Olin lukenut ja kuullut Kaskiksesta paljon ja pelkkää hyvää. Sekin on alakanttiin. Täysin yksisuuntaista suitsutusta, ilman poikittaista sanaa ja täysin eri tahoilta. Se nousi kokeiltavien raflojen ykköseksi, ohi ties kuinka monen Helsinkiä puhuttaneen nousijan ja klassikon.
Päätimme lähteä viettämään hääpäiväviikonloppua Turkuun. Varatessa pöytää emme tienneet, että tuona viikonloppuna Turun valloittaa Food Fun-ruokafestivaali. Kun asia tuli myöhemmin ilmi, en tiennyt, miten siihen suhtautua. Halusimme mennä maistamaan nimenomaan Kaskiksen ruokaa. Nyt sen tekikin Islannin vuoden kokiksi valittu ja kahdeksanneksi Bocuse d’Orissa sijoittunut Sigurður Haraldsson. Uniikki tilaisuus, mutta en tiennyt, ollako siitä innoissaan vai ihan hiukan pettynyt. Hieno illallinen lienee joka tapauksessa luvassa.
KASKIS SIJAITSEE Kaskenmäen kerrostalon katutasossa, hiukan syrjässä Aurajoen ravintolakeskittymästä ja kuhinasta. Sisustus on pinnatuoleineen ja vanerilevyineen varsin karu ja pistää ensinäkemältä punnitsemaan, onko se skandinaavis-minimalistisen tyylikäs vai hiukan outo ja keskeneräinen. En päässyt itseni kanssa lopputulemaan. Meidät ottaa vastaan reippaan asiantunteva naistarjoilija, jonka ensilauseista alkaen tiesin, että ainakin palvelu tulee kulkemaan kuin kiskoilla.
FESTARIEN AIKANA on tarjolla yksi menu (48 eur.), ei muuta. Hyvä niin. Kylkeen suositusjuomapaketti (32 eur.) Otamme alkuun tarjoilijan suosittelemat shampanjalasilliset. Olemme ehtineet nauttia lasista kolmanneksen, kun eteemme tuodaan jo alkuruoan valkkaria, hennon hedelmäistä espanjalaista, Tardencuba Rueda Verdejoa. Keittiön tervehdyksenä pöytään tuodaan aasialaishenkinen pikkuannos jokirapua ja kurkkua. Ihan kiva, raikas tervetuliaislahja, mutta yllättävän ”perus”.
ALKURUOKA saapuu nopeasti perään. Ärsyttää, kun aperitiivi jää roikkumaan pöydälle liian nopean tarjoilutahdin takia. Harmittaminen singahtaa sivuun, kun eteen asetellaan mitä kaunein annos graavatusta siiasta, siian mädistä, tilli- ja osteriemulsiosta sekä simpukkakastikkeesta. Sävyä ja ulkonäköä antoivat kurkkuyrtin kukat. Siika suli suuhun, mäti antoi maulle voimaa, jolle keskenään taivaalliseksi sekoittuneet liemet tarjosivat täydellisen kumppanin. Merellisen yrttinen, hienostunut elämys. Yritin epätoivoisesti kaapia lientä haarukkaan ja tuskailin lusikan puutetta. Täydellinen aloitus.
VÄLIRUOAKSI saimme sesongille kunniaa tekevän annoksen karitsasta, metsäsienistä ja sipuliliemestä. Tartar-henkinen liha sai upean syvää, syksyistä makua höysteistä. Tunsin pysähtyneeni sienimetsällä erämajalle, kostean syksyisen metsän ja nuotion tuoksujen sekoittuessa höyryävän eväskipon aromeihin. Aseveljenä mielenkiintoinen, mutta hyvin komppaava tuhti valkkari, Bellingham The Bernard Series Old Vine Chenin Blanc. Aloimme miettiä, milloin viimeksi saimme Suomessa näin hyvää ruokaa. Muistoihin nousi kevättalven SicaPelle. Molemmat rennon otteen ja järjettömän keittiötaidon taidonnäytteitä. Kun osaa, ei tarvitse puristaa liikaa. Älköön loppupuolikas turmelko tätä hekumaa.
PÄÄRUOAKSI oli ehkä hieman yllättäenkin tarjolla naudan sisäfileetä höystettynä fritatuilla perunakiehkuroilla, raastetulla ankanmaksalla ja maa-artisokkapyreellä. En ole suuri sisäfileen ystävä. Se on mauttomimpia, yliarvostetuimpia ruhonosia ja kaiken lisäksi pirun kallista. Ensimmäisen haarukkaan kerätyn ”perfect biten” mukana nielaisin myös ennakkoluuloni. Pehmeän murea, upean kypsyinen liha, rapsakka peruna ja syvyyttä ja sävyä tuova, päälle sulanut ankanmaksa maa-artisokalla hiukan pehmennettynä oli melkein liikuttava kokemus. Tuijotin annosta hiljaa hetken kunnioittavasti ja mietin, mitä ihmettä juuri söin. Eihän tämä nyt niin ihmeellisistä raaka-aineista ja tekniikoista koostunut. Seuraavaan palaan osuneet happoa ja raikkautta mukaan roudanneet puolukat nykäsivät hämmennystä vielä hitusen ylöspäin. Lasissa partneriksi paritettu sisilialainen Planetan Merlot oli rypäleeseen nähden hurjan jämäkkä ja mainio kumppani.
Kaskiksesta poistuu kuulemma täynnä. Annokset eivät ole pieniä. Eivät olleet kokkivieraankaan aikana. Pihvin kylkeen tarjoiltiin kevyehkösti uppopaistettuja perunalohkoja, joita ilmoitettiin saavan lisää, jos jää nälkä. Ei jäänyt. Toimivat ne annoksenkin kanssa. Maistoin lopussa pelkästään mielenkiinnosta pöytään tuotua leipää, jota aloin heti pohtia kenties parhaaksi koskaan. Se tuntui jo fiiliksen kermakuorrutukselta. Ei silti jauheta siitä enempää.
Väliraikasteeksi islantilaista Skyr-jogurttia ja sitruunavanukasta (tai -jäätelö, en muista). Toimi herkullisesti tehtävässään.
JÄLKKÄRIKSI hurjalta kuulostavaa savustettua luuydinjäätelöä, hasselpähkinärouhetta ja tyrnisipsi. Joskus makeudellaan yliampuvan luuytimen sielu funkkasi jäätelönä erinomaisesti. Olisi ollut mielenkiintoista tietää, mitä olisin veikannut perusmauksi sokkotestissä. Rapean raikasta tyrniä ja rouheaa, maanläheistä meininkiä monin tavoin tuova pähkinä tekivät annoksesta pitkään hyvällämuistettavan, mutta ehkäpä silti menun heikoimman osan. Jälkkäriviinin, Bodnár Pincészet Borház Tokaji Aszú 4 Puttonyos 2001:n, hedelmäinen raikkaus peitteli illallisen tyylikkäästi.
Alun turhan kiireinen tarjoilurytmi tasoittui sopivaksi. Asiantunteva palvelu oli ystävällistä ja jämptin särmikkään sekä rennon jutustelun välillä onnistuneesti tasapainoilevaa. Itse Haraldsson oli ”joutunut” lähtemään gaalaan vastaanottamaan festarin voittopokaalia parhaasta menusta, joten keittiötaituroinnista vastasivat Kaskiksen porukat. Kokit, etunenässä vuoden kokiksikin valittu Erik Mansikka, tarjoilivat annokset pöytiin letkeän osaavasti. Pienessä tilassa purjehti parhaillaan kuusi henkilökunnan edustajaa, mutta merkkausvirheitä, kaaosfiilistä tai sähläyksiä ei syntynyt lainkaan.
Tarjoilija kertoi, että vaikka illan ruoka onkin ulkopuolisen kokin suunnittelemaa, vastaa se pitkälti Kaskiksen omaa tyyliä ja tasoa. En epäile hetkeäkään. Latasin Kaskikseen arveluttavan suuret odotukset ja nostaa entisestään riemua ja kunnioitusta, koska ne täytettiin täysin.