Helena Petäistön kolumni: Onko meillä todella varaa pitää hallitusta harjoittelupaikkana kokemuksen keräämiseen?

Kun nuori oululainen sähköasentaja Matti Ahde nousi 36-vuotiaana vuonna SDP:n Kalevi Sorsan johtaman hallitukseen ympäristöministeriksi, sanottiin, että Suomessa hallitukseen pääsee silläkin koulutuksella, kunhan on ”mukava poika”. Siinä taisi olla perää, mutta se oli vähemmän vakavaa niinä aikoina, jolloin suhmurointi pysyi useimmiten turvallisesti maan rajojen sisäpuolella. 

Nyt jokaisen ministerin työstä yllättävän suuri osa liittyy muuhun Eurooppaan: Merkittävä osa työstä tapahtuu maan rajojen ulkopuolella, ja siellä on kyettävä pitämään isänmaan puolia. Se ei ole mitään maakuntamatkailua, vaan erittäin vaativaa työtä, jos sen hoitaa hyvin, niin kuin maan etu vaatii. Se tulisi viimeinkin kirkastua jokaiselle puolueelle ja äänestäjälle, joka näitä tulevia ministereitä alun perin valitsee. 

EU-Suomessa on syytä vakavasti miettiä, kuka niillä estradeilla oikeasti pärjää. Liian moni suomalaisministeri saa rauhassa käydä tuppisuuna istumassa Brysselin kokouksissa kuvitellen, että se riittää. Joku on voinut tehdä sen jopa laiskuuttaan, mutta liian moni osaamattomuuttaan ja kokemattomuuttaan.    

Nyt kun neljännesvuosisata EU-taivalta on takana, hämmästyttää, että aina vain pääsee hallitukseen entisillä kriteereillä, joissa haetaan pääasiassa puolueen sisäistä, maan alueiden sisäistä ja sukupuolten välistä tasapainoa. Kysytäänkö koskaan ihan ensisijaisesti, miten hyvin ministeriehdokas kykenee pitämään Suomen puolia maamme tärkeimmällä toimintakentällä, Euroopassa?

Mielestäni pallo on ollut hukassa jo pitkään, mutta kun tilanne ei tunnu olevaan korjaantumaan päin, vaan pikemminkin päinvastoin, olisikohan korkea aika ryhdistäytyä ja miettiä asia uudelleen? On ollut hämmentävää katsoa, miten pitkään jatkuneen hypetyksen jälkeen, jossa nuoruus ja kokemattomuus, naiseuskin, on näyttänyt olevan pääsylippu hallitukseen, yhtäkkiä pelastajana estradille ohjataankin iäkäs mies, jota kokemus painaa. Kyllä viimeistään nyt pitäisi hälytyskellojen soida.

Mikä sitten on nuorissa naisissa vikana? Ei mikään, juuri heitä politiikassa tarvitaan. Mutta harva heistä on vielä pätevä hallitusvastuuseen. Demarien Liisa Jaakonsaari sanoo muistelmissaan, että nuorena oli usein enemmän rohkeutta kuin osaamista. Niinhän se on, osaaminen tulee useimmiten vasta kokemuksen myötä. Onneksi hänen annettiin aikoinaan kasvaa ja kehittyä rauhassa osaavaksi poliitikoksi, jolle arvostusta on satanutkin yli puoluerajojen. Itävallan nuori liittokansleri Sebastian Kurz lienee harvinainen poikkeus, joka erottui nähtävästi jonkinlaisena ”ihmelapsena” jo varhain opiskelijapolitiikassa. 

Mitä sitten EU-kuviossa pärjäävältä ministeriltä oikein vaaditaan? Itsestäänselvyyksien kuten uutteruuden, asioiden perehtyneisyyden, paineensietokyvyn ja sinnikkyyden lisäksi hyvää poliittista hoksnokkaa, tilannetajua, neuvottelukykyä ja erinomaisia lobbaustaitoja kansainvälisessä ympäristössä. Suurin osa näistä ominaisuuksista kehittyy vain kokemuksen myötä hakeutumalla monenlaisiin tehtäviin.

Parhaassa tapauksessa kokemuksen myötä alkaa tulla myös näkemystä ja kokonaisuuksien hahmottamista. Ja samalla tulee se vaadittu rohkeus avata suunsa pöydässä, jossa useimmiten joukossa istuu suurten jäsenmaiden huippukouluista tulleita, kovan prässin läpi käyneitä piinkovia luita – eikä pelkästään avata suunsa, vaan tulla kuulluksi ja kyetä vakuuttamaan muiden maiden ministerit.

Entä se meillä aina korostettu kielitaito? Se täytyy totta kai olla kunnossa, mutta toisaalta täytyy myös muistaa, että kieli on vain väline, joka ei todellakaan riitä. Muutenhan ministereiksi kannattaisi aina nimittää entisiä kieltenopettajia. On meillä sellaisiakin ministereitä nähty, jotka ovat päästäneet sujuvasti sammakoita suustaan viidellä kielellä, ja niitä, joilla ei ole ollut mitään sanottavaa yhdelläkään osaamistaan kielistä.

Tärkeintä EU-pöydissä on saada Suomen pointti läpi! Ja se on kaikkea muuta kuin helppo tehtävä. Kun kielitaito on kunnossa, on investoitava koko käsiteltävän asian ja Suomen sanoman hallitsemiseen etu- ja takaperin, muttei sekään vielä riitä. Tutkimukset osoittavat, että sanoman perille meno riippuu yli 90-prosenttisesti esittäjän itsensä vakuuttavuudesta, sanalla sanoen siitä, miten hän kykenee ottamaan tilan haltuun. 

Paras näkemäni esimerkki siitä lienee ollut Ranskan presidentti François Mitterrand, pieni, tylsännäköinen, ”harmaa” mies. Mutta kun hän saapui huippukokoushuoneeseen, kaikki lakosivat, ja kun hän avasi suunsa, kaikki kuuntelivat joka sanan. Hän täytti huoneen. Siihen harva pystyy, mutta hänen esimerkkinsä osoittaa asian tärkeyden.

Mitterrandin ansiosta Saksa suostui luopumaan D-markastaan. Samaa kaliiperia oli pääministeri Paavo Lipponen, josta sekä Ranskan presidentti Jacques Chirac että EU-komission puheenjohtaja Jacques Delors sanoivat, että häntä he haluavat kuunnella, kun hänellä on aina niin hyvin punnittua, painavaa sanottavaa.

Tutkimusten mukaan vakuuttavuus tulee asian esittäjän olemuksesta, hänen varmuudestaan ja rentoudestaan. Ja sen saavuttamiseen kovassa, usein itseään tasokkaammassa porukassa tarvitaan paitsi asian hallintaa ja kielitaitoa ennen kaikkea kokemusta. EU-pöydät eivät ole mitään harjoittelupaikkoja. 

Kun siis tutkitusti sanoman perille menon onnistumisessa tärkeää on vaikutelma, joka sen esittäjästä välittyy, en sivuuttaisi ihan kokonaan myöskään termiä ”power dressing”, joka tuntuu olevan nykyään monille Suomen naispoliitikoille tuntematon käsite. Bisnespuolella se meillä kyllä hallitaan, miksei siis politiikassa?

Kyllä hyvin leikattu, ryhdikäs jakkupuku antaa asian esittäjästä aivan eri tavalla uskottavan vaikutelman kuin isokuvioinen kesämekko. Vai osaisitteko kuvitella Saksan liittokansleri Angela Merkeliä, EU-komission puheenjohtaja Ursula von der Leyeniä tai Euroopan keskuspankin pääjohtaja Christine Lagardea vetämässä kriisikokousta kukkamekossa?      

No, mutta onhan muillakin mailla tonttuja siellä joukossa, onhan ne berlusconit nähty. Totta, mutta sehän onkin niiden maiden ongelma, ei Suomen. Meidän on pienenä, syrjäisenä maana pakko pärjätä hyvin, tosiasiassa jopa muita paremmin. Jos isolla jäsenmaalla on epäpätevät johtajat, maa itse porskuttaa aina jotenkin sillä suurella painollaan ja aiheuttaa haittaa pääasiassa kaikille muille. Jos taas pienellä maalla on kehnot johtajat, se ei muita hetkauta, mutta aiheuttaa paljon hallaa sille itselleen. 

Niin, mutta onhan muillakin mailla ollut nuoria johtajia. Aivan, mutta näiden nuorten onkin sitten pärjätäkseen pitänyt olla joko poikkeusyksilöitä tai tulla suurista jäsenmaista, joissa he ovat saaneet kovien huippukoulujen kautta taidot ja varmuuden, joita meillä on vaikea saada. Suurten maiden suurten puolueiden puoluejohtajina he myös pääsevät pyörimään yllin kyllin maailmalla kansainvälistä kokemusta keräämässä. 39-vuotiaana Ranskan presidentiksi noussut Emmanuel Macron oli kolmen huippukorkeakoulun kasvatti ja tunnetusti poikkeuksellinen ”ihmelapsi” jo alakouluajoista alkaen. 

Edelleen olen sitä mieltä, että EU-Suomen poliitikon paras koulu ministerin pestiä varten on viiden vuoden meppikausi EU-parlamentissa.