Nyrkkeilijä Joni Turusen upea ura päättyi 16 vuotta sitten vakavaan silmävammaan. Kaksinkertainen MM-mitalisti on yhä viimeisin suomalaismies, joka on noussut olympiakehään.
Joni Turusen lyönti osui, mutta niin osui ruotsalaisen vastustajankin.
Vuoden 2003 nyrkkeilyn Tammer-turnauksen 64 kilon sarjan finaali oli edennyt ruotsalaisen komennossa, mutta Turunen kehitteli kiriä. Kolmannessa erässä Turusen isku satutti vastustajaa ja kehätuomari alkoi laskea hänelle lukua. Turunen ei ollut kunnossa hänkään.
– Löimme samaan aikaan. Se (ruotsalainen) osui minua siinä samalla. Tuomari ohjasi minut kulmaan ja laski ruotsalaiselle lukua. Katselin sieltä kulmasta ja näin kaiken kahtena. Siinä joutui vähän ravistelemaan, Turunen, 44, muistelee MTV Urheilun haastattelussa.
Ottelu jatkui, Turunen nousi neljännessä erässä selvään 23–16-pistevoittoon ja juhli turnauksen voittoa.
– Matsin jälkeen sanoin Pekalle (valmentaja Pekka Mäki), että näen kaiken kahtena. Se oli vähän jännä fiilis.
Ottelun jälkeen tehdyissä tutkimuksissa todettiin Turusen silmän näköhermon vaurioituneen ottelussa saadun iskun seurauksena. Alkoi piinaava kuntoutus.
Loukkaantumiset söivät terää
Turunen oli tuohon aikaan Suomen kärkinyrkkeilijöitä. Hän oli vuoden 2000 Sydneyn olympialaisissa ainoa suomalaisnyrkkeilijä ja voitti vuonna 2001 MM-pronssia toista kertaa urallaan. Ensimmäisen MM-pronssinsa Turunen oli voittanut jo vuonna 1995 heti vuoden 1994 nuorten MM-kullan jatkoksi.
Loukkaantumiset olivat kuitenkin vaikeuttaneet nyrkkeilijän uraa. Vuoden 1995 MM-kisojen jälkeen hän pystyi osallistumaan MM-turnaukseen seuraavan kerran vasta vuonna 2001. Matkaa hidastivat muun muassa keuhkokuume, polven ristisidevamma, selän rasitusmurtuma ja vuoden ajan vaivannut kuumesairaus, Turunen luettelee.
– Laskin, että olin noin kymmenen vuotta maajoukkuetoiminnassa mukana ja niistä noin viisi vuotta olin kunnossa.
Sydneyn kisojen jälkimainingeissa Turunen kertoi julkisuudessa tavoittelevansa olympiakultaa Ateenasta vuonna 2004. Taloudelliset realiteetit tulivat kuitenkin vastaan. Turunen kertoo käyneensä urheilun ohessa palkkatöissä jo ennen vuoden 2000 olympialaisia. Sama jatkui 2000-luvun alussa.
– Se (olympiakulta) ei enää siinä vaiheessa ollut oikein realistista, kun kävin kahdeksan tuntia raksalla töissä ja illalla treenaamassa. Siinä antoi vähän liikaa eteen muille, jotka ovat täysin ammattilaisurheilijoita.
Turunen kertoo päässeensä Olympiakomitean täydelle apurahalle vasta vuoden 2001 MM-pronssinsa jälkeen. Samoihin aikoihin ammattilaistalli P3 Boxingin perustanut Pekka Mäki houkutteli Turusta siirtymään ammattilaiseksi. Ensimmäisen lapsen syntymä yhdistettynä apurahaan pitivät miehen amatöörikehissä.
– Tiesin, että saan täyden apurahan seuraavana vuonna. Se oli minulle niin varma tulonlähde, että en pystynyt sitä skippaamaan. Ehtona oli, että olisin saanut saman rahan ammattilaisena, mutta ei se onnistunut. Todennäköisesti olisin lähtenyt, jos raha olisi ollut kohdillaan, Turunen sanoo.
– Olisi ollut ihan kiva kokeilla sielläkin, mutta ei jäänyt mitään hampaankoloon. Voin olla ihan tyytyväinen omaan urheilu-uraani. Näillä resursseilla se oli ihan maksimisuoritus.
Liikunnallisesti lahjakas
Joni Turunen valmentaa nykyään huippunyrkkeilijä Elina Gustafssonia.
Pekka Mäki sanoo, että Turunen olisi voinut yltää suuriin saavutuksiin myös ammattilaiskehissä. Hänen toinen suojattinsa Amin Asikainen aloitteli ammattilaisuraansa 2000-luvun alussa ja ylsi aina Euroopan mestariksi saakka.
– Joni oli liikunnallisesti todella lahjakas. Hän oli aika pieni, mutta superlahjakas. Hän voitti amatöörinä sellaisia nyrkkeilijöitä, jotka voittivat ammattilaisena Euroopan- ja maailmanmestaruuksia. Ilman muuta se potentiaali oli siellä, Mäki sanoo.
Mäki arvioi Turusen saavuttaneen amatööripuolella oman maksimipotentiaalinsa. Kaksi MM-mitalia, juniorien maailmanmestaruus ja sotilaiden maailmanmestaruus ovat saavutuksia, joista sietää olla ylpeä.
– Kyllä ne ovat sellaisia juttuja, että tuollaisia kestomenestyjiä ei monia ole lähihistoriassa. Viimeistä olympiadia vaivasivat aika paljon loukkaantumiset. Se on aika oleellinen juttu urheilussa, jos et pysty terveenä urheilemaan.
Ura pakettiin
Ensimmäinen mahdollisuus Ateenan olympiapaikan saavuttamiseen oli Pulan EM-kilpailuissa helmikuussa 2004. Olympiapaikka oli tarjolla kunkin sarjan neljälle parhaalle.
Turusen valmistautumista turnaukseen sotki Tammer-turnauksessa lokakuussa tullut silmävamma. Hermovaurio parantui kuitenkin omia aikojaan, ja Turunen pääsi nousemaan kehään Kroatiassa.
– Tammerin jälkeen pidin taukoa, kun sitä tutkittiin. Meni kuukaudesta kahteen ennen kuin se oli ihan normaali.
Turnaus Kroatiassa loppui lyhyeen, kun romanialaisvastustaja voitti Turusen ensimmäisessä ottelussa. Ottelu jäi lopulta Turusen uran viimeiseksi. Ottelun jälkeen hän hakeutui lääkärin vastaanotolle, koska tunsi samanlaisia silmäoireita, kun aiemmin syksyllä. Tällä kertaa tilanne oli vakavampi.
– Ensimmäisellä kerralla hermo palautui normaaliksi. Toisella kerralla silmähermo halvaantui pysyvästi, Turunen kertaa.
– Se oli vähän veemäistä aikaa, kun odotin, palautuuko se vai ei. Ei se sitten lopulta palautunut. Se oli raastavaa aikaa. Juuri oli olympiakarsinnat käynnissä. Ne menivät sitten siinä.
Uran viimeisestä ottelusta ei ole jäänyt kovin lämpimiä muistoja. Romanialaisvastustajan ottelutaktiikka oli puolirikollinen.
– Se veteli ihan minne sattui. Minulla oli puujalka sen matsin jälkeen. Se oli ihan järkyttävää, tuomari ei huomauttanut sitä mistään. Tuli selkään ja ihan minne sattuu.
Elokuussa 2004 Turunen ilmoitti nyrkkeilyuransa olevan ohi.
Nuorten maailmanmestaruus kohokohtana
Turunen sanoo lopetuspäätöksen olleen lopulta jossain määrin helpotus. Loukkaantumiset ja treenaamisen ja työn yhdistäminen olivat käyneet raskaaksi. Sopeutuminen siviilielämään sujui ilman ongelmia.
– Varmaan sekin vaikutti, että jouduin uran lopulla käymään duunissa. Nyrkkeily vain jäi pois ja jatkoin työntekoa.
Urheilu jäi entisen nyrkkeilijän elämään. Turunen jatkoi jo nyrkkeilyuraltaan tutun lajin, salibandyn parissa. Hän pelasi kauden ajan Kirkkonummen Rangersin liigajoukkueessa ja on jatkanut lajin parissa ikämiessarjoissa näihin päiviin saakka.
Uransa jälkeen Turunen suoritti liikunnanohjauksen perustutkinnon ja kansainvälisen nyrkkeilyliiton AIBA:n yhden tähden valmentajasertifikaatin. Viime vuoden helmikuussa hänet valittiin Suomen Nyrkkeilyliiton nuorten olympiavalmentajaksi. Hän toimii myös olympiapaikkaa tavoittelevan Elina Gustafssonin henkilökohtaisena valmentajana.
Turunen sanoo valmennustyön olleen mieluisaa. Kehän reunalla omat nyrkkeilyajat nousevat herkästi mieleen.
– Ei se nyt ihan sama fiilis ole, mutta kun omat henkilökohtaiset valmennettavat urheilevat, jännitys nousee kulmassa aika lähelle sitä kuin olisi itse ottelemassa.
Turusen oman uran päätepisteestä on kulunut jo 16 vuotta. Parhaan saavutuksensa hän löytää vielä kauempaa, 25 vuoden takaa.
– Kyllä se on nuorten maailmanmestaruus. Mestaruus on aina mestaruus, vaikka olikin junnuissa. Niitä ei hirveästi ole pohjolaan tullut. 2001 MM-pronssi oli ihan kova suoritus kanssa. Oli ollut tosi paljon loukkaantumisia koko ajan, harvemmin pääsin pitkällä valmistautumisella oikeastaan mihinkään.
Mitalien lisäksi Turunen on jäänyt historiaan viimeisimpänä suomalaisena miesnyrkkeilijänä, joka on raivannut tiensä olympiakehään. Nyt hän valmentaa nyrkkeilijöitä kohti samoja ympyröitä.
– Karsinnat ovat kovat ja kovemmaksi vain menevät. En olisi uskonut, että näin pitkä väli tulee.
16 vuoden takainen silmähermon vamma muistuttelee sekin itsestään edelleen tietyissä tilanteissa.
– Lukiessa, ja jos katsoo telkkaria sohvalla kyljellään, tulee sellainen kaksoisnäkö. Näössä ei sinänsä ole mitään vikaa, vähän harittaa vain.