Venäjä nurisee nyt Suomen mahdollisesta Nato-hakemuksesta, mutta se on sen tapa: "Kaava on olemassa"

Yli 1 300 kilometriä uutta Nato-rajaa Venäjän kanssa, täysin Nato-yhteensopivat asevoimat ja Venäjän hyökkäyssota käynnissä Ukrainassa. Suomen ja Ruotsin mahdollista liittymistä Natoon voi pitää monella tapaa ennakkotapauksena, jolle ei löydy niin hakijamaiden kuin kansainvälisten olosuhteiden osalta hyvää vertailukohtaa sotilasliiton yhdeksästä aiemmasta laajentumisesta.

Ranskalainen kansainvälisen turvallisuuspolitiikan asiantuntija Francois Heisbourg kuitenkin muistuttaa, että kaikissa sinänsä erilaisissa laajentumisissa voi nähdä jotain yhteistä: Neuvostoliitto tai Venäjä on protestoinut niitä vastaan aina, milloin kovaäänisesti ja milloin vähän hiljempaa. Tästä huolimatta kaikki laajentumiset ovat lopulta toteutuneet, eikä niiden seurauksena ole ollut vakavaa kansainvälistä kriisiä.

– Siis sellaista kuin Berliinin saarto tai Kuuban ohjuskriisi, Heisbourg tarkentaa.

– Tuleeko tästä (laajentumis)kerrasta erilainen, no se tiedetään varmuudella myöhemmin. Mutta selkeästi tällainen kaava on ollut olemassa, hän jatkaa.

Lue myös: Ulkoministeri Haavisto HS:lle: Suomi saisi ulkomailta riittävää turva-apua Nato-jäsenyysprosessin ajaksi

Heisbourg oli yksi Suomen mahdollisen Nato-jäsenyyden vaikutuksia arvioineen valtioneuvoston raportin kirjoittajista vuonna 2016 ja on senkin jälkeen seurannut Suomen tapahtumia.

Pohjois-Euroopan asetelma muuttuisi

Suomalaisasiantuntija Henri Vanhanen nostaa esiin poikkeuksellisina tekijöinä erityisesti kansainväliset olosuhteet ja keskustelut turvallisuusjärjestelyistä jo hakuaikana.

– Mikäli Suomi ja Ruotsi liittyvät Naton jäseniksi turvallisuusavun ja nopea prosessin myötä, edustaisi se joka tapauksessa muutosta, jossa hakijamaan turvallisuus halutaan taata jo ennen liittymistä – vaikka kyseessä eivät olisikaan artikla viiden kaltaiset turvatakuut, Vanhanen kirjoittaa sähköpostissa.

Hänen mukaansa on mielenkiintoista nähdä, onko tässä kyse vain joustavuudesta vallitsevien olosuhteiden takia vai menetelläänkö näin mahdollisesti myös jatkossa Natoon pyrkivien osalta.

Lue myös: Puhemies Vanhanen: Eduskunta voi lukita kantansa Natosta 16. toukokuuta

Vanhasen mukaan Suomen ja Ruotsin osalta on myös huomioitava, että kyseessä olisi geostrategisesti paljon suurempi muutos esimerkiksi Naton puolustussuunnittelun näkökulmasta kuin parissa aiemmassa laajentumisessa Balkanilla. Naton ja Venäjän rajan piteneminen muuttaisi Pohjois-Euroopan nykyistä asetelmaa, Vanhanen sanoo.

Pitkään Ulkopoliittisessa instituutissa tutkijana työskennellyt Vanhanen on tällä hetkellä virkavapaalla ja työskentelee kokoomuksen eduskuntaryhmän ulkopoliittisena asiantuntijana.

Nato laajeni Saksaan kahdesti

Kaksitoista valtiota perustivat Pohjois-Atlantin puolustusliiton Naton (North Atlantic Treaty Organization) vuonna 1949. Perustamisen jälkeen Natoon on liittynyt 18 valtiota yhdeksässä eri laajentumisessa, välillä yksitellen, välillä suuremmissa valtioryppäissä: 1952 (Turkki ja Kreikka), 1955 (Länsi-Saksa), 1982 (Espanja), 1990 (entiset DDR:n osavaltiot) 1999 (Puola, Unkari, Tshekki), 2004 (Viro, Latvia, Liettua, Bulgaria, Slovakia, Slovenia, Romania), 2009 (Albania, Kroatia), 2017 (Montenegro), 2020 (Pohjois-Makedonia).

Heisbourgin mukaan ensimmäiseen laajentumiseen itäiselle Välimerellä ei juuri liittynyt ristiriitoja ja prosessi sujui nopeasti. Toisin oli myöhemmin 1950-luvulla Saksan liittotasavallan eli Länsi-Saksan osalta, koska ratkaistavana oli laajempi kysymys Saksan uudelleenaseistamisesta toisen maailmasodan jälkeen.

– Neuvostoliiton vastustus oli tietysti raivokasta, mutta sen seurauksena ei syntynyt suurta kriisiä. Vastatoimi oli Varsovan liiton perustaminen, joka ei tietenkään ollut merkityksetöntä, mutta ei sen syntyä yrittänyt kukaan lännessä estää, Heisbourg kertoo.

Lue myös: Vesa Kallionpään kommentti: Onko Jussi Halla-aho sittenkin oikeassa, kun hän vaatii medialle jäitä hattuun Nato-asiassa?

Saksaan jouduttiin palaamaan vielä Berliinin muurin murruttua ja Saksojen yhdistyessä 1990. Niin kutsutussa 2+4 -sopimuksessa yhdistyneelle Saksalle annettiin lupa kuulua haluamiinsa liittoumiin, mikä mahdollisti Nato-jäsenyyden ulottamisen myös uusiin itäisiin osavaltioihin.

Sopimuksessa myös taattiin, ettei entisen DDR:n alueelle tuoda ydinaseita tai ulkomaisia Nato-joukkoja. Tätä vaihetta pidetään alkulähteenä Venäjän toistamalle väittämälle, että länsi olisi luvannut, ettei Nato enää laajene idemmäs. Mihinkään sopimukseen ei tällaista ole kirjattu.

Epäilyjä laajentumisen mielekkyydestä

Espanjan liittyminen Natoon ei Heisbourgin mukaan kiinnostanut venäläisiä yhtä paljon kuin Saksa, mutta itse prosessi oli varsin erikoinen. Jäsenyys nimittäin neuvoteltiin ja vahvistettiin vuonna 1982, mutta sitten Espanjassa hallitus vaihtui ja neljä vuotta myöhemmin 1986 Natoon kuuluminen alistettiin kansanäänestyksen päätettäväksi.

– Jäsenyyden kannattajat voittivat selvästi (prosenttiluvuin 57–43), mutta kukaan ei tiedä, mitä olisi tapahtunut ei-puolen voittaessa, Heisbourg naurahtaa.

Natossa ryhdyttiin 1990-luvulla pohtimaan mahdollisen lisälaajentumisen mielekkyyttä hyvissä ajoin ennen entisen Varsovan liiton maiden jäsenyysprosesseja. Osa jäsenmaista, muun muassa Yhdysvallat, pelkäsi lisälaajentumisten vaikuttavan kielteisesti liittokunnan yhtenäisyyteen ja solidaarisuuteen, sekä tietysti suhteisiin Venäjän kanssa.

Heisbourgin mukaan erityisesti Yhdysvallat oli päättämätön ja vuonna 1994 jäsenyyden eräänlaiseksi korvikkeeksi kehiteltiin Naton rauhankumppanuusohjelma (PfP).

Lue myös: Pohjois-Korea tuomitsee Suomen mahdollisen Nato-hakemuksen

Naton selvitys päätyi kuitenkin siihen, että uudet jäsenyydet tukisivat kyseisten maiden demokraattisia uudistuksia sekä laajemmin vakautta ja turvallisuutta euroatlanttisella alueella. Unkari, Tshekki ja Puola (Visegrad-maat) kutsuttiin aloittamaan jäsenyysneuvottelut 1997. Samana vuonna Nato ja Venäjä allekirjoittivat keskinäisistä suhteistaan sopimuksen, johon on kirjattu kaikkien maiden oikeus päättää itsenäisesti omista turvallisuusratkaisuistaan.

Visegrad-kolmikko hyväksyttiin Naton jäseniksi 1999. Heisbourgin mukaan laajentumiseen varauksellinen Yhdysvallat oli pitänyt maajoukon tarkoituksella suhteellisen pienenä.

Lue myös: Turkki haluaa "jotain vastineeksi" Suomen Nato-jäsenyydestä, asiantuntija sanoo

Samana vuonna 1999 Naton Washingtonin-huippukokouksessa luotiin erityinen jäsenyysohjelma MAP (Membership Action Programme) auttamaan mukaan haluavia maita valmistautumaan jäsenyyteen ennen varsinaisia neuvotteluja. Tähän ohjelmaan liittyivät tuolloin kaikki seitsemän entistä itäblokin maata, mukaan lukien Baltian maat, jotka aloittivat varsinaiset jäsenyysneuvottelut 2002 ja hyväksyttiin jäseniksi 2004.

Tarkempia jäsenyyskriteereitä vasta 1990-luvulla

Henri Vanhanen muistuttaa, että edellä mainitut Naton kaksi itälaajentumista tapahtuivat aikana, jolloin suursodan uhka oli väistynyt ja toisaalta Venäjällä jouduttiin keskittymään maan sisäisiin ongelmiin. Näin ollen Venäjän halu protestoida oli rajallisempaa kuin myöhemmin Balkanilla, vaikka Montenegron ja Pohjois-Makedonian liittymisellä Natoon oli Venäjän kannalta paljon vähemmän geostrategista merkitystä.

Suomen ja Ruotsin Nato-prosessien näkökulmasta on Heisbourgin mukaan hyvä muistaa, että ensimmäisissä laajentumisissa ei ollut käytännössä muita kriteerejä kuin ne, jotka on kirjattu Naton perustamisasiakirjan 10. artiklaan: Kyseessä täytyy olla eurooppalainen valtio, jolla on edellytyksiä edistää sopimuksen periaatteita ja myötävaikuttaa Pohjois-Atlantin alueen turvallisuuteen.

– En usko, että juuri kukaan välitti asevoimien yhteensopivuudesta, kun Turkki ja Kreikka liittyivät Natoon. Näihin asioihin alettiin kiinnittää enemmän huomiota vasta 1990-luvulla, Heisbourg kertoo.

Hänen mukaansa monet Yhdysvaltain kongressin edustajat vastustivat 1999 ensimmäisten itäblokin maiden jäsenyyden ratifiointia, koska he pelkäsivät neuvostoasekalustoon tukeutuvista maista tulevan Natolle pelkästään rasite.

Nato-keskustelu ei ollutkaan hitain vaihe

Jäsenyysprosessit ovat kestäneet Natossa eri pituisia aikoja joko olosuhteista tai maista itsestään riippuen. Suomen ja Ruotsin mahdollisten liittymisten voi olettaa sijoittuvat kirkkaasti nopeimpaan päähän, eivätkä kestoa sanele ilmeisen nopeasti sujuvat neuvottelut vaan ratifioinnit 30 jäsenmaan parlamenteissa.

Heisborg kertoo vastanneensa ratifiointien kestosta kysyville, että niiden olisi syytä olla ohi tammikuuhun 2023 mennessä. Tuolloin Yhdysvalloissa nimittäin kokoontuu välivaalien jälkeen uusi kongressi, mikä voi hidastaa etenemistä huomattavasti.

– Vaikka kongressi olisi ihan tyytyväinen laajentumiseen, joukkoon tulee paljon uusia ihmisiä ja kaikki ovat joka tapauksessa eniten kiinnostuneita seuraavista presidentinvaaleista, Heisbourg taustoittaa.

Lue myös: Vasemmistoliiton Nato-kanta julki - näin Li Andersson perustelee päätöstä

Useita vuosia Suomen ja Ruotsin turvallisuuspolitiikkaa seurannut Heisbourg kertoo tähän saakka olettaneessa, että mahdollisen jäsenyysprosessin pisimpään kestävä vaihe eivät olisi ratifioinnit, vaan kotimainen poliittinen keskustelu – erityisesti Ruotsissa, koska Suomessa Nato-keskustelussa on ollut aina kyse ensi sijassa turvallisuudesta, Ruotsissa taas puoluepolitiikasta.

– Ilmeisesti ruotsalaiset ovat nyt päättäneet, etteivät he halua jäädä jälkeen suomalaisista, joten kotimainen keskustelu sujuu nopeasti molemmissa maissa, Heisbourg sanoo.

Lue myös: Lintilä MTV:lle: Venäläisen kaasun tyrehtyminen sulkisi tehtaita Suomessa jopa kuukausiksi