Anna Elina Isoaro ja Mira Mallius joutuivat yllättäen tilanteeseen, jossa omalle lapselle piti selittää, että tämän kovasti odottama pikkuveli ei tulisikaan kotiin, vaan on kuollut. Kokemus opetti molemmille äideille, että lapselle kannattaa puhua kuolemasta mahdollisimman rehellisesti.
23.9. vietetään valtakunnallista kuolleiden lasten muistopäivää. Muistopäivä sai alkunsa vuonna 2010 lapsensa menettäneiden vanhempien aloitteesta.
Raskaus oli sujunut normaalisti ja lasketusta ajasta kulunut jo muutama päivä, kun Anna Elina Isoaro eräänä lokakuisena aamuna heräsi, eikä enää tuntenutkaan vauvan liikkeitä vatsassaan.
Sairaalassa vauva todettiin kuolleeksi. Vielä samana päivänä Anna Elina piti vastasyntynyttä kuollutta lastaan sylissään.
– Kotona 3,5-vuotias isoveli odotti pikkuveljeä kotiin, mutta yhtäkkiä olimmekin tilanteessa, jossa piti miettiä, kuinka kertoa pienelle esikoisellemme, ettei vauva koskaan tulekaan kotiin.
– Ensimmäisenä lapsellemme asiasta puhuivat mummit, jotka olivat hoitamassa häntä kotona, kun me olimme puolisoni kanssa sairaalassa. Mummit olivat kertoneet jotain enkeleistä, joka taas minulle itselleni tuntuu vieraalta.
Anna Elina Isoaro ja Mira Mallius ovat molemmat kohdanneet suuren surun.
Mira Mallius pystyi valmistelemaan esikoistaan pikkusisaren kuolemaan ennakkoon, sillä rakenneultrassa vauvalla oli todettu sirenomelia eli merenneitosyndrooma, joka aiheuttaa vauvalle vaikeita epämuodostumia ja muita kehityksellisiä häiriöitä.
Suurin osa sirenomelia-vauvoista syntyy kuolleena tai menehtyy synnytyksen aikana tai heti sen jälkeen.
Miran vauva kuoli synnytyksen aikana ja vanhemmat hyvästelivät pikkuisen pitämällä häntä sylissään.
– Jouduimme miettimään puolisoni kanssa, että keskeytämmekö raskauden vai odotammeko sitä päivää, että vauva menehtyy kohtuun tai syntyessään, Mira muistelee.
Miran raskaus keskeytettiin viikolla 22.
– En tarkkaan muista, miten kerroimme pian 2 vuotta täyttävälle isoveljelle, ettei vauva koskaan tulekaan kotiin, mutta raskauden keskeytyksen jälkeen kävimme Oivan kanssa kävelyillä ja puhuin hänelle jotenkin epämääräisesti taivaasta ja tähdistä, että siellä pikkuveli on.
Lue myös: Kun lapsi kuolee, lukee vanhemman sairauslomatodistuksessa usein masennus tai trauma – Käpy ry toivoo Suomeen ansiosidonnaisen suruvapaan mahdollisuutta
Minne pikkuveli meni?
Anna Elina kertoo, että koki kuolemasta puhumisen pienelle lapselleen todella vaikeaksi oman surun keskellä. Myös se, ettei isoveli koskaan tavannut pikkuveljeään tuntui tekevän asian ymmärtämisestä lapselle hankalaa.
– Vauva oli isoveljelle todella abstrakti asia. Ensin oli maha, josta vauvan piti tulla, mutta sitten vauvaa ei koskaan tullutkaan. Hän näki vauvan valokuvista kyllä, mutta ei päässyt koskaan näkemään vauvaa, koska asia tuntui meille niin vaikealta.
– Jälkeenpäin olen miettinyt, että ehkä vauvan näkeminen sen jälkeen, kun olisimme ensin valmistelleet lapsemme siihen, olisi tehnyt kuolemasta hänelle ymmärrettävämpää.
Piirroskuva teoksesta Sinä yönä tuli talvi.
Anna Elinan perhe päätyi hautaamaan vauvansa arkussa maahan, koska isoveli oli nähnyt muutamia kuukausia aiemmin isoisoisänsä arkkuhautauksen.
– Silti lapsen oli vaikea käsittää asiaa. Arkussa oli hänen pikkuveljensä ja arkku haudattiin maahan, mutta kuitenkin oli puhuttu myös taivaasta.
Sekä Anna Elina että Mira raskautuivat uudelleen jo pian lapsen menettämisen jälkeen.
Uuden raskauden myötä äidit huomasivat kuinka lapset prosessoivat kuolemaa.
– Kun Viljo puhui tulevasta vauvasta, saattoi hän mainita: jos vauva ei kuole, kun aiempi kuoli. Kerran junassa Viljo varoitti minua katsomasta kyytiin tulleeseen äitiin ja vauvaan, etten alkaisi taas itkemään. Oli kamalaa, että lapseni oli vasta neljävuotias ja hän kantoi jo huolta äidin tunteista, Anna Elina muistelee.
Myös Miran esikoinen tuntui olevan huolissaan uudesta vauvasta.
– Kun vatsa alkoi näkyä, silitteli Oiva sitä ja lauloi vauvalle. Sitten hän sanoi: "Minä suojelen sinua pientä linnunpoikaa." On julman realistista, että lapsi tietää jo noin pienenä ja karulla tavalla elämän rajallisuuden.
Lue myös: Ulla joutui järjestämään hautajaiset kohdussa potkivalle lapselleen – "Tyttäremme kysyi, tuleeko pikkusisko takaisin, kun on parantunut taivaassa"
Kokemuksista syntyi lastenkirja ja opit kuolemasta puhumiseen
Sekä Anna Elina että Mira huomasivat jäävän vaille hyviä neuvoja ja keinoja, kun he pohtivat, kuinka kertoa pikkusisaren kuolemasta lapsilleen.
Omasta tarpeesta ja kokemuksista syntyi yhteistyössä teos Sinä yönä tuli talvi, jonka Anna Elina kirjoitti ja Mira kuvitti.
– Halusin tehdä lasten teoksen, jossa käydään läpi surua ja arkea surun keskellä sekä sitä, että toivoa ja iloa alkaa vähitellen taas löytymään. Halusimme tehdä Miran kanssa teoksen, joka ei tuputa tiettyä maailmakatsomusta kuoleman jälkeisyydestä, vaan auttaa lasta ymmärtämään kuolemaa.
– Kirjassa päähenkilöpoika miettii, missä pikkuveli on nyt ja kaikki aikuiset vastaavat eri tavalla. Niin se oikeastikin voi mennä.
Koko sen talven ajan meillä oli pikkuveljen vaunut parvekkeella.
Joskus talitintti kävi kurkistamassa vaunuihin: ne olivat tyhjät.
Vaunujen päälle satoi kasa lunta.
"Missä pikkuveli on nyt?" mietin.
Aikuiset vastasivat monin eri tavoin:
"Maan alla."
"Taivaassa."
"Tähdissä tai niiden takana."
"Tässä ihan lähellä, meidän muistoissamme."
"Sydämessä."
Anna Elina Isoaro / teoksesta Sinä yönä tuli talvi
Kirjan tekoprosessin aikana ja omien kokemusten kautta sekä Mira että Anna Elina ovat oppineet, että kuolemasta voi ja saa puhua.
– Se on aina osa perhettämme ja siihen liittyy surua, mutta mustimman tuskan aika on kuitenkin ohi ja jäljellä on haikeus, kertoo Anna Elina, joka koki kohtukuoleman kymmenen vuotta sitten.
Piirroskuva teoksesta Sinä yönä tuli talvi.
– Tämän kokemani jälkeen yritän itse aina puhua lapsille mahdollisimman avoimesti kuolemasta. Kirjaa tehdessä huomasin, että ihmiset kantavat sisällään paljon kuolemaan, lasten kuolemaan ja keskenmenoihin liittyvää surua, eivätkä uskalla puhua niistä, Mira kertoo.
– On tärkeää opettaa lapsille, että kuolema on osa elämää. Sitä saa surra ja siitä saa puhua, eikä siinä ole mitään pahaa.
Lastenpsykiatri: Kuolemasta puhumisessa voi tuskin tehdä isoja virheitä
Ihmisen elossa olon loppuminen ja elämän päättyminen ovat lapselle monimutkaisia käsitteitä ja sen hankalampi lapsen on asiaa ymmärtää, mitä nuorempi hän on, sanoo lastenpsykiatri Riikka Riihonen.
Hänen mukaansa kuoleman kohdatessa perhettä, on lapselle tärkeintä, että hän tuntee olevansa turvassa.
– Lapselle voi kertoa, että perhe on menettänyt tärkeän ihmisen ja se tekee aikuiset todella surullisiksi, mutta aikuiset pitävät silti lapsesta huolta.
Kun kesällä pikkuveli kuoli 23 viikon ikäisenä, eikä koskaan tullutkaan kotiin, kerroimme asiasta 3-vuotiaalle isovelljelle lapsentasoisesti, mutta mahdollisimman rehellisesti: pikkuveli oli niin sairas, ettei hän päässyt meidän kanssa kotiin, vaan kuoli.
Joskus käy niin surullisesti, etteivät edes lääkärit osaa parantaa vauvaa, jos vauva on liian sairas. Samalla kuitenkin puhuttiin siitä, että vaikka isovelikin on ollut paljon sairaana ja lääkäreissä, ei hänen tarvitse pelätä kuolevansa: pikkuveli oli eri tavalla sairas ja häneltä tavallaan puuttui kokonaan yksi tärkeä kehonosa, jota me ihmiset tarvitaan elääksemme.
Meillä on auttanut paljon lapsille aiheesta kirjoitettu kirja Sinä yönä tuli talvi, joka auttoi sanoittamaan kuolemaa lapselle.
Minna Nauha
Monelle aikuiselle on vaikea puhua kuolemasta lapselle, etenkin silloin, jos kuollut ihminen on vanhemmalle itselleen todella läheinen ja vanhempi on tuskissaan.
– Mitään isompia virheitä siinä tuskin voi tehdä, mutta on muutamia asioita, jotka kannattaa huomioida. Lapset hyötyvät siitä, että kuolemasta puhutaan oikeilla termeillä. Voi kertoa, että ihminen on kuollut ja kuolema tarkoittaa sitä, että elämä on päättynyt eli keho ei enää toimi, eikä mieli ole enää läsnä. Ihminen on menetetty.
– Lapselle voi myös puhua surusta. Voi sanoa, että kuolema aiheuttaa surua aikuisissa ja lapsissa, koska he ovat menettäneet jotain itselleen tärkeää.
Vertaiskuvia tai sellaisia ilmaisuja, jotka tarkoittavat muutakin kuin kuolemaa, kannattaa lapsille puhuttaessa välttää.
– Lapsi ei ymmärrä, jos kerrot, että ihminen nukkui pois tai meni pois. Tällaisista ilmauksista tulee turhia väärinkäsityksiä ja lasta voi alkaa pelottamaan, että kuoleeko hän itsekin, jos kerran voi nukkua pois. Lapsi ei myöskään ymmärrä, mitä tarkoittaa, että ihminen meni pois, vaan ihmettelee, minne kuollut ihminen meni.
4-vuotias esikoisemme kuoli yöllä. Pikkusisko oli silloin juuri 3-vuotias. Herätettiin yöllä hyvästelemään isosisko, sillä aamulla sisko vietäisiin pois. Nukuimme siskonpedissä sen yön sohvalla yhdessä vielä viimeisen kerran.
Kerroimme niin kuin asia on, eli sisko on nyt kuollut ja lähtenyt ukin seuraksi taivaaseen. Siskolla ei ole enää kipuja, eikä sisko tule enää takaisin.
Katri K
Sen sijaan siitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, voi lapselle puhua esimerkiksi sen mukaan, millainen oma hengellinen, henkinen tai uskonnollinen käsitys kuoleman jälkeisestä elämästä on.
– Omasta uskonnosta voi löytyä viitteitä siitä, mitä kuoleman jälkeen uskoo tapahtuvan. Jokainen voi nojata omaan uskomukseensa.
– Pienten lasten kanssa ei pysty käymään kovin filosofista keskustelua kuolemasta, mutta kouluikäinen lapsi jopa tarvitsee ja kaipaa sitä. Silti pienelle lapselle on tärkeä selittää, mistä kuolemassa on kysymys.
Lue myös: "Eihän se ollut mikään vauva" sanottiin, kun Jenny menetti lapsensa raskausviikolla 17 – puolen vuoden päästä hän synnytti myös kuolleet kaksostytöt
Lapsen kiinnostus kuolemaa kohtaan määrittyy omien kokemusten kautta
Riihonen kertoo, että hänen kokemuksensa mukaan lapset puhuvat vaikeistakin aiheista hieman yllättäen.
– Lapsi voi olla yhtä kiinnostunut kuolemasta kuin vaikkapa siitä, miksi koira heiluttaa häntää tai mitä huomenna syödään. Vaikka kuolema ei olisi koskettanut lapsen lähipiiriä, voi aihe silti kiinnostaa.
– Jos taas lapsi on kokenut läheisen kuoleman, tulee keskusteluun ja kysymyksiin mukaan tunnesisältöä, koska lapsi itse tai ihmiset lapsen ympärillä ovat surullisia ja pois tolaltaan. Silloin, kun aihe on tunnepitoinen, on siitä tärkeä puhua lapsen kanssa, vaikka lapsi ei sitä itse ottaisikaan puheeksi.
Kohtasimme suuren surun heinäkuussa, kun kolmas poikamme kuoli yllättäen kohtuun viikolla 32. Pikkuveli oli pitkään toivottu ja häntä odottivat 5- ja 4 -vuotiaat isoveljet Kasperi ja Konsta.
Pienemmälle kerroin jo keskellä yötä, että emme saakaan odottamaamme vauvaa. Hänellä ei ole kaikki hyvin äidin masussa, eikä sitä tiedä miksi (emmekä koskaan saaneetkaan tähän vastausta). Isommalle kerroin heti aamulla saman ja hän itki yhdessä kanssani.
Alusta asti puhuimme avoimesti kuolleesta pikkuveljestä Kevinistä. Istutimme heti sairaalasta tultuamme yhdessä poikien kanssa pihallemme vaahteran, koska siinä on viisi sakaraa, niin kuin meitäkin nyt.
Siunaustilaisuudessa pojat pääsivät silittämään pikaisesti Keviniä. Konsta kysyi: Koska hän avaa silmät?
Poikien ajatuksissa Kevin on useimmiten pilvillä leikkimässä. Pikkuoravia tai lintuja nähdessä, pojat usein sanovat: "Katso! Vauva-orava! Se on varmasti Kevinin kaveri".
Kasperi haluaa lähettää ykköspallon ja kirjeen sen mukana Kevinille tämän syntymäpäivänä ensi vuonna. Konsta sanoo usein iltaisin, että hänellä on ikävä vauvaa tai että vauva tuli hänen viereen. Kevin on osa meidän perhettä niin meille vanhemmille kuin hänen isoveljilleenkin.
Sallamari Karvonen
Lapset miettivät ja käsittelevät asioita leikin kautta, sanoo Riihonen.
– Leikki on ympäristö, jossa kaikki on mahdollista ja siinä sekoittuvat elementit todesta ja mielikuvituksesta. Lapsi voi leikeissään sivuta kuolemaa, jos kuolema ja suru ovat koskettaneet lasta.
– Jos leikki ei ahdista lasta, se voi olla hyvin tervehdyttävää ja auttaa lasta kuoleman käsittelyssä, koska lapset elävät tunteitaan läpi leikkiessään, Riihonen sanoo.