Helena Petäistön kolumni: Onko Ranska sisällissodan partaalla?

Lista on valitettavan vaikuttava: Vajaan viikon sisällä Ranskassa on hyökätty 500 hallintorakennuksen kimppuun, 4 800 tulipaloa on sytytetty, yli 2 000 henkilöautoa ja 50 bussia ja kuorma-autoa poltettu ja 120 liikettä ryöstetty. 

Pelottavat kuvat liekkimerestä ja urbaanista sissisodasta ovat levinneet ympäri maailmaa. Riehunnan jälki on niin pahaa, että tällä kertaa puhe sisällissodan vaarasta ei tunnu enää ihan kaukaa haetulta.

Onneksi viime yö eli viides mellakkayö peräkanaa oli aiempia rauhallisempi, mutta siihen tarvittiinkin peräti 45 000 poliisia, ja tuhotöitä on aamulla laskettu vieläkin yhteensä 1 500. Kauppojen ryöstely on jatkunut; Etelä-Ranskan Marseillessa 75 liikettä joutui viime yönä putsauksen kohteeksi. 

Pormestarin perhe joutui uhriksi

Ehkä järkyttävintä oli mellakoijien tunkeutuminen Pariisista pohjoiseen sijaitsevan L’Hay des Roses -pikkukaupungin pormestarin kodin puutarhaan. Pormestari ei ollut paikalla. Hänen vaimonsa pakeni kahden lapsen kanssa puutarhan perälle ja sai lapset aidan yli turvaan naapurin puolelle ennen kuin pelastautui itse. 

Ei ihme, ettei pormestarin virka Ranskan yli 30 000 kaupungissa ja kunnassa ole enää pitkään aikaan ollut mikään tavoiteltava tehtävä. 

Tästä ranskalaiset ovat yhtä mieltä 

Yhdestä asiasta kaikki ranskalaiset ovat sentään yksimielisiä: Yhteiskunnan omaisuuden tuhoaminen on lopetettava. Lasku siitä nousee joka kerta veronmaksajille liian kalliiksi. 

Mellakoivien nuorten ajattelemattomuus osuu myös pahasti omaan nilkkaan, kun he polttavat lähiöissä liikennöiviä busseja. Kun heidän vanhempansa eivät pääse enää töihin eivätkä he itse liikkumaan, ei tilanne helpotu tippaakaan. Tätä ovat lähiöiden "grands frères", nuorten perään ongelma-alueilla katsovat ”isot veljet”, yrittäneet viime päivinä iskostaa riehuvien nuorten päähän. 

Viime yönä nähtävästi myös vanhemmat onnistuivat aiempaa paremmin pitämään nuoret kotona neljän seinän sisällä. Aika ajoin putkahtavat puheet siitä, että lapsilisien ja muiden tukirahojen maksaminen keskeytetään niille perheille, jotka eivät pidä nuoriaan kurissa, eivät ole ehkä kaikuneet ihan kuuroille korville. 

Kuolleesta 17-vuotiaasta tulossa nuorten ikoni

Tämänkertaisen rajun mellakka-aallon keskiössä on Nanterre, 90 000 asukkaan kaupunki Suur-Pariisin punaisella vyöhykkeellä kymmenen kilometrin päässä Pariisin keskustasta. Kaupunkia halkova valtaväylä on nimeltään Avenue Lénine eli Lenininkatu. Muuten Nanterre tunnetaan ennen kaikkea siitä, että osa Sorbonnen yliopiston tiedekunnista sijaitsee siellä. 

Eilen kaupunki oli poliisin luodista surmansa saaneen Nahel Merzoukin hautajaisten pitopaikka. Onneksi ne sujuivat rauhallisesti, kun taas torstaina Nahelin muistoksi järjestetty, rauhalliseksi tarkoitettu kulkue Nanterressä kääntyi nopeasti yhteenotoksi nuorten ja poliisivoimien välillä. 

Kulkueen järjestämistä oli toivonut Nahelin äiti. Osallistujilla oli yllään valkoiset t-paidat, joihin oli painettu "Justice pour Nahel", "Oikeutta Nahelille". 17-vuotiaana surmansa saaneesta Nahelista on kovaa vauhtia tulossa nuorten ikoni.

"Ei ole se enkeli, joksi kuvataan"

Pojan yksinhuoltajaäidin tuskan voi ymmärtää, kun hän luonnehtii poikaansa lapseksi. Ranskan tämän hetken tunnetuin filosofi Michel Onfrais muistutti kuitenkin eilen, ettei teinipoika, joka on jo useita vuosia joutunut tekemisiin poliisin kanssa, ole enää mikään lapsi eikä ainakaan se enkeli, joksi häntä nyt kuvataan. Onfrais sanoi, ettei hän itse ollut enää mikään lapsi 17-vuotiaana, vaan otti täyden vastuun teoistaan.

Kun poliisi pysäytti Nahel Merzoukin liikennerikkomuksesta, tämä istui Puolan rekisterikilpiä kantavan Mercedeksen ratissa vailla ajokorttia ja vakuutuspapereita. Siinä, että Pariisin ongelmalähiössä asuva nuori ajaa ilman korttia, ei ole mitään ihmeellistä, mutta se, että hän ajaa Mersulla, jota hän tuskin on itse maksanut, herättää kysymyksiä. Sen lisäksi somessa kiertää video hänen hurjastelustaan pikatiellä. Enkeli-nimitys ei kalskahda ihan oikealta nuorisorikollisen kohdalla, pohti Onfray radiossa. 

Poliisin toiminta tuomittu laajasti

Kukaan ei tietenkään puolusta poliisin aseeseen tarttumista, kun Nahel ei totellut hänen käskyään pysähtyä. Presidentti Emmanuel Macron tuomitsi sen välittömästi anteeksiantamattomaksi teoksi, poliisi on telkien takana ja saa varmasti tavallistakin ankaramman tuomion kaiken tämän kohun jälkeen. 

Tällä kertaa tehdyn kaunisteleminen eikä selitteleminen eivät onnistu, sillä tapahtuneesta on videokuvaa. Poliisin oma versio oli nimittäin vähän muuta ennen videon saantia. Video todistaa, etteivät poliisin aseenkäytön lailliset edellytykset täyttyneet tässä tapauksessa. Poliisi on esittänyt anteeksipyynnön Nahelin vanhemmille.     

Ranska jakautunut selvästi kahtia 

Ranska on jakautunut yhä selvemmin kahtia toisaalta niihin, jotka vaativat kuria ja järjestystä ja puolustavat poliisia, ja toisaalta niihin, jotka vaativat perusteellista pureutumista sekä poliisin käyttäytymiseen että ongelmalähiöiden hallitsemattomaan tilanteeseen. 

Molemmat ovat niitä jo aivan liian kauan ratkaisemattomiksi jääneitä ongelmia, joihin yksikään Ranskan presidentti eikä hallitus ole uskaltanut tarttua. Ranskalaisille tyypilliseen tapaan vaikeita asioita lakaistaan "sous le tapis", maton alle, ja annetaan niiden "pourrir", mädäntyä sinne – kunnes tilanne muuttuu niin vaikeaksi, että siitä selviäminen alkaa vaikuttaa lähes mahdottomalta. Näin on käynyt tässäkin ongelmavyyhdessä. 

Ongelmalähiöiden tilanteeseen pakko tarttua

Macronin vuoden 2017 vaaliohjelmaan oli kuitenkin kirjattu ongelmalähiöiden toivottoman tilanteen korjaaminen, mutta sitten vyöryivät päälle keltaliivien raju mellakointi, koronavirus ja lopulta Ukrainan sota. Asia on edelleen Macronin toisen presidenttikauden agendalla. Nyt siihen on pakko tarttua.   

Hallituksen ensisijainen, välitön päämäärä on kuitenkin saada mellakointi loppumaan ja tilanne normalisoitumaan, sillä maan poliisivoimat eivät riitä eivätkä kestä nykyisenlaista menoa ympäri maata kovin pitkää aikaa. 

Monet poliisit vaihtavat ammattia

Viime vuosien jatkuvien ja toinen toistaan rajumpien mellakointien, vandalismin ja väkivaltaisuuksien seurauksena Ranskan poliisit ja santarmit ovat burn outin partaalla, ja monet heistä vaihtavatkin ammattia. Sitä paitsi palkkataso ei myöskään vastaa tehtävän vaativuutta. 

Mellakkapäivät ovat pitkiä ja suurta kestävyyttä vaativia ilman ruokataukoja sekä äärimmäisen stressaavia, sillä viime vuosina vastassa on ollut ääriliikkeiden anarkisteihin liittyneitä ammattisotilaita ja kovia aseita. Rajuissa mellakoissa loukkaantuneita poliiseja lasketaan tuhatmäärin. 

Itse olen mellakoista Pariisissa uutisoidessani kuullut omin korvin sellaista poliisia tahallaan loukkaavaa kielenkäyttöä, että ihmetellä saa, että he pysyvät tilanteessa kiihtymättä. Samaa metodiahan käytetään ikävä kyllä myös paljon futiskentillä, joilla vastapuolta pyritään suututtamaan kiihtymiseen ja virheisiin asti.

Poliisin kanssa ei kannatta leikkiä 

Mutta toisaalta jokainen Ranskaan muualta muuttanut oppii hyvin nopeasti, että poliisin kanssa ei kannata leikkiä. Tilastojen mukaan 70 prosenttia ranskalaisista luottaa poliisiin, mutta tiedän tuttavapiiristäni useita tapauksia, joissa tavallinen rauhallinen kansalainen – täsmennettäköön vielä; valkoihoinen – on joutunut kokemaan hurjia maansa poliisin kanssa. 

Eräs ranskalaisen ystäväperheeni vespalla Pariisissa ajava poika löysi itsensä nopeasti poliisiasemalta ja palasi kotiin järkytyksestä vapisten. Ja eräs suomalainen kollega soitti, kun hänen hyväuskoinen tyttärensä oli joutunut keskellä yötä poliisiasemalle Pariisissa ja kertoi olleensa lopulta onnellinen, ettei tullut siellä raiskatuksi. 

Itse olen oppinut ranskalaisten tavoin aina hymyilemään poliisille niin kauniisti kuin osaan ja pyytelemään heti anteeksi, vaikken edes tietäisi, mistä. Nämä kyseiset nuoret eivät sitä vielä osanneet.

Poliisin kovat otteet esillä jo vuosikymmeniä 

Ranskan poliisin kovat otteet ovat olleet jo kymmeniä vuosia Euroopan neuvoston silmätikkuna, ja YK syyttää Ranskan poliisia rotusyrjinnästä. Tilastojen mukaan tummaihoiset joutuvatkin kymmenkertaisesti useammin poliisin pysäyttämiksi kuin valkoihoiset. 

Vuoden 2016 terrori-iskujen seurauksena Ranskan poliisia varten laadittiin aiempaa sallivammat lait aseenkäyttöön, ja sen jälkeen poliisin luodeista on loukkaantunut ja kuollut aiempaa enemmän kansalaisia. Paljon on siis korjaamista niin koulutuksessa, valinnassa kuin valvonnassakin. 

Hyvän ja sopivan porukan rekrytointi ei ole kuitenkaan helppoa, kun poliisin ammatti on Ranskan nykyolosuhteissa kaikkea muuta kuin houkutteleva.

Ranskan poliisin puolustukseksi sanoisinkin, ettei missään muussa Euroopan maassa poliisi joudu yhtä rankkoihin tilanteisiin kuin Ranskassa jatkuvasti. Sitä taustaa vasten pidän Ranskan poliisin taitoja ja suorituskykyä kokonaisuutena ihan hämmästyttävinä. Ja poliiseista käytettävä tuttavallinen nimitys, "le poulet", osoittaa myös, että vaikkei Pariisin poliisista tykätä yhtä paljon kuin Lontoon "Bobbysta", niin kyllä hänenkin kanssaan useimmiten toimeen tulee – kunhan muistaa hymyillä.

Miten tähän tilanteeseen ajauduttiin? 

Mutta entä ne ongelmalähiöt, joissa vallitsevat viidakon lait ja joista suureen osaan poliisi ei uskalla edes jalkaansa panna? Joissa huumekauppa rehottaa, joissa nuoret jättävät usein koulunkäynnin kesken eivätkä löydä työpaikkaa? Mellakointi, jengiytyminen ja rikollisuus houkuttelevat, kun ympäristö ruokkii niitä. 

"Citéstä" – niin kuin näitä kummallisia kuplia nimitetään – pois ponnistelu vaatii moninkertaista tarmoa muihin nuoriin verrattuna. Miten ihmeessä sellaiseen tilanteeseen on oikein ajauduttu? Miksi integraatio ranskalaiseen yhteiskuntaan ei enää onnistu?

Kyseessä on pitkä kehitys. Kaikki alkoi 1970-luvulla Valéry Giscard d’Estaingin valtakaudella. Kaukonäköinen presidentti, joka ymmärsi potkaista liikkeelle Ranskan ydinvoimaenergian ja silloin lähes futuristiset luotijunat, joista häntä nyt kiitetään, ei ymmärtänyt alkaa automatisoida maan teollisuutta, vaan Ranskaan alettiin tuoda halpaa työvoimaa entisistä siirtomaista, ennen kaikkea Algeriasta. Sitä varten rakennettiin valtavia betonikolosseja Pariisin ja muiden kaupunkien liepeille, joihin siirtotyöläiset sijoitettiin omiin ghettoihinsa.

Mitterrand avasi kaikki ovet ja ikkunat

Vähitellen alkoivat siirtotyöläisten perheetkin päästä mukaan. Kun sosialistipresidenttiFrançois Mitterrand nousi valtaan 1980-luvulla, avattiin kaikki ovet ja ikkunat, ja pohjoisafrikkalaisia tulvi maahan, eivätkä kaikki suinkaan saapuneet vain yhden vaimon kanssa. Suuri shokki oli integristimuslimien tulo ja leviäminen. Siihen ei Ranska ollut millään tavalla valmistautunut.

Sitä ennen Ranska oli oikeana Euroopan sulatusuunina ottanut maahan suurimman puolalaisyhdyskunnan pohjoisen kaivoksille, valtavasti espanjalaisia pakoon Francon diktatuuria samoin kuin portugalilaisia pakoon Zalazarin diktatuuria. 

Portugalilaiset valtasivat Ranskan rakennustyömaat ja kaupunkien kerrostalojen talkkarien pestit. Myös italialaisia, ranskalaisten "serkkuja" niin mentaliteetiltaan kuin kieleltään läheisintä kansaa, oli tullut työn perässä kaiken aikaa valtavia määriä. Mutta kaikki nämä entiset maahanmuuttovirrat koostuivat katolisista, ja integroituivat ongelmitta ranskalaiseen yhteiskuntaan.

Integraatiopolitiikka epäonnistunut

Ensimmäisen aallon Algeriasta tulleet muslimit onnistuivat myös rakentamaan uuden elämän helposti entisessä emämaassaan. Vasta seuraavat sukupolvet alkoivat varsinkin islamin radikalisoitumisen myötä aiheuttaa ongelmia ja jäädä lähes täysin ranskalaisen yhteiskunnan ulkopuolelle. 

Heidän tragediansa on siinä, ettei heillä ole muuta kotimaata kuin "la cité", jossa he asuvat. Vanhempien tai isovanhempien kotimaata he eivät tunne, ja Ranskassa he tuntevat itsensä ulkopuolisiksi. 

Kaiken kaikkiaan Ranskan integraatiopolitiikka on epäonnistunut ja synnyttänyt aina vain pahenevan negatiivisen kierteen. Vaikka Ranskan tilannetta voi osittain verrata Yhdysvaltain tilanteeseen, huomattava ero on kuitenkin siinä, että Atlantin takana afroamerikkalaisia näkee kaikkialla myös hyvissä asemissa ja näkyvissä viroissa, Ranskassa taas äärimmäisen harvoin. 

Jo pelkkä nimi ja osoite ovat esteenä etenemiselle. Nykyisen lainsäädännön mukaan työnhakijan ei enää tarvitse ilmoittaa asuinpaikkaansa, eli enää "citéssä" asuminen ei periaatteessa ole esteenä.       

Millaisia ongelmalähiöt ovat?

Millaisia nämä "citét" sitten oikein ovat? Ne ovat valovuosien päästä ranskalaiskaupunkien elämästä, ja harva ranskalainen on niihin uskaltanut jalallaan astua. 

Edellisten väkivaltaisten lähiömellakoiden aikana vuonna 2005 kävin juttumatkalla kahdessa "citéssä". Kuvaajan saaminen mukaan ei ollut helppoa. Useat kieltäytyivät, sillä Ranskan television kalliit kamerat oli niissä tuhottu, eikä yksityisellä kuvaajalla ollut varaa riskeerata kameransa menettämistä. Useimmat tv-ryhmät menivät paikalle turvamiesten kanssa.

Käyttämistäni kuvaajista Pierre ja Philippe olivat rohkeimmat. Kaivoimme kaapista kehnoimmat kuteemme ja lähdimme vanhalla autonromulla, ja senkin jätimme Pierren kanssa "citén" ulkopuolelle. 

Ajoimme pitkän matkan Pariisista ulos ja saavuimme idyllisiin kyliin, joista Ranska on kuuluisa. Ihmettelin, mitä ihmeen ”citéitä” ne muka olivat, kunnes näimme kaukana suurten ketojen keskellä nousevan hirveän valtavista betonirakennuksista koostuvan klöntin. 

Ajoimme sitä kohti ja menimme lopun matkan kävellen kamera kainalossa. Nuoria pörräsi kadulla epäluuloisesti kytäten, pari "isoveljeä" seisoi suurimman rakennuksen edessä. Menin suoraan heidän luokseen, kerroin, että olemme Suomesta ja mitä haluaisimme tietää ja näyttää. 

"Isoveljet" uskoivat sanaani, neuvoivat, mitä tehdä ja saivat nuoret kameran eteen. Täytyy sanoa, että kovin kauan aikaa emme paikalla vitkastelleet, sillä Pierre oli selvästi hermostunut kameransa kohtalosta.

Ikimuistoinen juttukeikka "citessä"

Seuraavalla viikolla toinen "cité" ja toinen kuvaaja, rohkeampi Philippe, ja sillä kertaa pääsin näkemään "citén" ankeaa todellisuutta. 

Kun olimme päässeet viimeiseen liikenneympyrään, alkoi toinen auto seurata meitä. Aikamme ympyrää kierrettyämme, pysähdyimme ja nousin autosta. Ympärillemme ryntäsi lauma lapsia, jotka eivät luonnollisestikaan olleet koskaan kuulleetkaan Suomi-nimisestä maasta. Onneksi heihin sai hyvän kontaktin, ja kun nuoret nousivat autostaan, hekin tulivat juttelemaan nähtyään hymyilevien lasten innostuksen. 

Kerroin, että haluan näyttää heidän olosuhteitaan suomalaisille, ja yksi pojista ilmoittautui apurikseni. Niin meidät vietiin betonitorneihin, joissa hissit eivät olleet toimineet kuukausiin eivätkä sähkötkään, vaan taskulampun kanssa noustiin kerroksiin haisevia porraskäytäviä pitkin. 

Nuoret kertoivat suurista ongelmistaan, samoin heidän vanhempansa, ja lopulta minulle tarjottiin "kamaa" luottamuksen merkiksi. Ikimuistoinen iltapäivä, jollaista en olisi koskaan uskonut viettäväni eurooppalaisessa sivistysvaltiossa.

Ranskalla edessään valtava tehtävä

Valtava, suorastaan kolossaalinen tehtävä on Ranskassa edessä, jos hän yrittää saada kymmeniä vuosia jatkuneen kestämättömän tilanteen muuttumaan. Joitakin "citéitä" on purettu ja paikalle rakennettu inhimillisen kokoisia muutaman kerroksen korkuisia rakennuksia, jotka ovat onnistuneet hyvin, mutta se on vasta alkua. Koko integraatiopolitiikka vaatisi suurta muutosta. 

Tällä hetkellä useiden ministeriöiden välinen yhteistyöelin on saatu luoduksi, mutta nähtäväksi jää, mihin hallitus kykenee ilman ehdotonta enemmistöä kansalliskokouksessa. Ongelmalähiöihin on syydetty miljardeja rahaa vuosikymmenien ajan, mutta ratkaisevaa tulosta ei ole saatu aikaiseksi.

Hallituksen sisäministeri Gérard Darmanin on itse lähtöisin pohjoisranskalaisesta ongelmalähiöstä ja siinä mielessä myös elävä todiste siitä, että lähiöstäkin voi ponnistaa huipulle. Siihen ei moni kuitenkaan kykene, mutta ainakin hän tietää paremmin kuin kukaan muu, mistä puhuu. 

Suuri ero vuoden 2005 lähiömellakoihin on se, nyt nuoret saadaan liikkeelle salamannopeasti somen kautta. Darmanin onkin päättänyt panna nuorten suosimat TikTokin ja Snapchatin eritysvalvontaan.

Ranskan on muutettava käytäntöjään

Mutta aivan ensimmäisenä kissa on nostettava pöydälle ja Ranskan on luovuttava "non-dit" -käytännöstään eli siitä, että asioista vaietaan, annetaan niiden mädäntyä ja jatketaan niin kuin mitään ei olisikaan. Tilanne on päästetty niin räjähdysalttiiksi, ettei siihen ole enää varaa. 

Kaikki myös tietävät sen, että tästä tilanteesta hyötyy vain äärioikeiston Marine Le Pen. Suurena kantona kaskessa on äärivasemmiston johtaja, kaikesta räyhäävä Jean-Luc Mélenchon, jonka ainoa päämäärä on kaataa Macron. Kun kaikki muut poliittiset johtajat ovat kehottaneet nuoria rauhoittumaan, Mélenchon on jättänyt sen tekemättä.

Viime vuonna esitettiin Venetsian filmifestivaaleilla Romain Gavrasin ohjaama elokuva nimeltä Athena. Elokuva kertoo siitä, miten lähiönuoren kuolema poliisin ampuman luodin kautta saa sisällissodan syttymään Ranskassa. Sen elokuvan juoni on erittäin huono!

Lue myös: Ranskan levottomuuksissa otettu kiinni yli 700 ihmistä sunnuntain vastaisena yönä – Pohjois-Ranskassa Darnetalin kuntaan ulkonaliikkumiskieltoja