Kortiton, humalainen kuski ajoi autonsa 100 kilometrin tuntivauhtia päin 24-vuotiaan Kaisa Rönkön perheen autoa. Traumasta selviäminen on vienyt yli 10 vuotta.
Vielä 17. maaliskuuta 2013 Kaisa Rönkkö oli 24-vuotias puolivuotiaan vauvan äiti ja Jonnen onnellinen vaimo.
Kun hän avasi silmänsä Oulun yliopistollisen sairaalan teho-osastolla vajaa viikko myöhemmin, oli kaikki muuttunut.
Kaisa kävi silmillään läpi huoneessa oleviaan läheisiään, mutta aviomiestä, Ella-vauvan isää, ei näkynyt missään.
Anoppi tuli Kaisan viereen ja kertoi, että Jonne oli menehtynyt kolarissa.
Nuori perhe oli ollut ajamassa hiihtolomalleen Leville, kun noin 20 minuutin ajomatkan päässä Oulusta vastaan ajanut henkilöauto törmäsi perheen autoon 100 kilometrin tuntivauhdilla pitkällä suoralla tieosuudella.
Jonne kuoli heti törmäyksessä.
Törmäyksen voimasta Kaisan perheen auto kutistui kasaan noin 1,5 metriä.
Kaisa, joka istui takapenkillä keskipaikalla turvaistuimessa nukkuvan Ellan vieressä, löi päänsä ja menetti tajuntansa. Hän oli saanut myös aivovamman.
Törmäyksen voimasta auto kutistui kasaan noin 1,5 metriä ja kuskin istuin siirtyi kohti takapenkkejä niin, että Kaisan jalat jäivät puristuksiin. Ellan turvaistuin puolestaan hajosi kolmeen osaan.
Lue myös: Jos menehdyt, kuka pitää huolen lapsistasi? Huoltajuustestamentilla turvaat tulevaisuuden
"On tapahtunut ihme"
Vaikka Ella-vauvan turvaistuin hajosi törmäyksen voimasta kappaleiksi, selvisi hän kolarista vammoitta.
– Ella vietiin sairaalaan ennen minua ja tutkittiin vammojen varalta, mutta ainoa, mitä löytyi, oli ihottuma vauvauinnista.
Onnettomuuden jälkeen Kaisa oli viikon ajan tajuttomana tai lääkkeellisesti nukutettuna.
Puristuksiin jääneistä jaloista oli murskaantunut sääri- ja ristiluu, myös lantiossa oli murtumia. Ennen leikkauksia Kaisan tuli pysyä tajuttomana, sillä pienikin liike olisi pahentanut jalkojen ja aivojen vammoja.
Kaisan vanhemmille lääkäri oli kertonut, että kolarin aiheuttama aivovamma oli vaikea tai erittäin vaikea ja että tilannetta seurattaisiin tunti kerrallaan.
– Lääkäri ei tiennyt, lähtisikö tilanteeni muuttumaan vai ei. Minulle on kerrottu, että aivopaineeni olivat korkealla.
Kun uutinen vakavasta aivovammasta levisi Kaisan sukulaisille, ystäville ja tuttaville ympäri maailmaa, rukoilivat ihmiset hänen toipumisensa puolestaan.
– Perheellemme usko on aina ollut tärkeä asia.
Aivan kuin vastauksena rukouksiin lääkärillä olikin pian hyviä uutisia Kaisan läheisille.
– Kun vielä edellisenä iltana lääkäri oli sanonut, että pitää mennä tunti kerrallaan, tuli hän seuraavana aamuna kertomaan vanhemmilleni, että oli tapahtunut luojan ihme, koska aivopaineeni olivat lähteneet laskemaan ja tilanne korjaantumaan.
Lue myös: Saida Kilpisuon vaimo kuoli pian yhteisen lapsen syntymän jälkeen: "Leskeyden tabu on ollut minulle iso yllätys"
Elämä ennen ja jälkeen, välissä pelkkää mössöä
Koska Kaisa oli nukahtanut ennen kolaria ja menetti tajuntansa heti kolarin tapahduttua, kokee hän, että elämässä on aika ennen onnettomuutta ja sen jälkeen.
– Siinä välissä ja osan aikaa onnettomuuden jälkeen kaikki on yhtä mössöä. Ikään kuin koko onnettomuutta ei olisikaan tapahtunut minulle.
Silti kolari on kulkenut Kaisan mukana menneet 11,5 vuotta.
– Identiteettini ja roolimallini ovat muuttunet todella moneen kertaan. Olin ollut äiti ja vaimo, sitten olinkin leski ja yksinhuoltaja vain 24-vuotiaana. En vieläkään ymmärrä, että ne ovat käsitteitä, jotka kuuluvat minun elämääni.
Ensimmäiset 2,5 kuukautta onnettomuuden jälkeen Kaisan piti keskittyä omaan toipumiseensa ja kuntoutumiseensa, jolloin pienen Ella-vauvan hoitaminen oli pitkälti Kaisan äidin vastuulla.
Kuitenkin jo tuon kahden ja puolen kuukauden jälkeen Kaisan elämässä alkoi uudenlainen arki, jossa hänen vastuullaan oli koti ja esikoislapsi.
– Sen ymmärtäminen, että aviomieheni ja Ellan isä menehtyi, on tapahtunut todella pala kerrallaan. Ei ole ollut mitään yksittäistä hetkeä, jolloin olisin vain ymmärtänyt kaiken.
Kaisasta tuli leski vain 24-vuotiaana tuoreena äitinä.
Pienen vauvan kanssa arkea pyörittänyt Kaisa ei juuri ehtinyt antamaan päivisin surulleen aikaa. Iltaisin, kun hän oli laittanut Ellan nukkumaan, itku kuitenkin usein tuli.
– Tein valokuva- ja muistokirjaa Jonnesta ja itkin. Olen alusta saakka halunnut kohdata kaiken sen kivun, jota tulee. Käsittelyyn on mennyt ihan koko tämä 11,5 vuotta.
– En varmasti ole prosessin kanssa valmis koskaan. Totta kai olen mennyt elämässä paljon eteenpäin, mutta en voi sanoa olevani valmis.
Kaisa ja Jonne olivat sattumalta puhuneet kuolemasta vain kaksi viikkoa ennen kolaria. Mistä oli kyse? Katso yllä olevalta videolta.
Elintavoilla merkitystä selviytymisessä
Se, että Kaisan ja Jonnen yhteinen lapsi Ella selvisi kolarista täysin vammoitta, oli Kaisan mukaan toinen ihme.
– Minulle oli älyttömän tärkeää, että minun piti pitää huolta Ellasta. Sillä, että jäimme henkiin, oli jokin tarkoitus.
Kaisa on toipunut saamistaan fyysistä vammoista hyvin. Aivovamma vaikuttaa edelleen elämään, mutta ei ole este arjessa pärjäämiselle.
– Tiedän, että moni samanlaisen vamman saanut on tilanteessa, jossa ei pysty tekemään juuri mitään. Minä pystyn elämään suhteellisen normaalisti, mutta kuormitun helpommin ja tarvitsen paljon lepoa.
Kaisa uskoo toipumisensa ja kuntoutumisensa onnistuneen hyvin pitkälti siksi, että hän on aina pitänyt itsestään huolta noudattamalla terveellisiä elämäntapoja.
Hän tekee hyvinvointisisältöä myös Instagram-tililleen, jossa hän on viime aikoina käsitellyt yhä enemmän myös onnettomuutta ja siitä selviytymistä.
Jos julkaisu ei näy, voit katsoa sen tästä.
Hän kertoo luottavansa arkiaktiivisuuteen, säännölliseen liikkumiseen, riittävän terveellisen syömiseen ja hyviin yöuniin.
– Puhuminen on myös ollut tärkeää. Olen käsitellyt ja kohdannut kipuani itsekseni, mutta myös olemalla toisten ihmisten kanssa. En jäänyt yksin.
Terveelliset elämäntavat veivät lopulta Kaisan opiskelemaan vielä aiemman sairaanhoitajan tutkinnon lisäksi elintapavalmentajaksi ja PT:ksi.
– Haluan auttaa ihmisiä ymmärtämään, miten valtava vaikutus elintavoilla on vaikeista tilanteista selviytymiseen. Ihminen on kokonaisuus ja hyvät elintavat tukevat hurjasti myös mieltä.
Lue myös: Miten lapselle tulisi puhua kuolemasta? Psykiatrin ja lapsensa menettäneiden neuvot
Menettämisen pelko varjosti uutta parisuhdetta
Kaisa kertoo aina olleensa todella perhekeskeinen ihminen ja haaveilleensa perheestä.
– Jonnen kanssa olin saanut perheen ja vauvan. Olimme tosi onnellisia yhdessä. Siksi tuntui hirvittävältä, kun se vietiin minulta.
Kun Jonnen kuolemasta oli kulunut reilut kaksi vuotta, Kaisan elämään löytyi uusi rakkaus.
– Tuntui ihmeelliseltä, että elämässä oli jälleen joku, jonka kanssa pystyin jakamaan asioita. Miku ei kuitenkaan "pelastanut" minua, vaan olin jo itse käsitellyt surua ja päässyt jaloilleni ennen tapaamistamme.
Vei kuitenkin pitkän aikaa ennen kuin Kaisa uskalsi tukeutua uuteen kumppaniinsa. Koettu trauma aiheutti voimakasta ahdistusta ja pelkotiloja.
– Kun elämästä on kerran viety totaalisesti matto jalkojen alta, oli alitajunnassa kova menettämisen pelko, enkä uskaltanut kiinnittyä Mikuun sataprosenttisesti.
Surusta ja ahdistuksesta huolimatta Kaisa on halunnut pysyä elämässä kiinni. Perhe on kasvanut yhden lapsen perheestä kolmilapsiseksi, Kaisa on tehnyt töitä, rakentanut miehensä kanssa talon ja pitänyt yllä sosiaalisia kontakteja.
Vasta viimeisen puolen vuoden aikana Kaisa kokee viimein löytäneensä mielenrauhan. Hän pystyy vihdoin luottamaan siihen, ettei hänen kovasti toivomaansa perhe-elämää viedä häneltä taas pois.
Traumasta selviäminen on vienyt aikaa.
– Sitä ei ole voinut pikakelata vaan se on pitänyt käydä ja elää läpi joka ikinen päivä.
– Nyt osaan kuitenkin taas nauttia elämän pienistä asioista ja olen kiitollinen siitä, että saan elää haaveilemaani perhe-elämää kaikkine sen hyvine ja kuormittavine puolineen.
Mikä on Kaisan vinkki muille traagisia asioita kokeneille ja läpikäyville? Katso video:
1:51
