Toimittajan ja tietokirjailijan Kimmo Ohtosen ensimmäiset muistot lapsuuden väkivallasta ovat taaperoiästä. Hän muistaa istuneensa lattialla, joka tärisi perheen huutaessa.
Arki oli kaoottista ja pelon sävyttämää, mutta lapset sopeutuvat monenlaiseen.
– Se ei ole hyvästä, kyllä lapsi menee rikki tuollaisesta kokemuksesta. Mutta on mukauduttava ja selvittävä kokemuksesta.
Hänen mukaansa tällöin pelon ja ahdistuksen tunteista tulee osa itseä.
– Ne varjostavat jokapäiväistä elämää, hän toteaa.
Pitkä ja työläs tie, mutta vahvistava
Kokemuksen taakse jättäminen on pitkä tie, eikä hän ole vieläkään täysin päässyt kaikista kaltoinkohtelun jättämistä tunteista eroon. Töitä asian kanssa on pitänyt tehdä nuoresta aikuisuudesta asti, ja esimerkiksi vain onnellisena olemisen opettelu on vaatinut töitä.
Hän kuitenkin kokee, että vaikka tie on ollut pitkä ja työläs, on se lopulta kuitenkin vahvistanut häntä.
– Yritän kääntää kokemukset hyväksi, minkä takia tässäkin ollaan tässä puhumassa, hän toteaa.
Myös tekijä tarvitsee apua
Ohtosen perheessään pidettiin kulissit kunnossa. Asia oli joidenkin ulkopuolisten tiedossa, mutta tapahtuma-aikaan perheväkivalta nähtiin monesti yksityisasiana. Hän painottaakin, ettei perheväkivalta ole koskaan yksityisasia, sillä lapset ovat aina suojattomia.
Hän kuitenkin muistuttaa, että perheväkivallan tekijöitä ei tule demonisoida. Niin kuin koko perhettä, myös heitä tulee auttaa käytöksen muuttamiseksi.