotu koko aikana, koska silloin on vähän vaikea syödä, kun on happimaski päällä ja sormet jäätyy, jos ottaa hanskat pois.

Nyt mieli halajaa Etelänavalle

Vaikka maailmassa riittää vielä vuoria valloitettavaksi Strengell sanoo, että "kasitonniset" eli yli kahdeksan kilometriä korkeat vuoret saavat nyt jäädä.

– Jos opettelisi kiipeilytaitoja vielä lisää, ja kiipeilisi matalammille mutta vähän vaativimmille vuorille.

Tulevaisuuden ykköstavoite on kuitenkin yhtä huikea kuin Everestille kiipeäminen.

– Ideana olisi hiihtää Etelänavalle. Nyt täytyy kuitenkin ensin päästä kotiin, ja vähän makustella tätä juttua. Miettiä vieläkö sitä jaksaa kaksi kuukautta elää teltassa. Kaksi vuotta olen jo tätä retkeä suunnitellut.

Vaeltamisen ja vuorikiipeilyn lisäksi Strengellin sydäntä lähellä ovat lapsenlapset.

– Samana päivänä, kun lähdin tälle reissulle, olivat nuoremman lapsenlapsen kastajaiset. Hän on kolmikuukautinen ja vanhempi on kolmevuotias. He ovat todella tärkeitä. Heidän takiaan muutin Helsinkiin tyttären perässä, vuorikiipeilevä tuplamummi huokaa.

"Typeryyttä ja ahneutta"

Everestin huipun on tämän kiipeilykauden aikana saavuttanut yli 800 ihmistä, mikä yhdessä arvaamattoman sään kanssa on tiennyt ruuhkia vuorella. Ainakin 11 kiipeilijälle matka kuoleman vyöhykkeelle on ollut nimensä veroinen,

Suomalaisen vuorikiipeilyn peruskallio, ex-vuorikiipeilijä ja yrittäjä Veikka Gustafsson toteaa Everestille kiipeämisen muuttuneen valtavasti vuosien saatossa.

– Eivät ruuhkat kerro sitä, mitä minä olen sieltä hakenut ja myös sieltä paljon saanut. Sehän on ilmentymä teollisuudesta, joka syntyi silloin, kun minäkin siellä ensimmäisen kerran kävin, ja vuonna 1993 pääsin lisähapen turvin huipulle ensimmäisenä suomalaisena. Silloin väkimäärä oli vain pienen pieni, murto-osa siitä kuin nykyisin.

Jonot ovat "surmanloukku"

Gustafsson korostaa, ettei vuorelle kiipeäminen edelleenkään ole helppoa, ja on varmasti valtava saavutus jokaiselle, joka sinne pääsee. Jutut huipulle kannettavista ihmisistä hän tyrmää potaskana, koska "ei sinne ketään voi kantaa".

Jonotusta hän ei silti ymmärrä.

– Se on surmanloukku. Jos siihen jonoon menee, siitä ei voi mennä sivuun, ei päästää ketään ohi, ei kääntyä toiseen suuntaan. Eikö ihminen ole oppinut mitään historian tapahtumista? Se on typeryyttä ja ahneutta.