Eurovaalit lähestyvät, ja vastakkainasettelu EU:ta kannattavien ja EU:ta vastustavien voimien välillä oli odotettua. Mutta Ranskan ja Italian välillä se on johtanut ennennäkemättömän rumaan nokitteluun ja rajuun välirikkoon, joka ei totisesti lupaa hyvää vaalikeväälle, kirjoittaa toimittaja, tietokirjailija Helena Petäistö kolumnissaan.
Tuntuu uskomattomalta nähdä, että tätä taistelua eivät käy keskenään joku Unionin eteläinen ja pohjoinen tai joku itäinen ja läntinen jäsenmaa, joita niin monet asiat erottavat.
Ei, vaan välirikkoon on päätynyt EU:n kaksi vanhaa perustajavaltiota ja eteläistä naapurimaata, Euroopan kaksi huomattavinta latinalaista Välimeren maata, joiden kansanluonteet ja mentaliteetti ovat hyvin lähellä toisiaan.
Mikään muu kansa ei muistuta ranskalaisia yhtä paljon kuin italialaiset. Jean Cocteau sanoi aikoinaan ironisen osuvasti:- Italialaiset ovat hyväntuulisia ranskalaisia! Niinhän se on.
Molemmat nauravat samoille asioille, rakastavat naisiaan yhtä intohimoisesti kuin herkuttelevat ruokapöydässä, tekevät kuolemaa mustasukkaisuudesta, ovat perhekeskeisiä ja sukurakkaita, loistavat tyylikkyydessä, taiteissa ja kauneudentajussa. Missään näissä lajeissa eivät muut Euroopan kansat heille pärjää.
Mutta nyt näiden latinonaapurien välit ovat äityneet niin pahoiksi, että kiukuspäissään Ranska päätti lopulta kutsua suurlähettiläänsä pois Roomasta konsultaatioita varten Pariisiin. Niin jyrkkää vetoa on nähty vain ani harvoin EU:n jäsenmaiden välillä.
Runsaat kaksi vuotta sitten Kreikka teki saman tempun Itävallalle, joka ei kutsunut Kreikan edustajaa Wieniin maahanmuuttoa koskevaan kokoukseen. Ja Orbánin Unkari veti suurlähettiläänsä Hollannista toista vuotta sitten närkästyneenä sieltä kuuluvaan jatkuvaan arvosteluun Unkarin hallitusta kohtaan.
Mutta kumpikin minikriisi oli pientä verrattuna tähän kahden latinalaisen kahinointiin, jossa kielenkäyttö on viime kuukauden aikana vajonnut sellaiselle tasolle, ettei sellaista ole koskaan aiemmin kuultu EU-maiden välillä.
Varsinkin Italian populistihallituksen nokkamiesten julkinen kilpalaulanta julkisuudessa on koetellut koko tammikuun ajan Ranskan johdon hermoja. Sisäministeri Matteo Salvini, Italian muukalaisvastaisen Pohjoisen Liigan nokkamies, joka tuntee selvästi henkilökohtaista antipatiaa Emmanuel Macronia kohtaan, on luonnehtinut Macronia ”hirveäksi presidentiksi”, josta hän toivoo ranskalaisten pääsevän nopeasti eroon.
Rooman vallan kulisseissa ilkutaan jopa, että Macron potee ”pienimunaisen syndroomaa”.
Mutta vieläkin ärhäkkäämpi ja huomattavasti ahkerin räksyttäjä on ollut Viiden tähden liikkeen johtaja, varapääministeri Luigi Di Maio, sillä hänen porukkansa on jäänyt niin pahasti alakynteen hallituksessa ja niin yksin Euroopassa, että EU-vaalien lähestyessä sen on vallannut paniikki, ja kovaa ääntä on pidettävä jatkuvasti.
Populistien politiikassa tarvitaan aina vihollinen, ja siihen Macronin Ranska on ihanteellinen. Viime viikolla Ranskan mitta alkoi täyttyä, kun Di Maio haukkui Macronia ”riistäjäksi” ja syytti ”Ryöstäjä-Ranskaa” sellaisesta ”siirtomaapolitiikasta” Afrikan frangivyöhykkeellä, että juuri se ajaa afrikkalaiset pakenemaan ja rantautumaan Italiaan.
Mitta tuli lopulta täyteen, kun epätoivoisesti liittolaisia muualta Euroopasta hakeva Di Maio tuli tapaamaan keltaliivien edustajia Ranskan puolelle. Toisen EU-maan sisäpolitiikkaan puuttuminen on äärimmäisen harvinaista EU-maiden kesken, eikä sellaista ole koskaan nähty näin räikeässä muodossa naapurin maaperällä.
Brexitin seurauksena Viiden tähden liike menettää ainoan eurooppalaisen yhteistyökumppaninsa, brittien Ukipin, joten nyt se on päätynyt hakemaan uutta liittolaista keltaliiveistä.
Yrityksessä lopettaa aina vain mahdottomammaksi menevä nokkapokka päätti Ranska suutuspäissään kutsua suurlähettiläänsä Roomasta Pariisiin konsultaatioita varten.
Ranskan ulkoministeriön mukaan naapurimailla voi ja saa olla erimielisyyksiä, mutta on aivan toista alkaa käyttää tulehtuneita suhteita vaalikampanjan välineinä. Nyt populistijohdolta onkin viimein tullut sovittelevampia ehdotuksia vuoropuhelun avaamisesta.
Myös pääministeri Giuseppe Conti on pyrkinyt rauhoittamaan tilannetta muistuttamalla naapurusten niin pitkistä ja hyvistä suhteista, että näinkin pahasta välivaiheesta päästään vielä yli.
Mutta ei ole Macronillakaan puhtaat jauhot pussissa. Kun Salvini otti hänet hampaisiinsa jo vaalikampanjansa aikana ja voitti vaalit, kauhisteli Macron populismin leviävän Euroopassa kuin lepra jopa sellaisiinkin naapurimaihin, joissa sitä ei olisi enää odottanut näkevänsä.
Ja se, että Macron syytti Italian uutta hallitusta kyynisyydestä, kun tämä kieltäytyi ottamasta vastaan Aquarius-laivan pelastamia Afrikan siirtolaisia, oli kyllä harkitsematonta. Ranska, joka oli jo presidentti Nicolas Sarkozyn aikana sulkenut Italian vastaisen rajansa maahanmuuttajilta, oli huonossa asemassa moittimaan Italiaa, joka on kantanut suurimman taakan maahanmuuttokriisissä.
Italiassa ei ole myöskään unohdettu sitä, että presidentiksi tultuaan melkeinpä ensi töikseen Macron esti italialaisilta Saint Lazairen telakan ostamisen. Ranskalaiset itse ovat sen sijaan ostaneet sellaisen määrän italialaisyrityksiä viimeisten 20 vuoden aikana, että ihmetellä saa, moniko suuri italialainen muoti-imperiumi on enää oikeasti italialainen.
Maiden väliset kahnaukset ovat siis jatkuneet pitkään. Itse asiassa alkunsa ne saivat vuonna 2011, kun Ranska Sarkozyn johdolla ja yhteistyössä brittien kanssa hyökkäsi Libyaan ja syöksi Gaddafin vallasta. Siihen asti Eurooppa oli maksanut Gaddafille niin kuin nyt Turkille siirtolaisten patoamisesta Libyaan.
Kun Gaddafin jälkeiseen Libyaan ei saatu toimivaa hallitusta, vaan syntyi kaaos, lähtivät siirtolaiset vyörymään Välimeren yli Italian Sisiliaan ja Calabriaan. Sarkozy puolestaan sulki siirtolaisilta vielä rajan Ventimigliassa ja Alpeilla, ja ranskalaiset santarmit tulivat jopa Italian puolelle palauttamaan maahanmuuttajia, vaikka molemmat maat kuuluvat Schengen-alueeseen.
Asiaintilaa ei tietenkään yhtään auta sekään, että Italia kokee Ranskan arroganttina, heitä aina nenän varttaan pitkin katsovana maana. Molempien maiden kansalaiset tulevat yleensä melkoisen hyvin toimeen keskenään, vaikka kyllä tavallisillakin ranskalaisilla on vähän koppavan maine Alppien eteläpuolella, mutta valtiojohdon tasolla tilanne on todella toinen. Tosin ei Silvio Berlusconinkaan toilaukset aikoinaan tilannetta yhtään parantaneet.
Mutta nyt on kyse paljon pahemmasta. Ranskan ja Italian välirikossa on kysymys kahden erilaisen Euroopan erosta. Macron edustaa Eurooppa-henkistä liberaalia demokratiaa ja Italian johtajat EU-vastaista ja muukalaisvastaista populismia. Macron julisti jo varhain johtavansa taistelua Le Peniä, Orbánia ja Salvinia vastaan. Salvini on vastannut siihen samalla mitalla.
Aiemmat poliittiset taistelut Euroopan oikeiston ja vasemmiston välillä ovat historiaa. Uudenlainen taistelu Euroopan kannattajien ja vastustajien välillä selvästi paljon rajumpaa, jos se ajaa Etelä-Euroopan aurinkovyöhykkeen huolettomat heinäsirkatkin keskenään näin syvään välirikkoon.