Napoli on roisi, tahditon ja lumoava. Liikenne saattaa pelottaa, mutta ruoka saa viedä mennessään. Yksi parhaita Italian herkuttelukaupunkeja on myös hämmästyttävän edullinen. Vatsan saa täyteen hyvällä ruoalla muutamalla eurolla eikä kunnon ravintolaillallisestakaan tarvitse maksaa rikkaan Pohjois-Italian kaltaisia hintoja. Rannikkokaupungin luonne näkyy merellisinä ruokina ja köyhyys kasviksina. Mausta ei ole tingitty tippaakaan. Päinvastoin. Huikea paikka. Lue fiiliksiä edellisestä bloggauksesta. Nyt hypätään ravintoloihin.
Saavuimme Napoliin juuri sopivasti lounasajan loppumetreille. Päädyimme melko sujuvasti pienelle sivukujalle (niitä taitaa olla 4/5 napolilaisista kaduista) mukavan oloiseen Locanda N’Tretellaan. Olen oppinut, että parhaat ruoat saa pyytämällä suosituksia. Siispä alkuun kimppaan loistava frittiannos frutti di mare. Päälle vaimolle merellinen pasta ja itselle valtava lautasellinen meren antimia. Karahvi talon viiniä. Jälkkäriksi jaettavaksi kenties elämäni paras tiramisu ja kahvit. Pellegrino ja coperto. Oikein ystävälinen palvelu. Koko setti 59 euroa. Ulos astuessa huomaan ovessa Michelin-tarran Bib Gourmand -maininnasta kertomassa. Ei suotta. Iso suositus.
Locanda N’Tretella, Vico S. Anna di Palazzo, 25 
Kun maanantai alkaa heräämällä klo 01 ja jatkuu Italiaan reissaamalla sekä pitkällä tutustumiskierroksella Napolissa, alkaa voimat hiipua illan koittaessa. Niinpä päätimme hakea illalliseksi pizzat hotellihuoneeseen. Hotellin lähellä sijainnut Umberto on harjoitellut pizzanpaistoa vuodesta 1916, joten heitin oheille luottamuksen ensikohtaamiseen napolilaisen pizzan kanssa. Onneksi. Margherita oli paras vastaava elämässäni. Hyvin mielenkiintoista sävyä toi toisen calzone-pizzan sikuri- ja savustettu tuorejuustotäyte. Näistä sai pulittaa yht. 10,50 euroa. Viihtyisän oloinen paikka ja sydämellinen palvelu. Kuvien perusteella mm. Angela Merkel on syönyt siellä.
Umberto, Via Alabardieri, 30 
Tiistaina oli vuorossa Pompeiji ja ajattelimme tankata sitä ennen kunnolla - tietenkin pizzalla. Napolin parhaan pizzan väittely käy aina kiivaana eikä tule näkemään loppua. Yksi vakkari kärkitaistoissa on viimeistään Julia Robertsin kautta koko maailmaan tietoisuuteen noussut L' Antica Pizzeria da Michele. Tämä on juuri se paikka, jossa Julia venytti mozzarellaa Eat pray love -leffassa. Luin kauhuissani asiakkaiden kommentteja puolen ja puolentoista tunnin jonoista. No mutta tän takia tänne tultiin. Tiistaina puoletapäivin saavumme paikalle ja ihmettelen, kun edessä ei näy jonottavia ihmisiä. Astumme sisään ja meidät ohjataan pöytään. What?! Ihan oikealta, vihervalkokaakeliselta paikalta tämä näyttää. Pöytiä oli vapaana enemmänkin. Menu on kaurismäkeläisen karu. Pizza Marinara ja Margherita. Siinä ne. Margheritasta lisäksi tuplajuustoversio. Semmoisen olisin joka tapauksessa syönyt, vaikka olisi ollut kuinka pitkä lista. Eteen isketään hervottoman kokoinen lätty, joka näyttää täydelliseltä pizzalta. Ja maistuu myös. This is it. Tästä ei pizzan taso voi olennaisesti enää nousta. Taikina on täydellistä, soosi jumalaista ja kokonaismaku niin tasapainossa kuin mahdollista.
Hahmotin samalla, miten tottunut olen roomalaistyyliseen pizzaan, jossa pohja ja reunat ovat ohuita ja rapsakoita. Napolilaisessa pizzassa taikina on pehmeämpää, paksumpaa ja sitkon vaikutus tuntuu paremmin. Keskiosa on taas hivenen sohjoa, mikä ei syömistä silti haittaa. En hahmota lainkaan Da Michelen hinnoittelua. Kaksi pizzaa tuplajuustolla, olut ja iso vesipullo kustantavat 14 euroa. Siis yhteensä. Oveen on isketty kaiken maailman rispektitarrat kruununa parit Michelinin Bib Gourmand -maininnat ja myyt 4-5 euron pizzoja.
En anna tästä suositusta, vaan heitän vaatimuksen käväistä, jos Napolissa vierailet. Pizza to die for.
L' Antica Pizzeria da Michele, Via Cesare Sersale, 1/3 
Illallispaikkaa etsiessä seilasimme lähiseutujen pikkukatuja ja näimme ”ihan kivan” oloisen paikan, Osteria Il Gobbetton, jossa sopivasti yksi pöytä vapaana. Hyvin perinteisen oloinen paikka, jossa veijarimainen omistaja hauskuuttaa asiakkaita ja nappaa välillä tanssiinkin. Meille suositellaan alkuun antipastoja. No ok. Eteen kiikutetaan kahdeksan lautasellista maukasta kamaa. Päälle yksi lempiruoistani, simpukka-spaghetti. Vaimolle gnoccheja kesäkurpitsakastikkeella. Ähky tuli ja jälkkäriksi pystyy vetämään vain kirsikoita. Ruokajuomaksi pullo valkkaria ja vettä. Laskun loppusummaksi 37 euroa. Ei oo totta. Varmaankin paras hinta/laatu-suhde koskaan (ellei Da Michelen pizzoja lasketa).
Osteria Il Gobbetto, Via Sergente Maggiore, 8 
Keskiviikon lounaan nautimme tien päällä. Kirjaimellisesti. Napolissa katuruokakulttuuri on voimissaan. Pääosan varastavat fritit, joita sitten löytyy joka lähtöön. On arancineja, fritattuja taikinapalleroita, uppopaistettua pizzaa yms. parilla kolmella eurolla saat lounasnälän voitettua. 
Illalliseksi olimme katsoneet jälleen lähipaikan. Sitä ennen poikkesimme aperitivo-drinksuilla ja hiukopalalla viihtyisässä Ba-Barissa aivan hotellin kulman takana. 
Chiaian alue on tulvillaan mielenkiintoisia mestoja. Kalarafla Pescheria Mattiuccin tarina on erikoinen. Kolmannen polven kalastajaperheen poika pistää kalaravintolan pystyyn. Muuttaa Lontooseen ja laittaa yhden sinnekin. Miehen siirtyessä paikasta toiseen jättää hän raflan jälkeensä. Nyt paikkoja on Napolin lisäksi Lontoossa, Milanossa ja Caprin saarella. Ketjutoiminnasta ei ole häivääkään. Napolin ravintola on ennemminkin kalatiskin eteen kyhätty baari, jossa voi katsella meren antimia ja tilata niistä mieleisensä. Alkuun ilman muuta osteri ja katkarapu. Ja tietenkin fresheimmät, joita olen maistanut. Oikeasti tuore katkarapu on aikas makea! Päälle otin kunnon frutti di mare -lautasen täynnä kaikkea raakana. Joku voisi peljätä reissunpäällä raakoja merenherkkuja, mutta kaikki muuttivat tuoreudessaan käsityksiäni raaka-aineista. Vaimolle tonnikala-burger, joka ilmeni burgeripihviksi. Oikein mainio joka tapauksessa.
Olimme loppumetreihin asti paikan ainoat asiakkaat, mikä oli sääli, mutta toisaalta pienessä tilassa tuli väistämättä lähinnä juteltua paikan työntekijöiden omistajien kanssa kaikesta eikä vähiten Suomeen jätetystä +10 asteen ilmasta. Ja kun toiset asiakkaat tulivat, olivat he tietenkin myös suomalaisia. Melkeinpä ainoita, joihin Napolissa törmäsi.
Pescheria Mattiucci oli virkistävän hauska kokemus ja nosti kalaruoan tuoreuden tasorimaa pari sykäystä ylemmäksi. Alkuosterit, pääruoat, vesi ja karahvi viiniä yht. 44 euroa.
Pescheria Mattiucci, Vico Belledonne a Chiaia, 27 
Tajusimme paikasta lähtiessämme, että turinoinnin keskellä jäi piru vie nälkä. Siispä vielä iltapalalle sushipaikkaan nimeltään It’s. Ihan jees, mutta jäi Mattiuccin varjoon tuoreudessa. 
Matka päättyi, mistä alkoikin eli Napoliin. Lounaaksi vielä yksi pizzakokemus. Pizzeria Di Matteo kuuluu kaupungin klassisimpiin pizzamestoihin. Menun kantta koristaa kuva Bill Clintonista syömässä paikan pizzaa. En alkuun hahmota, miten paikka toimii. Raflan edessä on katuruokaa myyvä tiski kuten monessa napolilaisessa paikassa. Itse ravintolaa ei näy missään. Vitriiniin kärrättävät herkut näyttävät niin hyviltä, että otamme muutaman frittipalleroisen ja pähkäilemme, onko rafla kunnolla edes auki. No olihan se ja astumalla reilusti sisään huomaan, että taika tapahtuukin yläkerrassa. Perus karu meininki. Vitosen pizzaa viihtyisyydestä huolehtiessa aivan järjetön kakofonia kovien materiaalien tilassa. Kun tuskailen meteliä, astuu sisään vielä trubaduuri rummuttelemaan kansansikermiä rahaa kerjäten. Ärsyttävyys meni jo niin yli, että aloin viihtyä ja huvittua. Pizza olisi paria viikkoa ennen tehnyt vaikutuksen, mutta nyt se oli reissun huonoin (kun muistetaan, että kaksi muuta lättyä olivat parhaat ikinä). Laskua kertyi kahdelta 17 euroa eli oikein tyytyväisenä ulos.
Pizzeria Di Matteo, Via dei Tribunali, 94 
Viimeisen päivän illalliseksi löysin netistä varmaankin perusjees mestan. Da Donato vaikutti Tripadvisorin pohjalta perinteiseltä perheraflalta, joihin harvemmin pettyy. Suunnistimme aseman lähellä olevaan paikkaan ja huomasimme sen olevan kiinni. Seutu ei ole niitä mukavimpia, joten pieni huoli murkinasta iski päälle. Lähellä ollut paikallinen huomasi meidän tuskailevan kiinniolevan paikan perään ja kertoi, että se muutti 50 m tuonnepäin. Niinpäs olikin ja tämähän vaikutti todella hyvältä. Harvoin astuu sisään uuteen italialaiseen ravintolaan, joka vielä näyttää hienolta. Vaikka italialaiset kuinka tyylitietoisia ovatkin, ravintoloiden sisustuksesta sitä harvemmin huomaa. Omistaja ohjaa meidät puolityhjän ravintolan pöytään ja ehdottaa alkuun antipastoja. Jep. Ja taas alkaa lautasta tippua toisen perään. Pääruoaksi kerta kiellon päälle simpukka-spaghettia. Vaimolle miekkakalaa. Valot sammuivat paikassa illallisen aikana parikymmentä kertaa. Kun ilmassa leijui vielä tuoreen maalin käry, kysyimme koska rafla oli muuttanut. Tänään oli avattu. Lucky us! Laskua ties kuinka monen alkuruoan kombosta, pääruoista ja hyvästä Fiano di Avellinosta 66 euroa. Asemanseudulta ei kenties parempaa löydy.
Da Donato, Via Silvio Spaventa, 41 
