Suomalaisten elokuvien hallitseva aihepiiri on jo vuosia ollut nuorten aikuisten ihmissuhdepiehtarointi puutarhajuhlissa tai hyvinvointilähiöissä. Yhteiskunnallisia elokuvia tehdään vähän. Sellainen on nyt Metsäjätti, kertomus vaneritehtaan työläisten kamppailusta globaalin pörssibisneksen nappuloina. Kuin päivän uutisista.
Miksi Suomessa tehdään hyvin vähän nyky-yhteiskunnan murroksia kuvaavia elokuvia? Edellinen oli 2016 Talvivaaran kaivostuhosta, Jättiläinen.
– Syy taitaa olla siinä, että koko Suomen elokuva-ala asuu Helsingissä ja aiheet etsitään omasta elinpiiristä, hymähtää Metsäjätin ohjaaja Ville Jankeri.
– Olisi suotavaa, että yhteiskunnallisia koko maan tarinoita tehtäisiin enemmän.
Ihmisen tarina silti aina tärkein
Metsäjätin pääosaa esittävä Jussi Vatanen muistuttaa, että tärkeintä on silti ihmisen, yksilön tarina.
– Eihän koko Suomi ole teollisuutta tai bisnestä. Eikä ihmisen koko elämä ole sittenkään työ.
Metsäjätti perustuu Miika Nousiaisen samannimiseen romaaniin.
– Tarinassa katsotaan maailmaa myös huumorilla, muistuttaa Jussi Vatanen.
– Mutta olen samaa mieltä, että kyllä teollisen maailman aihepiireistä saisi tehdä enemmän elokuvia.
Piipun juurella virkistävää näytellä
Vataselle Metsäjätin tekeminen oli virkistävää.
– Tehtaanpiippuja, tehdassaleja ja tukkikenttiä. Oli hienoa päästä näiden ihmisten työpaikoille. Olihan tämä erilaista kuin monet elokuvat ja tv-sarjat joita viime vuosina on tehty.
Vatanen esittää oman kylän poikaa, joka on noussut tehdaskonsernin johtoon. Hänet lähetetään kotipaikalleen saneeraamaan vaneritehdasta.
Konsernin ylin johto ilmoittaa, että yhdeksän prosentin voitto ei pörssikapitalismissa riitää. Kuin päivän uutisista. UPM ei suostunut yhteistyöhön kuvauspaikkoja tiedusteltaessa.
Kylän oma kasvatti kohtaa lapsuuden ystävänsä. Yhdessä juopotellaan ja käydään Metallican konsertissa. Sitten tulee potkujen jakamisen aika.
Pörssi puhuu – aivan sama, mikä on hallitus
Vastakkainasettelut pörssikapitalismin ja työläisten välillä on helppo politisoida, mutta ohjaaja Ville Jankeri muistuttaa, että kyse ei ole lopulta päivänpolitiikasta, vaan systeemistä, jolle mikään puolue ei voi mitään.
– Se mitä tälle tehtaalle ja paikkakunnalle tapahtuu, ei ole kiinni Suomen politiikasta. Tehtaita suljetaan tai avataan, oli vallassa millainen hallitus tahansa.
Kovapintaista irtisanomisjohtajaa esittävä Anu Sinisalo kauhistelee menoa.
– Voi luoja! Voisin paasata tästä vaikka kuinka pitkään. Eihän tällainen voi jatkua, että ahmitaan vain loputtomasti voittoja! Tällainen maailma on absurdi kupla. Se täytyy purkaa. Ehkä tämä aika – lockdown – saa meidät tajuamaan, että näin ei voida loputtomiin jatkaa.
Saneeraajan ihmisyyttä etsimässä
Sinisalo pitää rooliaan hyvin kiinnostavana.
– Tulee mieleen nämä kaikenlaiset netin testit, joissa ensin pitää vakuuttaa, että ”en ole robotti”. Tässä on jotain samaa. Pitää vetää päälleen tietty kovuus, jotta voi kertoa ikävät uutiset ihmisistä välittämättä.
Sinisalon esittämä saneeraajarouva astuu kylmien päätösten jälkeen parvekkeelle, sytyttää tupakan – ja huokaa syvään.
– Minä hain tähän roolihenkilöön myös inhimillisyyden piirteitä. Kyllä niitä sieltä löytyy. Juuri siksi tällaiset roolit ovat mielenkiintoisia näytellä. Eihän kukaan ole yksiulotteinen, vain paha tai hyvä.
Potkujen antaminen on helppoa ja halpaa
Metsäjätti on elokuva, joka näyttää irtisanomisten itkut ja karuuden, mutta käy lopulta melko pintaraapaisulla läpi koko prosessin. Yt-neuvotteluja ei kuvata lainkaan. Elokuva osuu silti todella oivalliseen aikaan. Irtisanominen on Suomessa lopulta firmoille kovin helppoa ja riskitöntä.
Metsä on ollut suomalaisen yhteiskunnan ylpeys ja kivijalka. Nyt kun ylikansalliset pörssiyhtiöt eivät varsinkaan painopaperilla saa taotuksi riittäviä voittoja sijoittajille, vastuu suomalaisesta yhteiskunnasta unohtuu sen tien. Jos mitään vastuuta on koskaan ollutkaan.