Jussi Halla-ahon vieraskolumni: Ihmiset kaipaavat turvallisuutta – siksi liberaali globalismi on kriisissä

Britannian eroaminen Euroopan unionista tai Donald Trumpin pääsy republikaanien presidenttiehdokkaaksi ja sittemmin valinta presidentiksi olivat liian omituisia ajatuksia, jotta niistä oltaisiin osattu olla oikeasti huolissaan, ja liian epätodellisia riskejä, jotta silloiset vallanpitäjät olisivat ryhtyneet tekemään jotakin niiden estämiseksi. Kunhan hihiteltiin. Ei hihitellä enää, kirjoittaa perussuomalaisten puheenjohtaja Jussi Halla-aho MTV Uutisten vieraskolumnissaan.

Liberaalit ja toisistaan hädin tuskin erottuvat globalistipuolueet ovat olleet pitkään vallassa useimmissa demokraattisissa maissa. Tästä syystä moni oppi ajattelemaan, että demokratia on jonkinlainen synonyymi liberaalille globalismille. Kun vaalitulokset alkoivat olla epämiellyttäviä, ryhdyttiin valittamaan ”demokratian kriisiä”. Valitus yltyi, kun epämiellyttävät poliitikot alkoivat vieläpä toteuttaa epämiellyttäviä vaalilupauksiaan. Eihän tämän näin pitäisi mennä.

Demokratia ei ole kriisissä

Kyseessä ei tietenkään ole demokratian kriisi vaan liberaalin globalismin kriisi. Monet elättelevät vielä toivetta, että painajainen menee kohta ohi. Ehkä britit peruuttavat brexitin. Ja jos eivät peruutakaan, ehkä Britannia päätyy johonkin Norjan kaltaiseen ratkaisuun, jonka myötä se käytännössä pysyy EU:n jäsenenä, tosin ilman äänivaltaa. Ehkä Trump pannaan viralta. Ja jos ei pannakaan, hänen virkakautensa päättyy viimeistään seitsemän vuoden kuluttua, minkä jälkeen palataan normaaliin päiväjärjestykseen. Ehkä kansallismielisten puolueiden suosio hiipuu aivan pian, kun maahanmuutto lakkaa kiinnostamasta kansalaisia ja kun he ymmärtävät, että monikulttuurisuus on kivaa.

Itse arvelen, että länsimaiset yhteiskunnat ovat siirtyneet pysyvästi pois vanhasta ideologisesta normaalista. Samaa arveli juuri Euroopan parlamentille puhunut Alankomaiden pääministeri Mark Rutte. Brexitin, Trumpin ja kansallismielisten puolueiden takana on samoja rakenteellisia syitä. Syyt ovat syvällä maailmanjärjestyksessä, vaikka korsi, joka katkaisi kamelin selän, vaihtelikin maittain. Itävallassa ”äärioikeistolainen” FPÖ nousi valtaan, kun edellinen hallitus oli naiivisti toivottanut Unkarin torjumat siirtolaislaumat tervetulleeksi. Italian La Lega voitti vaalit, koska edellinen hallitus synnytti maahan siirtolaiskaaoksen, mutta myös siksi, että jäsenyys yhteisvaluutassa oli johtanut talouden pysyvään lamaantumiseen, kurjistamispolitiikkaan, jättiläistyöttömyyteen ja näköalojen katoamiseen.

Brexitin tärkeimpänä välittömänä selittäjänä oli työvoiman vapaa liikkuminen EU:n sisällä. Miljoonat itäeurooppalaiset matalapalkkatyöntekijät sotkivat työmarkkinoita, kuormittivat sosiaaliturvajärjestelmää ja julkisia palveluja ja painoivat Britannian tuottavuusasteen Italian tasolle. Ei ole syytä investoida työn tuottavuuden parantamiseen, kun halpaa työvoimaa on rajattomasti saatavilla. Kansanäänestykseen toki kanavoitui myös tyytymättömyys EU:hun liittymättömiin ongelmiin kuten Tony Blairin aloittamaan holtittomaan maahanmuuttoon kolmannesta maailmasta, ennen kaikkea Pakistanista.

Yhdysvalloissa on käyty paljon laadukastakin keskustelua Trumpin voiton syistä. Joku totesi osuvasti, että liberaali media ottaa Trumpin kirjaimellisesti mutta ei vakavasti, kun taas hänen kannattajansa ottavat hänet vakavasti mutta eivät kirjaimellisesti. Tämä oli median pahin strateginen virhe sekä vaalikampanjan aikana että sen jälkeen. Toimittajat ja muut vastustajat keskittyivät Trumpin viljelemiin törkeyksiin mutta sivuuttivat sen, mitä hän edustaa, koska heidän mielestään hän ei edustanut mitään. Kannattajat taas ymmärsivät sen, että Trumpin mopo keulii ilmaisun tasolla, mutta heihin vetosi se, mitä Trump edustaa. Ennen kaikkea he kavahtivat sitä, mitä Hillary Clinton edusti.

Näkemykseni mukaan näiden poliittisten mullistusten yhteinen nimittäjä ei kuitenkaan ole maahanmuutto tai yhtäkkiä lisääntynyt punaniskaisuus, seksismi tai ihmisviha kuten joillakin tahoilla halutaan uskoa. Yhteinen nimittäjä on talouden globalisaatio ja se, mitä se tekee yhteiskunnalle ja ihmisille.

Työvoiman vapaa liikkuvuus hajottaa yhteiskuntia

Euroopan sisämarkkinat perustuvat tavaroiden, palveluiden, pääomien ja työvoiman vapaalle liikkumiselle. Eniten kritiikkiä on herättänyt työvoiman vapaa liikkuminen, koska sen ongelmat ovat helpoimmin nähtävissä. Kun elintaso jäsenmaissa on kovin erilainen, yhden jäsenmaan minimipalkalla voi elää herroiksi toisessa jäsenmaassa. Monet Itä-Euroopan maat, kuten Latvia ja Puola, tyhjenevät koulutetuista nuorista, jotka vastaanottavassa maassa, kuten Britanniassa, syrjäyttävät parempiin tuloihin tottuneet kantaväestön edustajat hinnallaan. Tilannetta vääristävät entisestään jäsenmaasta toiseen maksettavat perhe- ja muut sosiaalietuudet, jotka koetaan osaksi palkkaa. Avokätinen sosiaaliturvajärjestelmä ja yhteiset työmarkkinat ovat mahdollistaneet sen, että yritykset ovat käytännössä voineet ulkoistaa osan palkkakuluistaan veronmaksajalle.

Britannian entinen pääministeri David Cameron pyrki neuvottelemaan maansa jäsenyysehdot uusiksi siten, että työvoiman liikkumista olisi voitu rajoittaa. Komissio on itse useissa yhteyksissä korostanut, että työvoiman liikkumisen ja muiden vapauksien välillä ei ole loogista yhteyttä. Työvoiman vapaasta liikkumisesta voitaisiin luopua ilman, että sisämarkkinat siitä kärsisivät. Kytkös on ideologinen ja poliittinen. Tästä ei haluttu tinkiä, ja lopputulos on historiaa.

Työvoiman vapaan liikkumisen kielteiset vaikutukset työmarkkinoihin ja yhteiskuntien eheyteen ovat selkeitä, mutta tavaroiden ja pääomienkaan liikkuminen ei ole ongelmatonta. Niitä vastaan on kuitenkin vaikeampi taistella leimautumatta hörhöksi, koska niiden välittömät edut ovat näkyviä ja helposti markkinoitavissa ihmisille. Ongelmia voidaan lähestyä useasta eri näkökulmasta.

Tavaran ja rahan vapaata liikkumista on kautta historian puolustettu sillä, että se synnyttää maiden välille keskinäisriippuvuutta, joka puolestaan ehkäisee niiden kykyä ja halua sotia keskenään. Tämä voi olla osin totta. Toisaalta se on johtanut myös siihen, että poliittinen päätösvalta on siirtynyt kansalaisilta ja heidän valitsemiltaan edustajilta rahoituslaitoksille, luottoluokittajille, suuryrityksille, sanalla sanoen ”markkinoille”. Kansalaiset saavat kyllä äänestää vaaleissa, mutta hallituksen ja sen ohjelman tulee nauttia ”markkinoiden”, ei kansalaisten, luottamusta. Jos rahahanat pannaan kiinni, luottoluokitusta lasketaan ja investoinnit jäädytetään, mikä tahansa hallitus menee nurin.

Tähän voidaan vastata, että missä tahansa maailmanjärjestyksessä hallitusten tehtävä on tehdä vastuullista politiikkaa. Luonnollisesti on, mutta juuri rahan vapaa liikkuminen on mahdollistanut jatkuvan velaksi elämisen ja siten altistanut hallitukset ”markkinoiden” uhkailulle ja kiristämiselle. Kreikan romahdus kymmenen vuotta sitten on toki Kreikan omaa syytä, mutta tämä tuskin paljon lämmittää sen enempää kreikkalaisia kuin laskun maksavia eurooppalaisiakaan.

Tavaran vapaa liikkuminen johtaa siihen, että tavaroita valmistetaan siellä, missä se on edullisinta tai muuten kannattavinta. Tämä on järkevää periaatteessa mutta vain periaatteessa. Kun pitkälle kehittyneessä maassa valmistetun lopputuotteen, vaikkapa auton, puhelimen tai virvoitusjuoman, raaka-aineet kuljetetaan tehtaalle eri puolilta maapalloa, tämä kuormittaa ympäristöä. Kuljetukset synnyttävät n. 15% maailman kasvihuonepäästöistä. Raskaan tieliikenteen ja laivaliikenteen osuus tästä on yli puolet. ”Vihreästi” ajattelevat ihmiset usein korostavat lähituotannon ympäristöystävällisyyttä ja kestävyyttä, mutta samaan aikaan he vannovat tavaran vapaan liikkumisen nimeen. Tekstiilit valmistetaan nykyään Bangladeshissa eikä Suomessa. Tämä ei ole ympäristön kannalta hyvä asia. Protektionismi ja kotimainen tuotanto on ympäristöystävällistä. Ei ainoastaan siksi, että se vähentää tarvetta pitkiin kuljetuksiin, vaan myös siksi, että länsimaisen päästö- ja muun sääntelyn vuoksi tuotanto kuluttaa vähemmän energiaa ja muita resursseja kuin halpamaissa.

Minne duunari lähtee, kun duuni lähtee?

Toinen, tärkeämpi ja vähemmän keskusteltu argumentti talouden globalisoitumista vastaan on se, että vaikka yksittäinen maa voi optimoida tuotantoaan, se ei voi optimoida väestöään. Jos tuijotetaan pelkkiä numeroita, on järkevää teettää työvoimaintensiiviset tehtävät siellä, missä työvoima on edullista, ja keskittyä korkean lisäarvon jalosteisiin siellä, missä työvoima on kallista mutta teknologian ja osaamisen taso korkeaa. Karkeasti yksinkertaistaen: teetetään tehdas- ja maataloustyöt Afrikassa ja keskitytään Suomessa mikrosiruihin ja digitaalisiin palveluihin.

Ongelma on siinä, että niin Suomessa kuin Afrikassa syntyy erilaisia ihmisiä, joilla on erilaisia taipumuksia, ominaisuuksia ja olosuhteita. Kaikista ei tule mikrosirujen tai digitaalisten palveluiden kehittäjiä ja valmistajia. Voimme poistaa Suomesta suorittavan työn, mutta meille jää ihmisiä, joiden taipumukset sopivat parhaiten suorittavaan työhön. Kantaväestön osalta tämä implisiittisesti ymmärretäänkin, vaikka sitä ei kehdata ääneen sanoa: vaikka pääkirjoituksissa ja kolumneissa toistellaan jatkuvasti sitä, miten ”Suomi tarvitsee osaajia”, kukaan ei ehdota, että koulutetaanpa suomalaisista pitkäaikaistyöttömistä ja syrjäytyneistä niitä osaajia. Se ei käy niin helposti, koska ihmiset syntyvät erilaisina ja ovat erilaisia.

Sen sijaan maahanmuuttajien kohdalla usko massan homogeenisyyteen on vahva. 90-luvun alusta lähtien, ja vuoden 2015 syksystä kiihtyen, on kuultu ehdotuksia, joissa kotouttamisongelmat ratkaistaan tekemällä kouluttamattomista ja usein luku- ja kirjoitustaidottomista arabeista ja somaleista koodaajia ja muita huippuosaajia. Tulijat ovat kuulemma ”uusi Nokia”.

Yhdysvallat pystyi absorboimaan lyhyessä ajassa miljoonia uusia tulijoita 1800-1900-lukujen taitteessa siitä yksinkertaisesta syystä, että teollisuus, kaivokset sekä maa- ja metsätalous pystyivät työllistämään lähes rajattomasti ihmisiä, joilla ei ollut kielitaitoa tai varsinaista osaamista. Toisaalta tulijoilla ei ollut vaihtoehtoja töihin menemiselle, koska sosiaaliturvaa oli niukasti tarjolla. Nykyisessä Euroopassa kumpikaan ehto ei päde. Sisäänheittoammatteja ei juuri ole, eivätkä kaikki voi ryhtyä taksikuskeiksi. Töihin menemiseen ole mitään välttämätöntä tarvettakaan, koska tulonsiirroilla elää leveästi verrattuna lähtömaan oloihin.

Vapaakauppa ja tavaran vapaa liikkuminen polarisoivat ja jakavat yhteiskuntaa. Suuri osa ihmisistä saavuttaa jälkiteollisen yhteiskunnan vaatiman osaamistason ja pärjää mainiosti, mutta yhä useampi putoaa kyydistä. Laskennallinen ratkaisu olisi siirtää matalan osaamistason ihmiset sinne, missä on tarjolla matalan osaamistason töitä, mutta ei suurin osa ihmisistä halua muuttaa kotimaastaan pois. Suurin osa ihmisistä haluaa elää ympäristössä, jonka he kykenevät ymmärtämään. Minne suomalainen duunari lähtee, kun duunit ovat lähteneet?

Monet Trumpia äänestäneet muistelevat aikoja, jolloin tavallinen duunari saattoi elättää itsensä ja lapsensa, olla ylpeä ja luottaa tulevaisuuteen ja asioiden pysyvyyteen. Nyt työt ovat kadonneet Meksikoon, ja samaan aikaan joku itärannikon ”Joogamatto-Jessica” kaataa suolaa haavoihin höpisemällä heille jostakin sukupuolten moninaisuuden juhlistamisen tärkeydestä.

Yhteiskunta pysyy yhteiskuntana vain, jos se pystyy tarjoamaan erilaisille jäsenilleen mahdollisuuden henkisesti ja materiaalisesti ihmisarvoiseen elämään. Talouden globalisaatio tuottaa erikoistuneita yhteiskuntia ja vie päinvastaiseen suuntaan.

Ihmiset kaipaavat turvallisuutta ja ennakoitavuutta

Mainitsin aiemmin globalisaation välittömät hyödyt, jotka ovat helposti nähtäviä ja joiden vuoksi se on helposti markkinoitavissa ihmisille. Lapsuudessani Suomi oli paljon suljetumpi yhteiskunta. Tuontitavara, etenkin koneet ja laitteet, maksoivat paljon enemmän. Nykyään mikään ei maksa juuri mitään. Eikö tämä muka ole hyvä asia?

Kun kaikki on halpaa, sillä ei ole myöskään mentaalista arvoa. Ihmisten nurkat täyttyvät hetken mielijohteesta hankitusta, Kiinassa valmistetusta krääsästä. Tekeekö tämä ”yltäkylläisyys” ihmiset onnelliseksi? 80-luvun alussa Sony Walkman -korvalappustereot olivat investointi, johon piti säästää. Tänä päivänä lapsille hankitaan puolen vuoden välein uusi älypuhelin, kun vanha putoaa taskusta asfaltille. Kun tavarat ovat halpoja, niitä ei voi tai kannata korjata niiden hajotessa, eikä niillä ole ehjänäkään jälleenmyyntiarvoa.

Ehkä olen vain tulossa vanhaksi, mutta minusta tuntuu, että pohjimmiltaan useimmat ihmiset - etenkin perheellistyttyään ja lapsia hankittuaan - kaipaavat turvallisuutta, varmuutta ja ennakoitavuutta sekä työelämässä että ympäristössään. Globalisaatio seurauksineen ja lieveilmiöineen, samoin hallitsematon maahanmuutto, on iskenyt juuri näihin arvoihin ja tehnyt elämästä käsittämätöntä. Kaikki eivät ole uraohjuksia, pyrkyreitä ja uusien haasteiden etsijöitä. Monille on paljon arvokkaampaa tietää, että työpaikka on olemassa vielä ensi vuonnakin. Mitä vähemmän heidän tarvitsee murehtia ympäristön muutoksia ja pelätä huomista, sitä enemmän he voivat keskittyä elämään omaa elämäänsä.

Trumpia äänestettiin uskoakseni paljolti siksi, että hän lupasi tuoda työt takaisin kotiin ja palauttaa ylpeyden, ennakoitavuuden ja turvallisuuden duunarin elämään. Onnistuuko hän siinä, on tietysti kokonaan toinen kysymys, mutta tämä on se, mitä häneltä halutaan. Trump nähdään liian yksiselitteisesti uhkana kaikelle hyvälle, kun todellisuudessa hän on uhka vain vallitsevalle maailmanjärjestykselle. Se maailmanjärjestys on hyvä osakesijoittajille, suuryrityksille ja niille, jotka pysyvät sen kyydissä, mutta se ei välttämättä ole hyvä yhteiskunnille kokonaisuutena.

Kansainvälinen kauppa ei tietenkään ole huono asia. Tuonnin pitäisi kuitenkin täydentää kotimaista tuotantoa, ei korvata sitä. Vapaakauppa synnyttää ongelmia etenkin, jos palkkatasot osapuolina olevissa maissa ovat hyvin erilaiset. Tämä pätee niin EU:n sisällä kuin esimerkiksi Yhdysvaltain ja Meksikon välillä. Ainoina vaihtoehtoina eivät onneksi ole joko täysin vapaa kauppa tai ilmatiivis protektionismi. Toivon, että Trump, brexit ja kansallismielinen kehitys EU:n sisällä tuuppaavat maailmanjärjestystä ainakin hitusen uuteen suuntaan.

Itävallan ja Italian vaalitulokset eivät jää viimeisiksi laatuaan

Palataan lopuksi Eurooppaan. ”Eurooppalainen unelma” kaatuu pala kerrallaan. Huvittavaa ja mielenkiintoista on, että niin brexit kuin ”äärioikeiston” nousu olisi voitu estää, jos EU ja jäsenmaiden hallitukset eivät olisi käyttäneet niin paljon aikaa populismin torjuntaan ja populistien haukkumiseen, vaan olisivat keskittyneet ehkäisemään ja ratkaisemaan niitä ongelmia, joihin kyllästyneenä kansalaiset äänestivät populistipuolueita. Kansalaiset eivät halua halpatyövoimaa muista EU-maista, eivätkä he halua haittamaahanmuuttajia Afrikasta ja Lähi-idästä. Unionin ja vanhojen valtapuolueiden kyvyttömyys ja haluttomuus ottaa vakavasti ihmisten oikeutettua suuttumusta kaatoi lopulta maljan Britanniassa, Itävallassa ja Italiassa. Ne eivät jää viimeisiksi.

Se, että kansallismieliset puolueet silloin tällöin romahtavat, tai eivät aina menesty, ei tarkoita, että tilaus sille, mitä ne edustavat olisi katoamassa. Yleensä kyse on näiden puolueiden omista virheistä, puutteista ja epätäydellisyyksistä. Siksi on globalistisen agendan omalta kannalta valtava virhe tanssia voitontanssia esimerkiksi Le Penin tappiosta ja Macronin voitosta, tai Suomessa perussuomalaisten kannatuksen putoamisesta. Voitonhuumassaan vanha valta ei malta puuttua niihin epäkohtiin, joiden vuoksi kansallismieliset puolueet ja poliitikot alun alkaen nousivat.

Kaikki ihmiset eivät pidä siitä yhdistelmästä, että oma ja lasten tulevaisuus on epävarma, kotimaa alkaa maahanmuuton myötä näyttää ulkomaalta, ja että heidän päättäjiensä mielestä tärkeintä on keskustella miehen oikeudesta synnyttää. Kun tätä kaikkea hierotaan riittävän kauan ihmisten naamaan, seuraa ”taantumuksen” vastaisku. Reaktio voi välillä ottaa askelen taaksepäin, mutta sen jälkeen se ottaa kaksi eteenpäin.

Kirjoittaja on perussuomalaisten puheenjohtaja ja europarlamentaarikko. Kaikkien eduskuntapuolueiden puheenjohtajat kirjoittavat säännöllisesti MTV.fi:hin.