Tanja jäi leskeksi 28-vuotiaana – mies kuoli kuukausi syöpädiagnoosin jälkeen

Nyt sieltä on löytynyt jotain muutakin.

Niitä sanoja Tanja Saarelainen ei ollut odottanut, kun aviomies Kauko soitti hänelle töihin joulukuun 21. päivänä vuonna 2012. Päivämäärä on jäänyt hyvin mieleen, koska tiedotusvälineet olivat rummuttaneet sitä ”maailmanlopun päivänä”. Sellainen siitä tietyllä tavalla heidän perheelleen tulikin.

Kauko oli mennyt aamulla sairaalaan jälkitarkastukseen, sillä hänellä oli diagnosoitu marraskuussa lisämunuaisen repeämä. Tavallinen tarkastus muuttui nopeasti joksikin ihan muuksi. Kuvauksissa löydettiin syöpäkasvaimia keuhkoista, sisäelimistä ja aivoista.

– En voinut uskoa sitä todeksi, Tanja sanoo.

– Tuli myös todella paha mieli siitä, että en ollut miehen mukana, vaan hän joutui yksin kuulemaan sellaisen asian. Mutta enhän minä olisi voinut tietää, että sieltä tulee tällainen uutinen.

Haettuaan lapset päiväkodista Tanja meni kotiin, jossa Kauko jo odotti.

– Kumpikaan meistä ei ensin tiennyt, mitä sanoa ja minne katsoa. Tuntui kuin kaikki olisi tapahtunut jossain hidastetussa filmissä.

Punainen tupa ja marjapensas

Tanja tapasi Kaukon 18-vuotiaana, syksyllä 2003. Kahdeksan vuotta vanhempi maalari oli saman kylän poikia ja tuli juttelemaan Tanjalle postinhakureissulla. Yhteisillä metsälenkeillä he huomasivat ajatustensa ja huumorintajunsa menevän yksiin. Ihastuttiin, rakastuttiin.

Yhteenmuutto tuli ajankohtaiseksi kesällä 2004, kun Tanjan piti lähteä opintojen perässä Lieksasta Joensuuhun.

– Kumpikaan meistä ei kyllä tykännyt kaupungin vilskeestä. Mieluummin olimme rauhassa maalla ja metsissä, Tanja kertoo.

Jouluaattona 2005 Kauko kosi Tanjaa kotisohvalla. Sen jälkeen isoja asioita tapahtui vuosi toisensa perään. Vuonna 2007 Tanja valmistui ja pari osti rivitalon Kontiolahdelta, vuonna 2008 syntyi esikoispoika, vuonna 2009 mentiin naimisiin, vuonna 2011 syntyi toinen poika.

Arki oli sitä, mitä muillakin: ruoanlaittoa, työntekoa, lastenhoitoa.

– Välillä teimme äkkilähtöjä kotiseudulle Lieksaan. Se oli sellainen rauhallinen idylli, jossa sai vaan levätä ja olla. Nuo Lieksan reissut ovat sellaisia isoja muistoja. Olimme onnellisia, Tanja kertoo.

Nuorimmaisen syntymän jälkeen perhe löysi Kontiolahdelta remontoitavan rintamamiestalon. Punainen tupa ja marjapensas olivat juuri sitä, mistä he olivat aina haaveilleet.

Haavetta ei kuitenkaan ehditty elää todeksi kuin reilun vuoden ajan.

Kuukaudessa saattohoitoon

Heti kasvainten löytymistä seuraavana päivänä Tanja lähti Kaukon mukaan sairaalaan. Lisätutkimukset paljastivat Kaukon sairastavan ihosyövän vaarallisinta muotoa, melanoomaa.

– Kaukolla oli aina ollut paljon luomia. Lääkärit katselivat ja tutkivat niitä, mutta mikään ei näyttänyt siltä, että syöpä olisi voinut lähteä siitä. Eli se syövän ”päätekijä” ei selvinnyt, Tanja sanoo.

Sen lääkärit tiesivät kertoa, että tilanne oli kuolemanvakava. Tarkempaa ennustetta ei annettu.

Jouluun oli enää pari päivää, joten Kauko lähetettiin kotiin odottamaan sädehoitojen alkamista. Joulupäivänä kivut yltyivät niin koviksi, että oli lähdettävä takaisin keskussairaalaan. Kuuden päivän solunsalpaajahoitojen päätyttyä Kauko päästettiin taas uudeksivuodeksi kotiin.

– Muistan vieläkin, kuinka Kauko sanoi, että ”pittäähän lasten saada ampua raketteja”.

Uudenvuoden jälkeen Kaukolle annettiin viikon ajan sädehoitoa pään alueelle. Viikon tauon jälkeen seurasi toinen viikon hoitojakso.

– Niillä ei ollut mitään vaikutusta tautiin. Hoidot ainoastaan lievittivät etäpesäkkeestä johtuvaa kipua pään alueella, Tanja kertoo.

– Leikkaushoitokaan ei olisi hyödyttänyt, koska etäpesäkkeitä oli niin paljon. Leikkaussaliin Kauko joutui vain kerran, kun lääkärit ottivat koepaloja varmistaakseen, mitä ympäri hänen kehoaan löytyneet patit olivat. Syövän etäpesäkkeitähän ne kaikki.

Jo toisen sädehoitojakson jälkeen lääkärit totesivat, että enää ei kannata antaa kuin kipulääkitystä. Sairaus oli edennyt käsittämättömän nopeasti.

– Oli aivan hirveää puhua siitä, mitä sitten tapahtuu, kun Kaukoa ei enää ole. Mutta asiat oli pakko selvittää. Sovimme esimerkiksi, että Kaukon veljet auttaisivat talon myynnissä.

– Kauko ehti myös suunnitella omia hautajaisiaan. Hän kertoi, minne haluaa tulla haudatuksi ja millaisessa arkussa.

Pian Kauko ei enää pystynyt puhumaan. Kurkun alueella ollut kasvain esti sen.

– Viimeisen viikon kommunikoimme elekielellä, silmien ja käsien avulla, Tanja sanoo.

”Olkaa äidille kilttejä”

Kaukon saattohoito alkoi neljäs helmikuuta. Seitsemäs helmikuuta hoitaja sanoi Tanjalle, että enää ei ole kauaa jäljellä.

– Kauko oli silloin jo aika tokkuraisessa tilassa. Hän ei pystynyt puhumaan, mutta minä juttelin silti ihan normaalisti. Kun oli puhetta Lieksasta tai kotipihasta tai lapsista, hän puristi minua kädestä.

Illalla Tanjan piti lähteä kotiin lasten luokse. Seuraavana yönä puhelin soi.

– Heräsin ja tiesin tasan tarkkaan, mikä tämä puhelu on.

Tanja ei halunnut vastata.

– Ajattelin, että minun täytyy työntää tuo puhelin mahdollisimman kauas, se ei oikeasti soi, tämä on jotain unta. Annoin hälyttää pitkään.

Kun Tanja lopulta vastasi, sairaanhoitaja välitti surunvalittelut ja kertoi, että Kauko oli nukkunut rauhallisesti pois. Diagnoosin ja kuoleman välillä oli vain runsas kuukausi.

Seuraavana aamuna Tanja kävi hyvästelemässä miehensä sairaalan kappelissa.

– Kaukon veljet olivat onneksi olleet hänen vierellään kuoleman hetkellä.

Myös lapsille oli kerrottava asiasta. Esikoinen oli tuolloin neljä, nuorempi ei vielä kahtakaan. Tanja ei ole varma, kuinka paljon he ymmärsivät asiasta.

– Pojat kävivät hyvästelemässä isänsä, kun hän vielä pystyi istumaan pyörätuolissa. Kauko sanoi silloin, että rakastaa poikiaan aina ja olkaa äidille kilttejä. Vanhempi poika muistaa ne sanat tänäkin päivänä.

Luopumista ja arjen opettelua

Aika kuoleman jälkeen tuntuu Tanjasta nyt sumuiselta. Vakuutus kattoi asuntolainan, joten taloa ei tarvinnutkaan myydä. Toisaalta paikoilleenkaan ei ehtinyt jäädä.

– Menin tosi vähillä unilla ja ruoalla. Piti tehdä lumitöitä, kantaa puita ja lämmittää uunia, ja siihen päälle vielä hoitaa kaksi pientä lasta ja käydä töissä. En itsekään tajunnut, kuinka äärirajoilla olin. Moni työkaveri huomautti, että laihduin mahdottoman paljon.

Erityisen vaikeita olivat ne hetket, kun lapset kaipasivat isää.

– Etenkin isompi poika halusi välillä nimenomaan isän, ei äitiä. Siinä tuntee itsensä toimettomaksi, kun ei ole pyytää sitä isää siihen vierelle, vaan äidin lohdutuksen on kelvattava. Ne ovat aika raakoja tilanteita.

Arkisissa asioissakin riitti miettimistä.

– Kun pyyhkijänsulka irtosi tai öljyvalo alkoi palaa, niin enhän minä tiennyt, mitä niille pitäisi tehdä. Tuollaisetkin asiat joutui itse opettelemaan.

Välillä Tanjalla oli aikaa katsella miehensä tavaroita. Hän pyöritteli niitä käsissään ja mietti, mitä näille pitäisi tehdä.

– Tiettyjä esineitä ja paitoja laitoin muistojen laatikkoon, josta pojat halutessaan saavat ne myöhemmin. Osasta olen pikkuhiljaa luopunut ja antanut keräykseen.

Valokuvia Kaukosta on edelleen esillä kotona.

– Ihan lastenkin takia. Isästä myös puhutaan, jos jotain kysymyksiä tulee mieleen. Vanhemmalla pojalla on muistojakin, mutta pienemmällä ei oikein niitäkään, joten videolta olemme katselleet häntä vauvana isänsä sylissä. Niin hän näkee, että hänelläkin on ollut isänsä kanssa tällaisia hetkiä.

Onko lupa mennä eteenpäin?

Surutyöhön on mahtunut monenlaisia tunteita. Epäuskoa, vihaa, toivottomuutta, yksinäisyyttä. Pahimpia olivat illat ja yöt lasten mentyä nukkumaan.

– Hiljaisuus suorastaan koski korviin. Minua ei huvittanut katsoa televisiota eikä lukea kirjaa, ja minne tahansa katsoin, näkyi muistoja Kaukosta. Itkemistähän se alussa oli.

Tanja mietti, miten menisi elämässä eteenpäin. Onko edes lupa mennä?

– Kaipasin juttuseuraa ja kaveria. Sekä tietysti tietynlaista läheisyyttä. Onhan se ihmisen perustarve.

Kesällä 2013 Tanja tutustui netissä mieheen, jota alkoi tapailla.

– Se oli pitkälle syksyyn ja talveenkin sellaista kipuilua. Samalla itkin menetettyä puolisoa ja mietin, voiko tässä nyt suhteessa olla.

Moni käänsi Tanjalle tuolloin selkänsä. Heidän mielestään hänen oli liian aikaista tutustua muihin.

– Tuntui, että tässä pitää nyt ottaa liian monta mielipidettä huomioon. Että enkö minä saa itse ajatella? Kuitenkin tavallaan halusin jo mennä elämässä eteenpäin. Ja olihan se Kaukonkin toive, että lapset mahdollisesti saisivat jossakin vaiheessa uuden isäpuolen. Ehdimme jutella aiheesta.

Uusi suhde ei koskaan vakiintunut yhteenmuuttoon asti. Välillä oltiin yhdessä, välillä ei. Muutaman vuoden suhteesta sai kuitenkin alkunsa tytär, Tanjan kuopus.

– Se oli itselleni tavallaan merkki siitä, että elämä jatkuu. Vaikka päätin lopettaa suhteen, olen onnellinen, että tapasimme ja saimme tytön. Että minulle vielä suotiin oma tytär tähän poikien jatkeeksi.

"Onhan se uudelle puolisolle outokin tilanne, kun tulee niitä hetkiä, että oma puoliso itkee menettämäänsä puolisoa."

Jo joutui armas aika

Kaukon kuolemasta on nyt neljä ja puoli vuotta. Tanja kertoo, että tietynlainen suru ja kaipaus kulkevat edelleen mukana.

– Kun esikoisen kevätjuhlassa rupesi raikaamaan Suvivirsi, tunsin haikeutta, ettei poikien oma isä ollut paikalla. Samoin tänä syksynä keskimmäisen aloittaessa esikoulun mietin, että olisipa Kauko siinä vieressä näkemässä, kun lasta – ja äitiänsäkin siinä sivussa – niin jännittää.

– Kotia remontoidessa olen miettinyt paljon, mitähän Kauko tästä ja tästä muutoksesta ajattelisi. Yhdessähän me tämän ostimme.

Elämä kuitenkin menee eteenpäin. Viime helmikuussa taloon muutti Timo. Tanja tapasi hänet yhteisellä työpaikalla.

– Entinen puoliso totta kai kulkee mukana, mutta saa kulkeakin, ja lapset saavat puhua hänestä. Timo on lapsille kuitenkin ihan loistava isäpuoli.

– Onhan se uudelle puolisolle outokin tilanne, kun tulee niitä hetkiä, että oma puoliso itkee menettämäänsä puolisoa. Eivät kaikki sellaista hyväksy. Mutta Timo on siitä ihana, että hän on antanut tilaa ajatella entistä eikä ole sulkenut häntä pois.

Toisin kuin aikaisemmin, enää edes uudelleen naimisiin meneminen ei tunnu Tanjasta mahdottomalta ajatukselta.

– Nyt on jotenkin helpompi hengittää. Uskallan jo ajatella asioita vähän pidemmälle. Totta kai olen miettinyt, että mitähän tässäkin vielä tulee eteen. Että entä, jos tätäkään ei saa pitää. Mutta pitää vain elää hetkessä ja sanoa sanottavansa nyt eikä jättää huomiselle. Kun ei tiedä, voiko silloin enää sanoa.