Kasvatuslaitos ja vankila. Kodittomuus, päihteet ja syöpä. Kirjallisuus, runous ja teatteri. Nämä kaikki kuuluvat Kari Vähä-Ahon elämään.
Iloisesti hymyilevä, nahkatakkiin sonnustautunut Kari kävelee Auroratalon sisäpihalla Helsingin Kalliossa. Käsissä on tatuointeja ja sormuksia, parta on pompulalla. Ensivaikutelmasta tietää jo, että mies on nähnyt elämän eri puolet.
Kari syntyi Helsingissä huhtikuussa 1947.
– Minulla on lapsuudesta joitain muistikuvia. Äitini asui Agricolankadulla alivuokralaisena. Siitä on hajanaisia muistikuvia ja siitä, kuinka opettelin lukemaan. Pidin lukemisesta jo pienenä.
Karin äiti lähetti pojan asumaan mummonsa luokse Orimattilaan. Isästä ei ollut tietoa.
– Se (Orimattila) oli olevinaan suojatumpi paikka, Kari muistelee.
Helsinkiä sanottiin turvattomaksi. Näin hän ei itse tuntenut.
– Puliukot ja gangsterit, ne olivat ihan turvallisia. Lapsille siis.
Lukeminen on Karille tärkeää.
Sodasta palanneet opettivat aseiden käyttöä
Karin tie vei nuorena kasvatuslaitos Kotiniemeen Tampereelle. Kari muistaa sen olleen iso kartano. 1960-luvulla kasvatuslaitosten nimi muutettiin koulukodeiksi.
Syynä Kotiniemeen joutumiseen oli puuhastelu räjähteiden kanssa.
Sodasta tulleet miehet olivat opettaneet vasta kymmenenvuotiaille lapsille räjähdysaineiden ja aseiden käyttöä. Tarvikkeita räjähteisiin sai tuolloin apteekeista ja rautakaupoista. Kokeiluissa sattui vahinkoja, kun itsetehtyjä paukkuja räjähti käsiin.
Vahingoista Karikin jäi kiinni.
– Niitä ei pystynyt enää salaamaan, kun sairaalaan kiidätettiin.
Sotaveteraanien opetuksissa ei ollut kyse huvista. Tupakka ja viina olivat tuolloin lapsilta tiukasti kielletty. Aseet eivät niinkään.
– Sodan hävinneet veteraanit, he olivat tosissaan. Lapsille piti opettaa sodankäynti jo pienestä pitäen.
"Kasurit vetivät noin vain turpaan"
Koulukotimuistot herättävät Karissa voimakkaan reaktion.
– Koulukoti oli hirveä paikka. Ruumiillinen kuritus oli aina vaanimassa.
Lapsiin käytettiin paljon väkivaltaa. Valvojia kutsuttiin katsastajiksi, "kasureiksi". Karin mukaan he "vetivät turpaan noin vain". Ruumiillinen kuritus loi väkivallan kulttuurin. Koulukotien tappeluissa ei ollut sääntöjä, aseina käytettiin milloin mitäkin.
Valvojat rankaisivat usein raipaniskuilla.
– Raippa sai olla 80 senttiä pitkä, Kari näyttää käsillään.
Raippoja sai olla vain yksi, mutta usein niitä nivottiin yhteen, jotteivat ne hajoaisi. Yli 80-senttinen raippa ei osunut enää pelkästään pakaraan, vaan se taittui etunivuseen. Kaikista kipeimpään kohtaan.
Vankilaan päästiin, ei jouduttu
Koulukodeista oli kaksi ulospääsyä: armeija tai vankila.
Kari pääsi vankilaan 15-vuotiaana. Kyllä, pääsi. Vankila oli hänestä parempi kuin koulukoti.
Kari joutui vankilaan omaisuusrikosten vuoksi. Nuorella miehellä oli halu liikkua, joten rötöstelyn kohteena olivat autot.
– Niitä autovarkauksia oli niin paljon, että Suomen Kuvalehti kirjoitti, että miten näitä lapsia ei saada kiinni? Kari naurahtaa.
Karin muistin mukaan autovarkauksia oli yli 30. Autojen lisäksi varastettiin muutakin. Autot olivat kuitenkin se, mikä vei vankilaan.
Vankilassakin rangaistiin väärintekemisestä. Tuohon aikaan rangaistukset olivat valoisa yksityishuone ja vesileipä. Rangaistuksia kärsittiin kahdeksan päivää kerrallaan.
– Se tarkoitti sitä, että oli betonivuode ja filtti. Näkkileipää, Raamattu ja vettä.
Tunteiden vanki
Kari oli vankilakierteessä noin 35-vuotiaaksi asti. Sen jälkeen tapahtui jotain, ikään kuin järkeistyminen.
Laitokset olivat häirinneet hänen kasvuaan. Kari kuvailee, että hänen ja hänen lähellä olevien tunteet olivat kuin vankila.
Jossain vaiheessa Kari ymmärsi.
– Hetkinen, se oma itse pitää löytää. Vaikka sen kanssa olisi kuinka eri mieltä, Kari miettii.
Kari löysi lukemisen uudelleen. Hän luki paljon vankilassa ensimmäisten vuosien aikana. Oman itsen löytämiseen kuului vahvasti lukeminen ja oppiminen.
Kari kertoo pitävänsä Ernest Hemingwaysta ja muista "vastarannan kiiskistä".
– Hemingway oli myös tunteidensa vanki.
Kodittomana Rööperissä
Kari eli 1960- ja -70-luvuilla asunnottomana Punavuoressa eli Rööperissä. Hän muistaa liikkuneensa paikasta toiseen, ja hänellä oli paljon laitoksissa tavattuja kavereita.
– Heidän tuttaviensa tuttavien kautta tuli yhteys ihmisiin, jotka käyttivät paljon alkoholia, mutta tekivät kuitenkin töitä.
Kari päätyi tekemisiin vanhojen merimiesten kanssa. Hän muun muassa opetteli leikkaamaan purjeita. Hänellä ei ollut asuntoa, joten hän asui purjevalmistamon kellaritiloissa.
– Siellä oli aina joku kolo, mihin pystyi laittamaan patjan.
Rööperin rikollisuus ja jengit eivät enää näkyneet arjessa niin paljon.
– Aikaisemmin tunsin sitä elämää. Pyrin siitä eroon tähän toiseen jengiin, joka oli duuniin orientoitunutta.
Alkoholi oli vahvasti läsnä, vaikka töitä tehtiinkin taidolla.
– He olivat oikein piintyneitä merenkävijöitä. Heille näytti olevan niin, että vinetto maistui.
"Kaikkea muuta, paitsi heroiinia"
Päihteet ovat tulleet Karille tutuksi elämän aikana. Tuttavuus alkoi jo lapsuudesta. Päihteiden kanssa mentiin usein rajalle, mutta ei ihan yli. Näpit meinasivat palaa usein.
– Pitkän aikaa piti olla välillä raittiina, sitten pystyi taas vähän maistamaan. Olen käyttänyt kaikkea, paitsi heroiinia.
Rajatapauksista huolimatta Kari ei koe päihteiden käytön lopettamisen olleen hänelle ongelma.
– Ihminenhän on hyvin koukussa pienestä pitäen, jopa äidinmaitoon, Kari selittää näkemystään.
Syöpä remissiossa
Kari on asunut nyt kymmenen vuotta Auroratalossa. Kodiksi hän ei sitäkään voi sanoa, sillä Karin mukaan hänellä on ollut asuntoja, muttei koskaan pysyvää kotia.
Pysyvää lohtua on löytynyt kirjallisuudesta ja runoudesta.
– Suomen kieli on minun kotini.
Hänen aikansa pyörii diakonissalaitoksen, Porttiteatterin ja Kalliolan Setlementtitalon ympärillä. Iltaisin pää painuu tyynyyn väsyneenä.
– Nyt sitä alkaa huomata, että elämisen energia on rajallista.
Karin syöpä on remissiossa. Ensimmäisenä hänellä todettiin hematologinen non-Hodgkinin lymfooma, joka on hoidettu kaksi kertaa. Viimeisin hoidettu syöpä on eturauhassyöpä.
– Se oli sillä tavalla ongelmallista, että joutui pitämään vaippaa. Mikään ei pysynyt sisällä, Kari muistelee sairauttaan.
Nyt kaikki oireet ovat ohi 19 vuoden jälkeen. Satunnaisia kipupiikkejä iskee silti. Kari myöntää olevansa hieman vainoharhainen terveytensä suhteen.
– Täällä tiedetään, että olen vainoharhainen. Jos asuisin jossain muualla, vainoharhaisuus saattaisi koitua vaikka kohtaloksi.
Iloa teatterista ja isyydestä
Teatteri ja näyttämö ovat aina vetäneet Karia puoleensa. Hän on toiminut roudarina ja näyttämömiehenä. Nykyään hän näyttelee itsekin entisten vankien Porttiteatterissa.
– Se kiinnostaa samalla tavalla kuin ihmisyys kiinnostaa. Ja se miten ihmiset ovat vuosituhansia näytelleet tässä maailman teatterissa. Ja minkälaisia roolituksia historiankirjoittajat heille antavat, Kari pohtii.
Yksi tärkeimmistä rooleista Karin elämässä on isyys. Suhde tyttäreen on rehellinen. Kari ei halua valehdella menneisyydestään, koska hän tahtoo lapsensa tuntevan hänet.
Tytär tuo suurta iloa elämään ja Kari kertookin ylpeänä, että tytär sai juuri tietää pääsevänsä opinnoissaan tohtorivaiheseen.
– Isyys on sitä, että hän on se kapteeni laivassa. Hän määrittelee lapsena olemisen.
Vinoon kasvaminen korjautui lopulta
72-vuotias Kari katsoo elämäänsä taaksepäin. Hän toteaa sen olleen kirjavaa, mutta tietyllä tavalla johdonmukaista.
– Vasta 35-vuotiaana tapahtui se havahtuminen, että minähän voin itsekin ohjata tätä, ei aina tarvitse kuunnella muiden ohjausta. Siinä ne ratkaisevat askeleet tapahtuivat.
Lapsuuden ja nuoruuden vinoon ohjaus suoristui siis vasta aikuisiällä.
– Joukossa tyhmyys tiivistyy, Kari toteaa.
Lopuksi Rööperin runoilja lausuu:
Kohtalonani oli syntyä tälle planeetalle,
jossa julmuus on ehtona elämälle.
Hyvä minäkin oisin,
jalo, jos voisin.
Olosuhteet vain usein,
määräävät toisin.