16-vuotiaana Eevi Minkkinen sairastui syömishäiriöön, joka kesti lopulta kymmenen vuotta. Ensin puhkesi anoreksia, sitten naiselle syntyi pakkomielle terveellisyyteen. Nyt itsetuntemusohjaajana toimiva Eevi puhuu terveellisestä addiktiosta, jota tulisi hoitaa myös syvällisellä tunnetyöskentelyllä.
Yllä olevalla videolla keskustellaan, miksi kehopositiivisuus kannattaa koosta huolimatta.
Kun Eevi Minkkinen oli 16-vuotias, hän sairastui anoreksiaan todella nopeasti. Kaikki lähti ajatuksesta, että liikunnallisen nuoren pitäisi pudottaa pari kiloa.
– Luin naistenlehdistä laihdutusohjeita ja säikähdin, miten paljon syön, että jos tuollaisilla ohjeilla pitäisi pärjätä, olisin todellisella turmion tiellä. Puolessa vuodessa olin jo aivan koukussa ja pahasti sairastunut. Elin useamman vuoden sitä niin kutsuttua addiktion "kuherruskuukautta", jossa en edes halunnut muuttua ja kielsin ongelman, Eevi kertoo MTV Uutisille.
Eevi Minkkinen.
Eevi alkoi laihduttaa pakonomaisesti ja tarkkailla syömistään. Paino putosi vaarallisen alas. Näin jälkeenpäin itsetuntemusohjaajana toimiva nainen näkee, miten monista syistä ongelmat aikoivat.
Haavat vaikuttivat itsetuntoon ja saivat tuntemaan olon riittämättömäksi
Yksi tekijä olivat ympäristön vahvat ja varsin epärealistiset ihanteet siitä, millaisia naisten kehojen, syömisen ja liikkumisen pitäisi olla, Eevi kertoo.
– Ne paineet vaikuttavat varsinkin herkässä iässä. Se on yksi tekijä, jonka olemassaoloa ei pidä vähätellä. Kaikki niissä paineissa elävät eivät kuitenkaan sairastu syömishäiriöihin, joten tätä ei voida yksistään syyttää, Eevi sanoo.
– Toinen on persoonallisuuden piirteet ja geenit.
Eevi uskoo, että hänen taipumuksena perfektionismiin, herkkyys emotionaaliselle kivulle, taipumus suhtautua intohimoisesti asioihin ja niin kutsuttu ’kyky viivästää tyydytystä’ saattoivat edesauttaa syömishäiriön syntymistä.
Kaikilla persoonallisuuden piirteillä on omat haasteensa ja lahjansa, Eevi muistuttaa. Piirteet eivät aina ole huono asia, ja kanavoituina oikeisiin asioihin, niistä voi olla paljon hyötyä.
Kolmas syömishäiriön syntymiseen vaikuttanut asia olivat haavat sellaisilla alueilla, jotka olivat vaikuttaneet itsetuntoon ja saaneet kokemaan riittämättömyyttä. Tällaisia ovat esimerkiksi turvattomuus, voimakkaat vaille jäämiset ja hylätyksi tulemisen kokemukset.
– Syömishäiriö oli minulla yksi sellainen iso avunhuuto ja keino saada vanhempieni huomio. Se, mitä ei muuten pystynyt puhumaan tai ilmaisemaan, tuli sanottua syömishäiriön kautta, Eevi selittää.
"Koin, että jäin 'semiparantumisen' loukkuun"
Viiden vuoden anoreksiakamppailun jälkeen noin parikymppinen Eevi lähti huolestuneen äitinsä kannustamana syömishäiriöyksikön päiväosastolle. Kahden kuukauden aikana hän tuli fyysisesti normaalipainoiseksi.
– En ollut enää hengenvaarassa, en näyttänyt enää luurangolta. Ihmiset ympärilläni olivat tietenkin todella helpottuneita. Koin, että jäin silloin "semiparantumisen" loukkuun. En ollut käynyt sitä syvää tunnetyöskentelyä, jossa oltaisiin menty niihin oikeisiin syihin syömishäiriön taustalla. En syytä tästä ketään, Eevi kuvailee.
LUE MYÖS: Onko painontarkkailusi jo pakkomielteistä? 12 hälyttävää merkkiä
Semiparantumisen tilassa terveyden tavoittelusta alkoikin muodostua nuorelle naiselle addiktio. "Sehän on terveellistä pitää huolta itsestään", Eevi oikeutti kontrollointia itselleen.
Niin hän alkoi suhtautua pakkomielteisesti liikunnan harrastamiseen ja terveelliseen ruokavalioon, mutta myös jopa itsetutkiskeluun ja joogaan.
– Minulla oli todella vahvoja sisäisiä sääntöjä, mitä saan tehdä ja en saa, mitä saan syödä, miten pitää liikkua ja mitä pitää välttää. Jos en pystynyt jostain syystä toteuttamaan sääntöjä, minulle tuli hirveän ahdistunut olo. Ne olivat se ykkösprioriteettini, joiden ympärille yritin järjestää elämäni, Eevi kertoo.
"En halunnut, että se 'turvakeinoni' viedään pois"
Kun terveydestä tuli pakkomielle, se alkoi rajoittaa myös elämää. Terveysrajoitukset alkoivat määrittää, millaisessa seurassa Eevi oli, miten hän seurusteli ja minne hän saattoi matkustaa.
– Kaikki valinnat kulkivat niiden linssien kautta. Sitten halusin opiskella personal traineriksi, jotta voisin tehdä tätä työkseni ja sitten se vasta oikeutettua olisikin, Eevi sanoo.
Vakava terveellisyysriippuvuus kesti viisi vuotta.
– Oloni oli todella ahdistunut ja kannoin häpeää, kun en halunnut kenenkään tietävän, että minulla oli sillä tavalla jatkuvasti hankalaa. Jokin osa minusta tiesi, että se pakkomielle ei ollut normaalia. Olin sellaisessa kieltämisen tilassa, etten halunnut, että se ”turvakeinoni” viedään pois, Eevi kertoo.
Toipuminen alkoi avun hakemisella
Jossain vaiheessa Eevin parisuhde ajautui kriisiin, ja kaikki elämässä tuntui kaatuvan. Eevi kertoo tunteneensa yksinäisyyttä, erillisyyttä, ulkopuolisuutta ja häpeää.
– Niiden vahvojen tunteiden takia se ei tuntunut enää elämisen arvoiselta elämältä. Muistan ajatelleeni, että elämäni on aika tyhjää ja jos jatkan kuolinvuoteelle asti samalla tavalla, niin voin siellä todeta, että tulipahan syötyä salaattia, hän sanoo.
Toipuminen alkoi avun hakemisella. Eevi alkoi käydä terapiassa ja sitoutui syömishäiriön sijasta toipumiseen. Silloin niistä luonteenpiirteistä, jotka alun perin ajoivat ongelmiin, oli hyötyä.
– Aloin etsiä muita keinoja ahdistuksen hallintaan. Ihan konkreettisesti kirjoitin paperille kaikki asiat, joita en saanut syödä ja aloin yksi kerrallaan haastaa niitä. Aloin ajatella, että liikkumisen sijaan teen jotain muuta ja mitä ajatuksia siitä herää. Ihan sellaista altistamista. Sen lisäksi tein myös sisäistä työtä, vahvistin turvaa ja että sain elämää korjaavia kokemuksia, Eevi kertoo.
– Ajattelen, että tällaisissa asioissa ei riitä liian yksiselitteinen työ, vaan tarvitaan käytännön asioiden muutosta ja sisäistä työtä. Olen myös sitä mieltä, että jos sisäistä työtä ei tehdä, addiktio löytää aika helposti jonkun toisen kohteen tai paikan, siksi se on niin tärkeää.
"Toipuminen ei tarkoita sitä, ettei ikinä enää tule sellaisia ajatuksia"
Akuuttia toipumisaikaa kesti Eevin mukaan noin 1–1,5 vuotta. Ensimmäisinä viikkoina joutui joka tunti, myöhemmin joka päivä valitsemaan, että tästä pääsee läpi. Sitten ahdistus alkoi hellittää.
– Toipuminen ei tarkoita sitä, ettei ikinä enää tule sellaisia ajatuksia. Paljon olennaisempaa onkin tunnistaa, että mihin ajatuksiin kannattaa lähteä uskomaan ja mihin ei, Eevi kertoo ja jatkaa:
– Omassa elämässäni saattaa tulla edelleen kerran, kaksi vuodessa ajatuksia, että hei, pitäisikö jättää vaikka gluteeni tai maitotuotteet pois. Tunnistan onneksi jo nyt aika hyvin, että taustalla saattaa olla joku muu epävarmuus tai kipu, joka saa ajatukset pintaan.
Nyt Eevi, 31, kertoo elämänsä muuttuneen paljon levollisemmaksi ja vastaamaan hänen arvojaan. Mukaan on mahtunut myös yllättäviä käänteitä.
– Olin saanut ymmärtää, etten välttämättä voi saada lasta ja olin ajatellutkin sitten, ettei elämääni lasta tule. Kävi kuitenkin sellainen ihana yllätys, että tulin raskaaksi. On ollut ihanaa saada kokea äitiyttä, että tällä on minulle oikeasti väliä, Eevi kuvaa.
Enää Eevillä ei ole ruokavaliorajoituksia, hän ei laske, mittaa tai merkkaa, mitä syö. Lautaselta jäävät pois ainoastaan hänen inhoamansa ruoka-aineet, kuten hillosipulit ja oliivit.
Liikuntaa tulee harrastettua 1–4 kertaa viikossa, välillä ei kertaakaan.
– Liikkumisen suhteen pidän sellaista sääntöä ehkä loppuelämän, että neljä kertaa viikossa on maksimi. Minulla ei ole mitään todellista syytä liikkua sen enempää. Liikunta on minulle voimavara, mutta tiedostan, että se on myös paikka, johon helposti uppoutuisin purkamaan stressiä sen sijaan, että kohtaisin sitä muuten. Jos en pääse liikkumaan, niin se ei enää ahdista tai nosta itsevihaa esiin, niin kuin joskus, Eevi kertoo.
Terveellisyydestä addiktio
Eevi puhuukin nyt itsetuntemusohjaajana "terveellisestä addiktiosta", jolla hän viittaa asioihin, joiden alkuperäisenä tarkoituksena on tuoda hyvinvointia ja terveyttä, mutta jotka ovat muuttuneet pakkomielteeksi ja terveydelle haitallisiksi.
Termi liippaa läheltä ortoreksiaa, mutta käsittää syömisen lisäksi sitä laajemmin erilaisia asioita, kuten pakkomielteisen liikunnan, itsetutkistelun ja joogan.
– Riippuvuus on hyvä näkökulma siinä mielessä, että se kuvastaa, että ei nämä sairaudet, kuten anoreksia, vain leijaile meidän päälle, vaan niiden taustalla on jokin pyrkimys tai tarkoitus, mitä siitä addiktiosta tavallaan haetaan, Eevi selittää.
Eevi itse kertoo hakeneensa oman addiktionsa kautta monia asioita, mutta oleellisin asia oli kontrolli.
– Siihen kontrolliin jäin koukkuun. Se ei ollut tietoista, vaan sen on näin jälkeenpäin havainnut. Minulla oli sellainen uskomus, että jos olisin täydellinen, niin kukaan ei voisi arvostella tai satuttaa minua. Se piti yllä vähän sellaista valheellista harhakuvaa, ja yritin ratkaista sillä syvää riittämättömyyden tunnetta, muissa elämäntilanteissa tapahtuneita haavoja ja turvattomuuden tunnetta.
– En yrittänyt hoitaa niitä asioita siellä, missä ne haasteet olivat. Minun syömishäiriölläni ei ollut loppujen lopuksi mitään tekemistä ruoan kanssa, vaikka pintatasolla siinä on kyse todellakin ruoasta. Terveellisyyden avulla ei pysty rakentamaan aitoa hyväksyntää. Vaikka laihduttamisella ja itsetunnon parantamisella on tekemistä keskenään, todellinen hyvä, juurtunut itsetunto ei tule siitä, että on viisi kiloa kevyempi, Eevi sanoo.
Ihailu ja kehut voivat ylläpitää ongelmaa
Eevi on myös kirjoittanut toipumisestaan kirjan Ole itsellesi armollinen (Otava 2018), jotta samanlaisista ongelmista kärsivien ihmisten ei tarvitse olla niin yksin asian kanssa. Jo omista asiakkaistaan hän on huomannut, ettei pakonomainen terveyden tavoittelu ole mikään harvinainen ongelma.
Eevi nostaa esiin myös sen, kuinka paljon ulkonäkökeskeisemmässä maailmassa muun muassa sosiaalisen median myötä nuoret joutuvat elämään nykyisin verrattuna siihen, kun hän aikanaan sairastui.
– Terveyteen liittyvistä asioista saadaan paljon ihailua ja kehuja, jotka voivat monesti ylläpitää ongelmaa. Sitä kautta voi tuntea, että tulee hyväksytyksi ja kelpaa. Se voi kuitenkin olla jopa haitallista. Tämä olisi hyvä tiedostaa, Eevi muistuttaa.
– Eivätkä terveellisistä addiktioista kärsi vaan nuoret, esimerkiksi suurin osa asiakkaistani on 35–45-vuotiaita.
Näin tunnistat pakkomielteen terveellisyyteen
Mistä itse voi tunnistaa, onko terveyden tavoittelu mennyt jo addiktion puolelle?
– Hyvä mittari on se, että onko joustavuutta. Herääkö vahva ahdistus, jos ei pysty noudattamaan jotakin juttua? Niitä kannattaa tarkastella ja olla itselleen rehellinen. Ja tunnistaa motiivi, teenkö tätä siksi, että pystyn pitämään jotain toista poissa, liittyykö se epärealistiseen ihanteeseen vai onko se aitoa innostusta? Kärsiikö muu elämä tästä, Eevi luettelee.
Myös häpeän ja riittämättömyyden tunteet, joita terveellisyydellä pyrkii kompensoimaan, voivat olla huolestuttavia merkkejä.
– Näistä asioista voisi puhua enemmän sellaisella sallivalla tavalla, koska kaikkiin addiktioihin liittyy muutenkin ihan riittävästi häpeää. Tuomitseminen olisi hyvä jättää tämän ulkopuolelle, Eevi sanoo.
***
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.