Meidät kutsuttiin nauttimaan hyvästä ruoasta, hyvässä ravintolassa, joka oli täynnä lapsiperheitä. Se kirvoitti miettimään itsestäänselvyyden käsittämätöntä vaikeutta.
Perheet safkaa -konseptia ei pitäisi olla olemassakaan. Ajatus siitä, että ravintolaan voi mennä koko perheen kanssa, ei tulisi olla asia, jonka ympärille tarvitaan lisäpontta ja omia tapahtumapäiviä. Mutta hämmästelen jatkuvasti, että reaalimaailmassa sille löytyy tilausta. Some-raivoa nousee tasaisin väliajoin puolesta ja vastaan siitä, onko pienten lasten tuominen ravintolaan soveliasta. Se kertoo paitsi suomalaisen ravintolakulttuurin nuoruudesta myös itsekkyyden lisääntymisestä asenneilmapiirissä.
Olen jo kyllästynyt nostamaan esiin ja lukemaan siitä, miten eteläisessä Euroopassa lasten mukanaolo illallisella on normaaleista normaaleinta. Kun nyt mietin, en kehtaisi kertoa ulkomaalaisille, miksi Perheet safkaa -konsepti on suunniteltu. Mutta hyvä, että on.
Syypäitä tilanteeseen löytyy mielensä pahoittavien asiakkaiden lisäksi muualtakin. Raivoa ovat synnyttäneet ravintoloitsijat, jotka ovat ilmoittaneet, etteivät lapset ole tervetulleita heidän paikkaansa iltasella. Joskus siinä on ollut ihan aiheellisiakin huomioita, toisinaan asenteellisia kauhukuvien luomista. Suurin ongelma ovat kuitenkin lapsiperheiden vanhemmat. Toisten asiakkaiden mielenpahoitusta pelätään niin paljon, että tyydytään käymään päiväseltään syömässä ravintoloissa, joissa on pallomeri ja perinteinen lasten lista. Halutaan päästä helpolla ja olla vaivaamatta muita asiakkaita. Poljetaan mielummin turvallisesti paikallaan kuin edetään ja totutetaan lapsia yhteiskunnan tavoille.
Lasten makumaailma on huomattavasti laajempi kuin miltä heidän eteen laitettu ruoka antaisi ymmärtää. Kuulen usein, miten lapsen suosikiksi ilmenee vanhempienkin yllätykseksi tryffelirisotto, vuohenjuusto, oliivit tai ilmakuivattu kinkku. Kuinka suurelle osalle lapsia niitä edes tarjotaan maistettavaksi? Perinteisten lasten listojen valikoimaan tyytyminen on lasten maun aliarvioimista.
Ymmärrän, että vanhemman rooli on usein syödä jäähtynyttä ruokaa, kun aika on mennyt pienokaisen syömistä edesauttaessa. Ymmärrän, että lapselle halutaan tilata mahdollisimman tuttua ruokaa, jotta vaara ”en tykkää” -mantrasta ei eskaloituisi. Ymmärrän, että kun on päästy kodin sirkuksesta hetkeksi pois nauttimaan puolison kanssa hyvästä ateriasta, ei samanlaisen sirkuksen katsominen naapuripöydässä herätä ilontunteita.
Sen sijaan en ymmärrä, miksi ei edes yritetä. Miksi lietsotaan omia kauhuskenaarioita taannuttamaan perhe-elämän monimuotoisuus varmistetun mukavuuden kompromissiksi? Ja miksi tuomitaan perhe, joka yrittää kasvattaa lapsiaan nykykulttuurista nauttimiseen pienestä pitäen?
Muistan nähneeni pari itkupotkuraivaria ravintolassa. Siis lasten osalta, aikuisilta vastaavaa olen nähnyt useammin. Molempina kertoina se on näyttänyt varsin ymmärrettävältä. Jos perhe saapuu illalliselle klo 22 maissa, alkaa tarhaikäisillä väsymys painaa, vaikka italialaisia olisivatkin. Sama juttu, jos lounas osuu päiväunien aikaan. Muutaman minuutin draama on hoitunut aina varsin sulavasti ilman muiden ruokailijoiden näkyvää närkästystä. Joskus lapselle isketty piirretyt päälle tablettiin, joskus väriliidut ja vihko eteen, joskus tuotu jäätelöpuikko, joskus taas laitettu ravintolasohvalle vanhempien viereen nukkumaan. Onhan noita keinoja. Eivätkä ne hetkittäiset desibelit ärsytä kuin ärsyttäviä ihmisiä. Heille voi kohauttaa kohteliaasti olkiaan.
Lopetetaan omaan ja muiden kuviteltuihin mukavuusalueisiin lukkiutuminen. Opetetaan jälkipolvi nauttimaan elämästä, yhteisistä ruokahetkistä ja tämän päivän ravintola- ja ruokatarjonnasta, josta me aikaisemmat sukupolvet olisimme voineet lapsuudessa vain haaveilla. Ja annetaan muillekin mahdollisuus siihen.
PS. Seuraavassa postauksessa kokemuksia Perheet safkaa -lounaasta Passio Keittiö ja Baarissa.