"Ymmärsin rajan ylittyneen" – 4-vuotiasta lastaan lyönyt äiti kertoo huutamisesta, raivoamisesta, riuhtomisesta ja siitä, miten hän sai apua

Tuoreen FinTerveys-tutkimuksen mukaan suurin osa pikkulasten vanhemmista voi hyvin. He ovat tyytyväisempiä perhe-elämäänsä ja saavutuksiinsa elämässä kuin muut samanikäiset aikuiset. He myös elävät osin terveellisemmin kuin muut aikuiset.

Perhe-elämässä on kuitenkin myös synkkiä puolia, kuten tästä tarinasta käy ilmi. Kertomus on Maria Akatemian avun pariin hakeutuneen äidin. Maria Akatemia on järjestö, joka auttaa naisia ottamaan vastuuta omista tunteista ja käyttäytymisestä.

– Äitiyttäni on leimannut häpeä, epäonnistuminen tai liian kovat odotukset itseä kohtaan, halua olla parempi äiti kuin oma äiti. Väkivaltaa käyttämällä ikään kuin vahvistan näitä viestejä, että olen juuri niin huono kuin ajattelen, nainen selittää kovia otteitaan.

Lue alta kokonaisuudessaan naisen omin sanoin kertoma tarina. Kirjoitus on osa naisenväkivalta.fi-hankkeen #väkivaltaeilopuvaikenemalla videokampanjaa 16.1.–6.2.2020.

"Kukaan ei koskaan kysynyt, olenko käyttänyt väkivaltaa lastani kohtaan"

Olen kuvannut päiväkirjassani sitä hetkeä, kun tajusin käyttäväni väkivaltaa. Löin lastani, läimäytin takapuolelle. Lapsi oli silloin neljä.

Lyönti oli se, joka sai minut hakemaan apua. Vasta lyönti. Lyönti oli jotain, jonka koin niin vääränä, että ymmärsin jonkin rajan ylittyneen.

Tämä on yksi kertomus. Ennen ja jälkeen lyönnin.

Toinen kertomus on se, että muistissani ja myös päiväkirjani lehdillä on kipuilua liian kovien otteiden, riuhtomisten, huutamisen, raivon tunteiden kanssa.

Prosessin aikana vasta hitaasti aloin ymmärtää, että myös nämä ovat väkivallan tekoja lasta kohtaan. Vaativuutta ja tyytymättömyyttä lasta kohtaan, huutamista ja raivoamista, liian kovaa kiinni nappaamista, riuhtomista, siinä väkivaltani kuva.

Edelleen on ajoittain hankalaa erottaa sitä, missä menee lapsen fyysisen rajaamisen ja väkivallan raja tilanteissa, joissa lapsi heittelee esineitä tai lyö ja potkii. Ajattelen, että se raja menee siinä tunteessa, mitä minä siinä tilanteessa koen ja millaisin ottein rajaamisen teen tai jätän tekemättä. Ehkä nyt useimmin se, että jätän tekemättä, oman läsnäolon ja tyyntymisen kautta saan voimia siirtää lapsen huomion toisaalle. Aina se ei onnistu.

Koetin kyllä hakea apua aikaisemminkin. Terapeutilleni puhuin liian kovista otteista, ehkä hänkään ei tunnistanut sitä väkivallaksi. Hän pyysi myöhemmin anteeksi, ettei ollut tajunnut hätääni.

Olimme myös jo perheneuvolan asiakkaita, sielläkään ei kukaan koskaan kysynyt, että olenko käyttänyt väkivaltaa lastani kohtaan tai aikonut käyttää.

Koetin itse sanoittaa tekojani häpeästä käsin, jolloin en kyennyt murtamaan sitä häpeää, jota koin. Kun sanoin, että menee hermo, niin olisiko siihen voinut kysyä, että miten ja kuvaile lisää?

Ikäväkseni koin myöhemminkin, kun jo olin aloittanut prosessin, ammattilaisten taholta vähättelyä, että tekojani ei tarvitsisi väkivallaksi kutsua. Tai että olin liian armoton itseäni kohtaan.

Varmasti olinkin. Häpeä oli niin suuri. Mutta juuri puhumalla ja nimeämällä saan häpeästä otteen. Näen, että juuri häpeän tunteet ovat tekojeni takana.

Äitiyttäni on leimannut häpeä, epäonnistuminen tai liian kovat odotukset itseä kohtaan, halua olla parempi äiti kuin oma äiti. Väkivaltaa käyttämällä ikään kuin vahvistan näitä viestejä, että olen juuri niin huono kuin ajattelen.

Kipua kohti. Se on ollut mottoni ja tarkoitan sillä sitä, että olen halunnut kohdata varjoni ja hakea apua, uudestaankin, kun olen epäonnistunut. Myös tämä kirjoittaminen on sitä. En halua, että asia jää unohduksiin, vaikka arki ja elämä sujuukin paljon paremmin. En halua jäädä kiinni tekoihini, että ne estävät minua kasvamasta ja rakastamasta, mutta en halua unohtaakaan.

Minua itseäni on lapsena tukistettu, annettu "luunappia" ja sen yhden kerran kun on annettu selkäsauna, sen muistan. En koe kuitenkaan, että olisin kärsinyt fyysisestä väkivallasta kotonani, nuo olivat enemmänkin yksittäistapauksia.

Henkistä painetta ja taakkaa on ollut enemmän, tunteiden tukahduttamista, häpeän tunteita, jotka on pitänyt kätkeä.

Lapsuuttani leimasi tietty kahtiajakoisuus tunteiden ilmaisussa: äiti oli räiskyvä ja tietyllä tasolla kesti lapsen raivoamisen, mutta tarttui myös hiuksiin. Isä taas ei kestänyt lapsen huutoa tai ristiriitatilanteita, isälle ei saanut tai voinut kiukutella samalla tavalla. Isä oli myös paljon työssä kiinni, poissa. Mummon luona ei saanut riidellä, mummo ei kestänyt ristiriitaisia tunteita.

Hellyyttä oli, paljon hyviä elementtejä. Koen kuitenkin jääneeni paljon yksin tunteitteni ja ajatusteni kanssa. Ei siihen aikaan, 80-luvullakaan, sanoitettu tunteita. Omat vihan ja aggression tunteet olivat hävettäviä, varsinkin teini-iässä, ei niitä osattu ottaa vastaan.

Maria Akatemiasta saamani tuki oli ensinnäkin sitä, että aloin tunnistamaan käytöstäni, muutakin kuin lyöntejä, väkivallaksi. Kesti aika pitkään ennen kuin pääsin verkkoryhmään, mutta siinä välissä työntekijä oli kuitenkin ohjannut paikkakunnan avun piiriin.

Ryhmä oli todella syväluotaava, viikkotehtävät veivät syvälle ymmärtämään väkivallan juuria, lapsuuteen ja ylisukupolvisesti. Vaikka kovasti yritin jälleen ymmärtää, että tämä oli vasta prosessin alkua ja matka jatkuu, taisin silti ajatella, että asiat olivat ryhmän jälkeen käsitelty.

Eivät ne ole. Huomaan edelleen syyttäväni itseni, tämä tekee edelleen kipeää.

Häpeä nostaa ajoittain päätä. Kun luen päiväkirjaani, näen siellä kuitenkin myös todella monesta asiasta kuormittuneen naisen ja äidin, jolla on ollut puutteelliset kyvyt hallita tunteitaan. Yritän opetella ymmärtämään tuota naista, olemaan myös lempeä häntä kohtaan.

Olen kirjoittanut muutamaan otteeseen päiväkirjaani, että tietyt asiat selittävät, miksi olen käyttänyt väkivaltaa, mutta eivät ikinä oikeuta sitä.

Maria Akatemia auttoi matkan alkuun, mutta omalla kohdallani tarvitsen edelleen tukea kohti väkivallatonta elämää. Tarvitsen taitoja hallita tunteitani ja elämääni, ja saan nyt turvallisesti harjoitella niitä DKT-ryhmässä.

Tarvitsen lempeyttä itseäni kohtaan, myös menneisyyttä kohtaa, iloa jokaisesta hyvästä päivästä. Päiväkirjan sivut tuovat myös lohtua. Vaikka pimeä on ollut todella pimeää, niin nyt on jo paljon valoisampaa.

Kiteytän vielä. Saamani tuki Maria Akatemiasta auttoi minua tunnistamaan väkivaltaa suhteessani lapseeni ja muihin läheisiini ja sai minut pohtimaan väkivaltani juuria. Opin tunnistamaan vaikeita aggression ja häpeän tunteita ja omistamaan niitä itselleni. Opin tuntemaan taas palan matkaa paremmin itsenäni.

Tuki on ollut myös ehkä siinä, että kun viime keväänä koin uupumista ja se heijasti jälleen väkivaltaisin piirtein suhteeseen lapsen kanssa, hain nopeasti apua. Tilanne on nyt parempi kuin vuosiin.

Haluan sanoa toisille äideille ja naisille: et ole yksin. Et ole ainoa, joka kamppailee vihan ja aggression tunteiden kanssa. Rakastat lastasi eniten pimeimmällä hetkellä, kun haet apua. Väkivallan kierteet katkeavat vain niistä puhumalla, se tekee kipeää, mutta on ainoa tie ulos väkivallasta.

Haluan sanoa itselleni: olet rohkea, kun hait apua. Olet rohkea, kun jaksat työstää tätä kipua. Sinäkään et ole yksin.