Susanna Lounevan perhe joutui luopumaan kahdesta koirastaan tyttärelle puhjenneen allergian vuoksi. Vaikka lemmikit saivat rakastavan kodin, ikävä tuntuu välillä vuosienkin jälkeen.
Susanna Lounevan lapsuudenkodissa oli aina koiria. Aikuisiällä ensimmäiset koirat tulivat kotiin kuitenkin vasta vuonna 2007, kun Susannan vanhemmat erosivat ja luopuivat kahdesta whippetistään. Tuolloin kuusivuotias Ruusa ja viisivuotias Viivi muuttivat Susannan, hänen aviomiehensä Markus Esplingin ja kolmevuotiaan tyttären Inkan luokse.
– Koirat olivat kyllä syntymästään asti viettäneet meillä paljon aikaa ja olleet kuin perheenjäseniä, vaikka eivät luonamme asuneetkaan. Inkakin näki ne oikeastaan ensimmäisenä, kun tuli kotiin synnytyslaitokselta. Kun koirat sitten alkoivat olla koko ajan siinä vieressä, niistä tuli hyvin äkkiä osa meidän perhearkea, Susanna kertoo.
Perhettä ei huolestuttanut se, että Inka sairasti astmaa jo ennen koirien saapumista.
– Kävimme allergiatesteissä ennen kuin koirat tulivat meille. Lisäksi Inka oli ollut syntymästään lähtien paljon tekemisissä Ruusan ja Viivin kanssa ilman ongelmia.
Kun koirat olivat asuneet perheessä noin vuoden, alettiin ihmetellä, miksi Inka oli jatkuvasti kipeä.
– Astman takia emme ensin edes hoksanneet, että se on allergiaa. Luulimme, että hän on jossain flunssakierteessä, kunnes muista kuin meidän omista koirista alkoi tulla myös näppylöitä iholle.
Inka vietiin uudelleen allergiatesteihin. Tällä kertaa hänellä todettiin lievä koira-allergia.
– Valitettavasti se sitten vain paheni, kunnes toukokuussa 2010 tuli sellainen piste, että hänen oli vaikea hengittää ja olla kotona. Ei oikein ollut muuta vaihtoehtoa kuin luopua koirista.
Koirien läsnäolo alkoi haitata astmaa sairastavan Inkan oleskelua omassa kodissa. Kuvan henkilö ei liity juttuun.
”Miten voi luopua perheenjäsenestä?”
Ajatus koirista luopumisesta tuntui kamalalta.
– Mietimme, että miten voi luopua perheenjäsenestä. Se oli ihan hirveä sokki meille kaikille. Inka oli tuolloin kuusivuotias, ja etenkin hänelle se oli tosi kova paikka, että hänen sairautensa vuoksi me joudumme hankkiutumaan kahdesta perheenjäsenestä eroon.
Susanna kävi läpi ristiriitaisia tunteita.
– Toisaalta koirat olivat tärkeitä perheenjäseniä, toisaalta näin koko ajan, kuinka oma lapsi kärsii eikä pysty olemaan kunnolla omassa kodissa. Inkahan ei itse tietenkään välittänyt mitään siitä, että oli kipeä, mieluummin hän olisi ollut kipeä kuin antanut koirat pois. Mutta vanhempien näkökulmasta se oli tosi vaikeaa.
Koirille alettiin etsiä uutta kotia aktiivisesti toukokuussa 2010 omasta lähipiiristä ja rodun harrastajien kautta.
– Halusimme molemmat koirat ehdottomasti samaan kotiin, koska ne olivat pienestä asti olleet yhdessä. Ja olivathan ne tuolloin jo yhdeksän ja kahdeksan vuotta vanhoja.
Perhe kävi läpi monia ehdokkaita, osan kotona asti. Noin puolen vuoden päästä syksyllä perheeseen otti yhteyttä Helsingin keskustassa asuva nuoripari.
– Ajattelin heti, että onpa tosi huono paikka whippeteille. Ruusa ja Viivi olivat tottuneet juoksemaan metsässä ja elämään lähellä luontoa koko ikänsä.
Mutta kun perhe meni käymään parin luona, koirat oikeastaan valitsivat itse kotinsa.
Ruusa.
– Tyttöjen käytöksestä näki, että tämä on nyt se oikea paikka. Sen huomasi ja tunsi heti ensimmäisinä minuutteina siitä, miten rentoutuneita koirat olivat.
– Omistajaehdokkaat taas olivat kiinnostuneita ja ottaneet selvää rodusta. Tuli tunne, että he ihan oikeasti haluavat juuri nämä meidän koirat eivätkä ole vain pelastamassa niitä jonkin olemassa olevan koiraletkan jatkeeksi.
Itkuiset viimeiset päivät
Viimeiset päivät koirien kanssa olivat haikeita.
– Olimme kaikki aika itkuisia. Tuntui vaikealta, että tilanne realisoituu ja koirat ihan oikeasti lähtevät. Vietimme paljon aikaa yhdessä ja rapsuttelimme koiria varmaan enemmän kuin yleensä.
– Samaan aikaan oli koirien puolesta hyvä mieli siitä, että oli löytynyt sellainen koti, jossa niistä varmaan pidetään vielä parempaa huolta kuin me olimme edes pystyneet pitämään.
Muutamaa päivää myöhemmin koko perhe saattoi koirat uuteen kotiin.
– Kun oikea paikka löytyi, se kävi nopeasti. He halusivat koiria hirveästi ja minä taas halusin, että Inka saisi taas hengittää kunnolla kotona.
– Istuimme uudessa kodissa kahvilla, ja sitten koirat vain jäivät sinne. Eivät ne vastustaneet sitä mitenkään.
Viivi.
Allergiaoireet kotona hävisivät
Alussa meni pitkän aikaa ennen kuin perhe kävi tapaamassa Ruusaa ja Viiviä.
– Mietimme, onko se koirille huono asia, että näemme niitä. Helpottaisiko, jos ei oltaisi tekemisissä ollenkaan. Mutta aloimme kuitenkin nähdä tasaisin väliajoin. Koirat ovat olleet mukana äitini mökillä, ja olemme käyneet myös heidän uudessa kodissa.
– Ei voi sanoa, että näkisimme usein, mutta kuitenkin säännöllisesti. Ja lähinnä heidän luonaan, koska omaan kotiin emme voi koiria ottaa.
Inkan allergiaoireet hävisivät hyvin pian sen jälkeen, kun koirat olivat lähteneet ja paikat imuroitu ja siivottu.
– Sen tiesi, että selvästi johtui koirista tämä homma.
Oireet palaavat edelleen, kun Inka näkee koiria.
Tiesitkö?
- Noin 15 prosentilla suomalaisista esiintyy eläinallergiaa. Noin viisi prosenttia koululaisista ja nuorista aikuisista on koira-allergisia.
- Enemmistöllä allergikoista ilmenee lieviä nuha- ja silmäoireita. Jotkut voivat saada kosketusnokkosihottumaa koiran syljestä.
- Osalle tulee vakavampia oireita, kuten hengenahdistusta ja hengen vinkumista. Astmaatikoiden oireita voi pahentaa epäsuorakin altistuminen koiran tai kissan hilseelle esimerkiksi liikennevälineessä.
Lähteet: Duodecim, Allergia- ja astmaliitto
– Oikeastaan oireet ovat jopa voimakkaampia nyt, kun altistusta on vähemmän. Iho-oireita on tullut enemmän, ja Inkan on vähän vaikea olla mökillä samaan aikaan koirien kanssa. Sen takia kyläilyjä on jouduttu vähentämään.
– Uudet omistajat onneksi kuvaavat ja päivittävät koirien kuulumisia paljon sosiaaliseen mediaan. Vaikka Viivi ja Ruusa eivät ole meidän arjessa, tiedämme koko ajan, mitä niille kuuluu. Sillä tavalla ne ovat mukana elämässämme.
Susanna myös tietää, että heidän kaikkien elämä – oman perheen, koirien sekä uuden omistajapariskunnan – muuttui paremmaksi, kun Ruusa ja Viivi saivat uuden kodin.
– Meille tietysti jäi se kamala ikävä, joka vuosienkin jälkeen aina tasaisin väliajoin tulee takaisin. Etenkin nyt, kun koirat rupeavat olemaan vanhoja ja ymmärrettävästi 14-vuotiaana elämänsä loppupäässä, tuntuu raskaalta, ettei voi olla niiden elämässä enempää läsnä.
– Mutta se on vain se oma ikävä. Koirilla on tosi hyvä olla ja välittävät ja aktiiviset omistajat, jotka harrastavat ja tekevät niiden kanssa paljon enemmän kuin me aikoinaan. Se helpottaa ihan hirveästi sitä tuskaa, Susanna sanoo.