Hitlerin salamasodan salaisuus piili ilmavoimissa. Saksan pelätyt Stuka-pommittajat raivasivat tietä panssaroiduille maavoimille. Vihollinen oppi pian pelkäämään pahaenteistä ujellusta, joka syntyi Stukan syöksyessä taivaalta kohti maan kamaraa. Syöksypommittajasta tuli Saksan ylivoiman vertauskuva.
MTV Uutiset julkaisee artikkelin yhteistyössä Tieteen Kuvalehden Historia-julkaisun kanssa.
Saksalainen lentäjä Hans-Ulrich Rudel käänsi selkeänä syyskuisena aamuna vuonna 1941 koneensa 2 700 metristä syöksyyn kohti Neuvostoliiton taistelulaivaa Maratia, joka oli ankkuroitu Kronstadtin laivastotukikohdan satamaan lähellä Leningradia.
Rudelin Stuka-koneen ympärillä räjähteli koko ajan kranaatteja, joita ammuttiin alhaalta sadoista ilmatorjuntatykeistä.
Saksalainen lentäjä ei silti poikennut suunnastaan.
Suuren sotalaivan ilmestyessä näkyviin Rudel käänsi Stukan ylösalaisin ja syöksyyn kohti laivan kantta.
Hans Ulrich Rudel oli arvostetuimpia Stuka-lentäjiä natsisaksassa.
Hän näki selvästi laivan tykkien sylkevän ammuksiaan kohti Stukaa samalla, kun sen vauhti kiihtyi yli 500 kilometriin tunnissa.
Taistelulaiva lähestyi valtavalla vauhdilla, ja Rudel näki sen miehistön menevän paniikkiin:
”Matruusit kompastelivat kannella toisiinsa. Otin ohjaussauvan pommilaukaisimen käyttöön ja vedin sitä kaikin voimin”, Rudel kirjoitti muistelmissaan sodan jälkeen.
Taivas pimeni hetkeksi Rudelin silmissä, sillä keskipakoisvoima pakotti veren aivoista jalkoihin.
Hän lensi niin matalalla, ettei koneen automaattista syöksyn oikaisevaa laitetta voinut käyttää. Hän onnistui oikaisemaan koneen viime hetkellä ja vältti törmäyksen veteen.
Taistelulaiva peittyi hänen takanaan tuleen ja savuun: ”Se räjähtää”, huusi koneen ampuja Alfred Scharnowski.
Saksassa arvostettiin tarkkuutta
Hidas, kömpelö ja heikosti panssaroitu. Natsi-Saksan Stuka-syöksypommittaja, viralliselta nimeltään Junkers Ju 87, oli kaukana täydellisestä sotilaskoneesta.
Silti pommittajasta tuli eräs Hitlerin tehokkaimmista ja pelätyimmistä aseista. Kone oli kuin lentävä tykistöpatteri ja kykeni osumaan maaleihinsa kauhistuttavalla tarkkuudella taivaalta syöksyessään.
Vihollinenkin joutui myöntämään, että kone oli muita syöksypommittajia parempi.
Brittiläinen testilentäjä Eric ”Winkle” Brown pääsi kokeilemaan saaliiksi saatua Stukaa, ja hän kirjoitti sodan jälkeen: ”Stuka oli omaa luokkaansa.”
Saksan syöksypommittajia ryhdyttiin suunnittelemaan heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.
Kömpelö ja heikosti panssaroitu Stuka oli kuitenkin hyvin tehokas.
Versaillesin rauhansopimus kielsi Saksalta ilmavoimat, joten saksalainen lentokonevalmistaja Junkers perusti tehtaan Ruotsiin, missä insinöörit tekivät näennäisesti siviililentokoneita mutta suunnittelivat 1920-luvun alussa K47-syöksypommittajan.
Uusi kone kykeni kantamaan sadan kilon pommin. Sen neitsytlento lennettiin vuonna 1929, ja kone pärjäsi hyvin. K47 oli kuitenkin kovin kallis valmistaa, eikä siitä tullut siksi koskaan suosittua.
Adolf Hitler ja natsit nousivat valtaan vuonna 1933, ja Junkersin syöksypommittajaa ryhdyttiin kehittämään kiireen vilkkaa.
Hitler perusti valtakunnallisen ilmailuministeriön (RLM), jonka johtajaksi nimettiin entinen lentäjä-ässä Hermann Göring.
Ministeriön piti tehdä kolmannesta valtakunnasta nopeasti ilmasotamahti.
Hitler sai maailman lehdistön heräämään vuonna 1935, kun hän ilmoitti Saksan ilmavoimien eli Luftwaffen perustamisesta. Se oli lopullinen irtiotto Versaillesin rauhansopimuksesta.
Britit luopuivat syöksypommituksista
Muun muassa britit kokeilivat ensimmäisessä maailmansodassa syöksypommitusta, jossa syöksyttiin lentokoneella kohti maalia ja irrotettiin pommi vasta, kun osuma oli varma.
He luopuivat ideasta sotien välissä, sillä yleisesti uskottiin, etteivät koneet kestäisi äärimmäisiä syöksyjä.
”Modernien lentokoneiden vauhti kiihtyy syöksyssä niin hurjaksi, että konetta olisi erittäin vaikea oikaista, ellei se ehdi repeytyä jo syöksyssä kappaleiksi”, lausui korkea-arvoinen brittiupseeri.
Britit satsasivat ennemmin perinteisiin pommikoneisiin, jotka kykenivät kantamaan syöksypommittajaa suuremman pommikuorman mutta olivat kovin epätarkkoja.
Hitler ja vasta perustettujen Luftwaffe-ilmavoimien johto pitivät kuitenkin syöksypommittajia lupaavina, ja Saksassa käynnistettiin kunnianhimoinen Sturzbomber-kehitysohjelma.
Briteistä poiketen Hitler piti Luftwaffea kiinteänä osana Saksan sotilaallista koneistoa, johon kuuluivat myös tankit ja jalkaväki.
Hänen kuningasideansa perustui siihen, että syöksypommittajat olisivat muurinmurtajia, jotka raivaisivat tietä maajoukoille.
Junkers-yhtiö ja sen insinööri Hermann Pohlmann olivat olleet mukana kehittämässä K47-konetta, ja nyt yhtiössä satsattiin kaikki mahdollinen täydellisen syöksypommittajan kehittämiseen. Kone oli Sturzkampfflugzeug eli kansan suussa Stuka.
Hermann Pohlmann sai ensimmäisen Ju 87-prototyypin valmiiksi vuonna 1935, ja siitä tuli Saksan uusi syöksypommittaja.
Halpa ja yksinkertainen
Göring ja Hitler asettivat Stukalle selkeät tavoitteet: Hallinnan piti olla niin helppoa, että koneella kykeni nousemaan pelloiltakin.
Koneen piti olla yksinkertainen huollettava mutta riittävän jämerä kestämään lentämistä kaikenlaisessa säässä.
Stuka suunniteltiin varsinkin K47-syöksypommittajasta saadun kokemuksen perusteella, mutta Hermann Pohlmann matki myös yhdysvaltalaista Curtiss Hawk -syöksypommittajaa.
Saksalainen taitolentäjä Ernst Udet oli ostanut kaksi sellaista Saksaan. Vuosi 1936 tarjosi tilaisuuden myös nimellä ”Anton” tunnetun Ju 87A:n koelentoon, kun fasistikenraali Franco tarvitsi natsien apua Espanjan sisällissodassa.
Stukat osallistuivat taisteluihin Pyreneiden niemimaalla vain rajoitetusti, mutta lentäjät keräsivät silti arvokasta tietoa.
Espanjan kokemukset paljastivat muun muassa sen, että Stuka tarvitsi paljon voimakkaamman moottorin. Seuraavina vuosina kehitystyössä keskityttiinkin pääosin moottorin parantamiseen.
Ensimmäinen massatuotantoon ehtinyt Stuka-malli oli Ju 87B eli ”Berta”, josta tuli Stuka-koneiden perusmalli.
Stukan lempinimi oli ”Pieni pommikone”, ja kaksipaikkainen kone tunnettiin ylös taitetuista ”lokinsiivistä” sekä kiinteästä laskutelineestä, jota ei voinut nostaa ylös.
Stukassa oli konekivääri, ja moniin malleihin mahtui rungon alle kiinnitetyn pääpommin lisäksi pienempiä pommeja siipiin.
Syöksyt olivat hengenvaarallisia
Kärkipainoinen kone kykeni ainoana maailmassa syöksymään täysin pystysuoraan.
Vaarana oli se, että keskipakoisvoima sai lentäjän menettämään usein tajunsa niin, ettei hän ehtinyt oikaista syöksyä.
Valtava syöksynopeus johti muihinkin pulmiin: vuoden 1939 elokuun testilennoilla 13 Stukaa syöksyi maahan, sillä pilvipeite oli niin matalalla, että lentäjät näkivät maanpinnan vasta, kun konetta ei enää ehtinyt oikaista.
Onnettomuuksien ehkäisemiseksi Stukan siipien alle asennettiin erityiset syöksyjarrut. Ne hidastivat koneen vauhtia syöksyssä niin, että lentäjälle jäi enemmän aikaa tähtäämiseen ja syöksyn oikaisemiseen.
Junkers kehitti syöksyjarrujen ohella myös eräänlaisen oikaisujärjestelmän, joka oikaisi lentokoneen automaattisesti syöksystä, mikäli lentäjä oli menettänyt tajunsa.
Osa lentäjistä ei silti hyödyntänyt järjestelmää, koska silloin vihollinen kykeni ennustamaan lentoradan ja ampumaan koneen alas.
Saksalaiset olivat huomanneet edellisessä sodassa, millaista pelkoa matalalla lentävän koneen ääni herätti vihollisissa.
Junkersin insinöörit oivalsivat äänen tehon pelotteena, joten he asensivat ilmavirralla toimivia sireenejä Stukan laskutelineeseen.
Niitä kutsuttiin Jerikon trumpeteiksi, ja sireenit ujelsivat pelottavasti koneen syöksyessä. Sireeneistä tosin luovuttiin myöhemmin.
Puolan rajalla odotti elokuussa 1939 yhteensä 366 taisteluvalmista Stukaa.
Stukat aloittivat maailmansodan
”En unohda koskaan ensilentoani vieraan maan alueelle”, kirjoitti Stuka-ässä Hans-Ulrich Rudel muistelmissaan.
Rudel lensi Puolaan ensin vakoilulennoille, mutta Stukasta tulisi pian eräs Hitlerin salamasodan tärkeimpiä aseita.
Hans-Ulrich Rudel
Saksa hyökkäsi Puolaan varhain aamulla 1. syyskuuta 1939. Sodan ensi tavoitteena oli pyrkimys estää puolalaisia räjäyttämästä strategisesti tärkeää rautatiesiltaa Tczewin lähistöllä. Saksan joukot tarvitsivat sitä Veikseljoen ylittämiseen.
Puolalaiset olivat jo valmistelemassa sillan räjäyttämistä, kun kolme Stukaa nousi ilmaan Itä-Preussista. Pian sen jälkeen kello 4.26 Stukat pommittivat tarkasti puolalaisia pioneereja ja sytytyslankoja, joilla silta aiottiin räjäyttää.
Lentäjä Oskar Dinort kuvaili hyökkäystä toiselle Veikselin sillalle:
”Kone putosi kuin kivi. Korkeusmittarin lukema putosi – ensin 200 metriä, sitten 300, sitten 500. Kojetaulun mittarit eivät olleet pysyä vauhdissa mukana. Sitten näkö alkoi sumentua jokaiselle Stuka-lentäjälle tutulla tavalla. 1 400 metriä maasta… 1 200 metriä. Laukaisin pommin, ja se putosi kohti maata.”
Sitten Stukat hyökkäsivät muun muassa Gdynian laivastotukikohtaan ja upottivat 1 540 tonnin painoisen Wicher-hävittäjän.
Hyökkäys todisti, että Stuka oli tuhovoimainen myös merellä.
Bzurajoen ratkaisutaistelussa Stukat pakottivat vihollisen luovuttamaan. Stukan voi sanoa murskanneen Puolan.
Merisota voitettiin ilmasta
Saksan valloittaessa Norjaa huhtikuussa 1940 vuoret estivät Stuka-koneiden ja panssarivaunujen yhteistyön koordinoinnin.
Stukat näyttivät silti hyödyllisyytensä, sillä niillä saatiin poistettua pelistä liittoutuneiden ja Norjan sotalaivat.
Norjan ahtaista vuonoista tuli kuolemanloukkuja, sillä liittoutuneiden alukset eivät päässeet pakenemaan saksalaisten pommituksia.
Muun muassa ranskalaisten Bison sekä englantilaisten Bittern upotettiin Pohjois-Norjassa.
Saksan maavoimien ja ilmavoimien yhteistyö tiivistyi entisestään kuukautta myöhemmin Ranskassa.
Stukat pommittivat puolustusasemia, sitten panssarivaunut läpäisivät vihollisen linjat ja jalkaväki seurasi vielä perässä.
Pommeilla osuttiin niin tarkasti, että todelliset vahingot jäivät rajallisiksi. Esimerkiksi vain 32 ranskalaista tankkia tuhottiin ilmasta.
Stukakoneet kauhistuttivat kuitenkin liittoutuneiden sotilaita niin, että monet antautuivat taistelutta.
Stukat iskivät rannikolla sotalaivoihin ja linnoituksiin, ja satamakaupungit nujerrettiin perätysten.
Stukat upottivat Dunkerquen suuressa taistelussa 31 liittoutuneiden alusta. Koneen heikkoudet paljastuivat kuitenkin samalla kertaa, sillä ilmatorjunta pudotti kolmanneksen silloisista Stuka-koneista.
Vielä pahemmin kävi ilmahyökkäyksissä Englantiin. Nopeammat brittikoneet ampuivat päivässä alas 18 Stukaa.
”Ne vetivät Hurricane- ja Spitfire-hävittäjiä puoleensa kuin hunaja kärpäsiä”, Stuka-lentäjä Adolf Galland kirjoitti pommituslennoista muistelmissaan.
Yhteensä 59 konetta ammuttiin alas ennen kuin Luftwaffe veti Stuka-syöksypommittajat pois taisteluista.
Stukat osallistuivat Välimerellä paremmalla menestyksellä muun muassa Kreetan ja Pohjois-Afrikan taisteluihin.
Yli 40 Stukaa kävi muun muassa brittiläisen Illustrious-lentotukialuksen kimppuun niin, että alus vahingoittui pahasti.
Brititkin arvostivat Stukia. ”Emme voineet muuta kuin ihailla lentäjien taitoa ja tarkkuutta”, brittiläinen amiraali James Cunningham tunnusti.
Vuoden 1941 huhtikuussa 300 Stukaa auttoi pakottamaan Jugoslavian armeijan ja ilmavoimat antautumaan vain kymmenessä päivässä.
Hitler halusi nujertaa vastarintaan nousseen Belgradin mattopommittamalla kaupunkia suurilla pommikoneilla, ja Stukat määrättiin tuhoamaan kiitoratoja ja ilmatorjunta-asemia. Pommituksissa kuoli 2 271 siviiliä.
Valtaosa Stuka-koneista lähetettiin sitten äärimmäiseen testiin itärintamalle.
Ylivoimaa Itärintamalla
Hitler käynnisti kesäkuussa 1941 operaatio Barbarossan, joka oli natsi-Saksan mahtipontinen suunnitelma Neuvostoliiton kukistamiseksi.
Stalin ei luottanut brittien varoituksiin, ja hänet yllätettiin pahan kerran: Stukat tuhosivat 18 tunnissa yli 1 800 Neuvostoliiton lentokonetta 11 tukikohdassa.
Stukat moukaroivat viikon Brest-Litovskin linnoitusta, joka luopui lopulta vastarinnasta. Taisteluvaunut, sillat, risteykset ja rautatieasemat räjähtivät kappaleiksi Stukien pommituksissa.
Stuka-lentäjä Hans-Ulrich Rudel sai sankarin sädekehän juuri itärintamalla, kun hän teki neuvostoliittolaisesta Marat-taistelulaivasta vaarattoman tarkasti tähdätyllä tuhannen kilon pommilla.
Barbarossa oli eräs ensimmäisiä etäältä ohjattuja sotilasoperaatioita.
Tietyissä panssarivaunuissa oli radio ja puhelin, ja ne seurasivat eturivin tankkeja niin, että kohdennettuja Stuka-pommituksia kyettiin määräämään lyhyellä varoitusajalla.
Stalin sai lokakuussa 1941 odottamatonta apua ”kenraali Talvelta”, joksi sotilaat kutsuivat kylmintä talvea miesmuistiin.
Ju 87:ää tai Saksan jalkaväkeä ei ollut varusteltu purevaan pakkaseen. Ne olivat heikon huoltoketjun viimeinen lenkki, ja partisaanit tekivät koko ajan sabotaasi-iskujaan.
Bensiini, ammukset ja koneiden varaosat pääsivät yhä harvemmin perille saakka. Siperiasta tuodut vihollisen vahvistukset olivat tottuneet pakkaseen ja puhkuivat taisteluintoa.
Stuka-laivue ilmassa.
Tappiot muuttivat taktiikkaa
Vastoinkäymiset pakottivat Hitlerin luopumaan Moskovan valloittamisesta. Stukat lähetettiin vuoden 1942 keväällä Leningradiin pommittamaan vihatun kommunismin syntypaikan säpäleiksi.
Lokakuussa Stukat saivat vielä uuden kohteen: suurkaupunki Stalingradin.
Rudel ja muut lentäjät saivat ennen suurhyökkäystä kaupungin ilmakuvia, joihin oli merkitty pommituskohteet punaisella.
Saksalaiset valmistautuivat aiempaa paremmin, ja Stukat olivat niin tehokkaita, että yhdeltä koneelta kului vain 45 minuuttia nousuun, pommitukseen ja kiitoradalle palaamiseen.
Sen jälkeen koneeseen tankattiin 15 minuutissa polttoainetta ja kiinnitettiin uusi pommi.
”Koneet lensivät muutaman sekunnin välein kuin helminauhana, ja pommit pudotettiin keskenään jaettuihin maaleihin.
Jokainen pommeista osui”, kirjoitti lentäjä Paul-Werner Hozzel myöhemmin.
Tehokkaimmat Stukat ehtivät lentää kahdeksan pommitustehtävää päivässä. Hitler hävisi silti taistelun Neuvostoliitosta.
Saksalaiset olivat menettäneet salamasodan yllätysedun, ja taistelut muuttuivat perinteiseksi staattiseksi sodankäynniksi.
Neuvostoliiton joukot kukistivat ajan myötä saksalaiset.
Stuka-lentäjät saivat muuttuneessa tilanteessa uuden tehtävän: syöksypommitusten sijaan niiden piti käydä neuvostotankkien kimppuun.
Uuden Stuka-mallin Ju 87G:n siipien alla oli tankin tuhoamiseen sopivia konetykkejä, eikä se ollut enää perinteinen syöksypommittaja.
Ammukset eivät läpäisseet tankin vahvaa etupanssaria, mutta tankit olivat hauraampia sivuilta ja takaa.
Yöhyökkäykset olivat myös osa taktisia uudistuksia.
Stukat sekä muut koneet, joista suosituin oli hävittäjä Focke-Wulf Fw 190, kävivät vihollistankkien kimppuun pohjustaen seuraavana päivänä tehtävää hyökkäystä.
Stuka-koneen osia nostettiin merestä Saksan edustalta kesäkuussa 2012.
Stukat jäivät avuttomiksi
Stukat lensivät yhä kesällä 1944 esimerkiksi Suomen rintamalla, missä ne auttoivat hidastamaan Stalinin etenemistä.
Muilla rintamilla menestys oli heikompaa, sillä liittoutuneet nousivat kesäkuussa maihin Normandiaan, ja Neuvostoliitto painosti saksalaisia itärintamalla.
Etelässä Italia oli antautunut liittoutuneille jo vuotta aiemmin, ja kolmannen valtakunnan ilmaherruus oli ollut jo pitkään vain kaukainen muisto.
Liittoutuneet mattopommittivat Saksaa, mutta maan lentokonetehtaat pyrkivät jatkamaan tuotantoa.
Lentomekaanikot joutuivat turvautumaan materiaalipulassa hätäratkaisuihin, joilla rikki ammuttuja ja pakkolaskun tehneitä koneita parsittiin kokoon.
Lopulta Saksan ilmatilan puolustamiseen ei ollut koneita, bensiiniä tai lentäjiäkään.
Luftwaffe julkaisi viimeisen propagandaelokuvan 8. toukokuuta 1945 ennen Saksan antautumista.
Siinä Stuka Ju 87G -koneet kävivät Berliiniin etenevien tankkien kimppuun. Edes Stuka ei silti kyennyt pelastamaan Saksaa tappiolta.