Ravintola C kutsui Tampere Food Clubin kautta tamperelaiset ruokabloggaajat syömään. Olen pitänyt Ilkka Isotalon luotsaamaa keittiötä jo vuosia kaupungin parhaana (arvostelu 2013). Siten C on epäkiitollisessa asemassa, kun ainoa suunta voi olla alaspäin. Paitsi tällä kertaa. C ei paitsi onnistunut ylläpitämään asemaansa, vaan entisestään vahvisti sitä. C on pirunmoisessa vedossa. 
ALKUMALJAKSI meille kaadetaan Englannin parhaaksi rosé-skumpaksi valittua Balfour Roséta. Mikäli saarivaltakunta ei ole vielä tuttu viinimaana, kannattaa pitää aistit auki siihen suuntaan. Tämä oli kolmas maistamani brittiskumppa ja jokaisen taso on ollut häkellyttävä. Lämpenevän ilmaston myötä Englannista povataan ”uutta Champagnea” samankaltaisen maaperänsä ansiosta.
ALKUUN. Juures- ja hapankaali(!)sipsien jälkeen samassa pöydässä iltaa isännöivä Ilkka toivottaa meidät tervetulleeksi peltilihapiirakalla(!). Rahkavoitaikinan sisään oli jemmattu omenaa, hapankaalia ja porsaankylkeä. Päälle ripoteltu kuivattua tattia. Hauska ja symppis aloitus, jonka reseptin taidan pyytää jaettavaksi. Juuri mukavasti hienostunut versio unohtamatta retroklassikon ydintä. 
BLINI. Keittiön varsinaisena tervehdyksenä tuodaan miniblini höysteenä lasimestarin kuhaa, kuivattua sipulia, siianmätiä, smetanaa ja purjoa. Pieni on kaunista ja blininä parasta maistamaani. Kaikki osaset nostavat ja komppaavat toisiaan ja annoksen komponenttien suhteet ovat jiirissä. Brittiskumppa heivaa kokonaisuuden taivaisiin. Ei mitään uutta, mutta kaikki täydellisesti toteutettuna. 
MADETTA. Menun varsinainen ensimmäinen alkuruoka on kunnon kausiruokaa, madekeittoa. Madetta ei oltu nyljetty, vaan paistettu nahkoineen pinnalta rapsakaksi. Sen vierellä lautasella lepäsi paahdettua sipulia, karamellisoitua sipulipyreetä, tilliöljyä, friteerattua purjoa, pikkelöityä mustikkaa ja savustettua ranskankermaa. Kun kaikki tämä pääsee paahdetun sipuliliemen hivenen karvaanmakeaan kylpyyn, yllätän itseni hymyilemästä. Vaikka made hoitaa otsikoinnin, on annos sipulin moninaisuuden juhlaa. Lasista huuhdeltu Champ Divin Cuvée Stellaire Castor 2013 tuntuu menun alkuun yllättävältä makupommilta, mutta sherrymäisen runsas ja makea olemus taistelee annoksen karvaiden ja makeiden sävyjen kanssa taidokkaasti. 
POSSUA. Alan huolestua. Alku on ollut täydellinen ja olen liian usein kokenut menujen tasaisen, loppua kohti laskevan tason, kun mielummin valitsisin päinvastaisen suunnan.
Sitten menee sikailuksi. Villisikailuksi. Ruovedellä kasvatettu villisika saa kumppanikseen keltajuurta raakana marinoituna ja villisian ihrassa haudutettuna sekä jogurtilla maustettuna pyreenä. Villeiksi korteiksi hapatettua lepän lehteä, kuivattua maahumalaa ja villisian luista keiteltyä kastiketta. Nyt päästiin C:n ideologian ytimeen. Paikallisuuteen sekä turvallisen ja luovan hulluuden kanssa tasapainoilevaan innovatiivisuuteen. Löydetään makuja jutuista, jotka jokainen näkee, mutta harva hahmottaa lautaselleen. Liha uskalletaan jättää melkeinpä lisukkeeksi. Kun muut osaset saadaan proteiinisiivua mielenkiintoisemmiksi, homma rokkaa.
Annoksen olennainen elementti nousee piemontelaisesta Pio Cesaren vahvasti tammitetusta Chardonnaysta. Villisian kanssa en kuvittelisi sitä makupariksi, mutta yhdistelmä kohottaa molemmat palaset palkintopallille. Villisian riista-aromi korostuu ja samalla tasoittaa tammen voimaa. Metsän maut nostavat tyylikkäästi päitään. Illallisen huomio alkaa keskittyä tasapainoisesti myös viineihin. C:n toisen puoliskon, Christina Suomisen, juomavalinnat eivät kuvia kumartele ja ovat luovuudessaan kekseliään keittiön tasoa. 
VÄLIJUOMANA Kyrö Distilleryn Koskue-tynnyrissä kypsynyttä mesiangervokombuchaa, lantrinkina Ilkan pihamaan omenoista puristettua mehua. Sen verran hauskalla tavalla hämmentävää makua, etten yritäkään kuvailla sitä.
ENSIMMÄISEKSI PÄÄRUOAKSI saamme kania. Paistettu reisi on täytetty mustatorvisienimurekkeella. Viereen on aseteltu heinissä paahdettua ja savustettua palsternakkaa, säilöttyä kantarellia, pinaattipyreetä ja mustatorvisienijauhetta. Kruunuksi kanivaahtokastiketta ja kuivattua kantarellia. C ei osta vuodenaikoja lautaselle, vaan säilöö ne sesonkina monin tavoin. Kani on mureaa ja sopivan maukasta kokonaisuuteen, mutta pääosan varastavat jälleen kasvikset ja niille annettu upea käsittely. Kevyt savuisuus ei peitä palsternakan voimakasta makua, vaan komppaa yhdessä maanläheisyyttä mukanaan tuovien sienten kanssa. Lasiin sopivan raikas, mutta riittävän tuhti rosee, Chateau Léoube Secret. 
TOISEKSI PÄÄRUOAKSI Pyhäjärven haukea paistettuna, punajuurta, samettikukkaohraa ja -viinietikkavaahtoa sekä talkkuna-perunarieskaa. Alan kyllästyä puhumaan hauen aliarvostuksesta. Tällä annoksella saisi helpoiten käännettyä jokaisen epäilijän mieli upeasta kalalajista. Punajuuri tuo mukaan lämpöä ja syvyyttä, rieska hauskan rakenteen ja samettikukkaetikkavaahto kaivattua happoa ja piristystä tummiin makuihin. Tällä tasolla liikuttaessa tuntuu jopa turhalta lisätä tekstiin hauen täydellinen kypsyys. Pelkästään maistettaessa en kuuna päivänä laittaisi runsaalle ja voimakkaalle Dautel Lemberger -punkulle kumppaniksi haukea, mutta piru vie, viini ja Christina veivät juoman marjaisten happojen kanssa jälleen pinnat kotiin. 
JUUSTOKSI oli valikoitunut Kolatun juustolan Waldemar-kuttucheddar ja kostukkeeksi kriikunahilloa. Alustaksi näkkäriä. Vuohenjuuston maku on tässä juuri sopivan voimakas omaan makuuni ja kriikunahillo tasapainottaa suolaisuutta kivasti. Fenkolista juurinäkkäriä olemme Ilkan ohjeella tehneetkin kotona ja nyt saimme lisävinkkiä sen ohuenohuen rakenteen saavuttamiseksi. 
VÄLIRUOKA maistui puulta. Tarkemmin sanoen koivulta. Koivuvanukasta oli höystetty koivunlehtimarengillaa, puolukkagranitella ja koivusokerilla. Maku toi mieleen saunanlauteet, vaikka en ole niitä nuollutkaan. Pehmeää maanläheisyyttä, jota puolukan hapot haippasivat. Katson koivua tästedes hivenen uudella tavalla. 
JÄLKIRUOAKSI valkosuklaata, villivadelmasorbettia, vadelma- ja ruusunmarjalastuja, juhannusruusukreemiä, ruusulunta ja paistettua juustokakkua. Raikkautta, kukkeutta ja kekseliäisyyttä. Yhtä lailla kesää, mutta talveen sovitettuna. Kylkeen raikkaan täyteläinen ja hedelmäinen Antech Doux et Fruite Methode Ancestrale. 
Hatuksi vielä espressot ja petit four -makeiset herkkupakista. Lakritsi-butter scotch, juureen valmistettua lakritsia, karamellisoitua keltajuuren lehtivartta ja karpalovalkosuklaatryffeli. Ei tarvinne enempää myyntipuheita? 
SUMMASUMMARUM. Kuten alussa mainitsin, C on erittäin kovassa tikissä. Erinomainen yhdistelmä yksinkertaistavaa ja kokeilevaa. Michelin-tarkastajien piti heittää kautta aikojen ensimmäinen rundi Suomessa myös kehä kolmosen ulkopuolella, mutta instituutiovätykset pettivät lupauksensa. Laskee silmissäni koko rengaspajan arvovaltaa, ettei C:llä ole tähteä. Jos peilaan viime vuoden kolmeen tähtiraflaruokailuuni, pätkii C niistä jokaisen poikki ja pinoon.
Ravintola on ollut pystyssä 7,5 vuotta ja painii silti edelleen tunnettuutensa kanssa. C ei ole aiheuttanut koskaan pöhinää. Syitä on monia. Rafla aukaisi juuri ennen sosiaalisen median ja ruokabuumin esiinmarssia. Hintataso on ollut alusta asti pippuripihvikaupunkina kunnostautuneen Tampereen mittakaavassa korkea (syömäni menun hinta 68 eur + viinit). Suuri yleisö ei ole paikassa käynyt eikä C päässyt siten mukaan kahvitaukokeskusteluihin. Chef Isotalo on käyttänyt aikansa ja kunnianhimonsa keittiössä eikä itsensä esilletuomiseen mediassa. C näyttää ulospäin turhan vaatimattomalta tai pikemminkin liian helposti ohitsekuljettavalta.
Pohjat ovat kaikin puolin kunnossa. C:n sijainti rautatieasemaa vastapäätä on omiaan myös muista kaupungeista piipahtaville. Horeca-alan Oscareissa, Pro-palkinnoissa, Christina Suominen voitti parhaan asiakaspalvelijan palkinnon 2008 ja viimeisimpinä parina vuotena Heidi Mäkinen (Vuoden nuori sommelier 2015) ja Matti Kuukkanen-Fager (Vuoden hovimestari 2014) ovat olleet finalisteja. Suomen gastronominen seura valitsi C:n vuoden ravintolaksi 2011.
Rautalangasta: Varaa se pöytä!
Rautatienkatu 20, Tampere 
