Olipa hirmuinen vuosi 2016. Islamistit iskivät Euroopan kaupungeissa, Turkissa tehtiin vallankaappausyritys, britit päättivät erota EU:sta, amerikkalaiset valitsivat Donald Trumpin presidentikseen. Yllätysten vuosi, sanotaan. Vai oliko sittenkään?
Selvää on, että ainakin Brexit ja Trumpin valinta tulivat yllätyksenä politiikan niin sanotuille asiantuntijoille: poliitikoille itselleen, tutkijoille ja valtavirran medialle. Miksi näin pääsi käymään?
Jälkiviisaana voisi sanoa, että "asiantuntijat" epäonnistuivat tärkeimmässä tehtävässään. He epäonnistuivat yhteiskunnallisten syvävirtojen tarkkailussa, vaihtoehtojen puntaroinnissa ja päätelmien tekemisessä.
Asiantuntijat eivät nähneet kuplansa ulkopuolelle. Kuplassa eläville on ominaista, että he ottavat vastaan vain sellaisia tietoja ja näkemyksiä, jotka sopivat vallitseviin arvoihin ja asenteisiin kuplan sisällä. Ja mikä pahempaa: tosiasiat, jotka voisivat horjuttaa näitä asenteita, sivuutetaan ja korvataan mielipiteillä.
Juuri tästä syystä media, jota MTV Uutisetkin edustaa, ei kyennyt näkemään sitä valtavaa tyytymättömyyttä, joka kansalaisten keskuudessa sekä Yhdysvalloissa että Euroopan unionin valtioissa on syntynyt vallitsevaa menoa kohtaan. Siis mitä menoa?
Maailman aikakauslehtien aateliin kuuluva Time teki sattuvia huomioita viime heinäkuun numerossaan raportoidessaan Britannian EU-kansanäänestyksen lopputuloksesta. Lehden kannen otsikko oli pahaenteinen: The Fall of Europe, Euroopan sortuminen.
Time kertoi, kuinka presidenttiehdokas Donald Trump oli päivä Brexit-äänestyksen jälkeen Skotlannissa avaamassa omaa kunnostettua golf-kenttäänsä. Hän sanoi: "Ihmiset ovat vihaisia ympäri maailmaa. (---) He ovat vihaisia yli rajojen. He ovat vihaisia ihmisille, jotka tulevat heidän maahansa ja kaappaavat sen, eikä kukaan edes tiedä, keitä he ovat."
Tästähän on kyse, piti Trumpista tai ei.
Samalla jotakin on jäänyt pimentoon. Heinäkuun Time-lehdessä brittiläinen Kentin yliopiston politiikan tutkija Matthew Goodwin puhui "taakse jätetyistä" - valkoisesta työväen- ja keskiluokasta. Heidän työnsä katosivat jälkiteollisessa rakennemuutoksessa, jolla on hienompikin nimi, globalisaatio.
Läntiset teollisuusmaat ovat tarjonneet parempaa elämää ennen muuta kahdelle ryhmälle: ensinnäkin omalle koulutetulle väelleen ja sitten kolmannen maailman kansalaisille. Samalla yhä suurempi joukko omien maiden kansalaisia on pudonnut kelkasta.
Kelkasta pudonneet ovat ehkä menettäneet työnsä ja asemansa. Heidän lapsensa eivät ehkä ole yhtä koulutettuja kuin he itse, eikä niitä töitä, joita perheessä on totuttu tekemään, enää ole. He eivät ole päässeet osalliseksi hyvinvoinnin kasvusta. He ovat jääneet kuplan ulkopuolelle. Mutta yksi asia heillä on yhä ollut käytössään: äänioikeus demokraattisissa vaaleissa. Se on läntisen maailman arvokkain perintö.
Populismi voitti, entä demokratia?
Brexit-äänestyksen ja Trumpin valinnan jälkeen poliitikkojen, tutkijoiden ja median kuplassa on puhuttu paljon siitä, olivatko Britannian ja USA:n vaalitulokset demokratian voitto vai tappio.
Vallalla tuntuu olevan näkemys, että demokratia hävisi ja populismi voitti.
Kun populismista puhutaan, kannattaa kuitenkin olla tarkkana. Se on kätevä leimasin poliittisessa väittelyssä, mutta se ei ole mikään selitys itse ilmiölle, kelkasta pudonneiden tyytymättömyydelle.
Voi olla, että populistit tarjoavat helppoja tai mahdottomia ratkaisuja monimutkaisiin ongelmiin. On todennäköistä, ettei Aasian halpatuotantomaihin paennutta työtä saada enää koskaan takaisin. Voi lopulta olla, ettei populisteilla ole keinoja helpottaa niiden elämää, jotka ovat toivonsa populisteihin panneet. Mutta demokratiaan kuuluu, että vaalitulosta kunnioitetaan ja vaalivoittajien ääntä kuunnellaan. Demokratiaan kuuluu myös, että pitää ainakin selvittää, mitä olisi tehtävissä.
Ajatellaanpa Euroopan unionia. Se on synnytetty takaamaan rauha maanosassa. Sen tärkein tehtävä on ollut huolehtia kansalaistensa hyvinvoinnista ja turvallisuudesta.
Miten EU on suoriutunut? Hyvin, jos mittarina pitää sitä, että uutta mannerta repivää sotaa ei ole syttynyt. Ja talouskasvua, siis hyvinvointia, on riittänyt vuosikymmeniä aina toisen maailmansodan päättymisestä lähtien.
Mutta ajat ovat muuttuneet. Viimeistään finanssikriisi teki selväksi, ettei länsimaiden talous voi loputtomiin kasvaa entistä tahtia. Suomi on tästä mitä konkreettisin eurooppalainen esimerkki. Nytkin, kun kasvu orastaa, ennusteet kertovat, että se tulee olemaan niukkaa. Ilon aiheeksi riittävät prosentin kymmenykset. Kun yhteinen kakku ei kasva, jaettavaa jää vähemmän sekä niille, jotka täällä jo ovat, että niille, jotka tänne pyrkivät.
Pyrkijöitähän on riittänyt.