– Merde! totesi kollegani Gabrièle ärrä säristen treffipaikkamme pöydässä Le Nemrod -kahvilassa Rue du Cherche Midin kulmassa. Hänenä olisin kyllä itsekin kironnut huonoa tuuria, kirjoittaa MTV Uutisten entinen kirjeenvaihtaja, Ranskassa asuva kirjailija Helena Petäistö.
Gabrièle kyllästyi Pariisin terassiasuntonsa upeisiin näköaloihin ja liian vähäisiin neliöihin ja teki radikaalin muutoksen elämässään. Hän ei halunnut monien muiden pariisilaisten tavoin muuttaa esikaupunkialueelle isomman asunnon perässä, vaan valitsi idyllisen pikkukaupungin, 45 000 asukkaan Orléansin tunnin junamatkan päässä Pariisista.
Muutto tapahtui helmikuussa kaiken sekoittaneen lumentulon keskellä, mikä oli jo kokemus sinänsä, mutta siihen pukkasi päälle Ranskan rautatieläisten "helmeilevä" lakkoilu, la grèvé perlée, – kaikenlaisia termejä ranskikset keksivätkin! – joka vei pohjan pois koko hienolta idealta muuttaa isoon asuntoon viehättävään kaupunkiin sopivan junamatkaan päähän, jonka aikana ehtisi valmistella haastattelut ja tehdä pohjatyöt.
– Huh, nämä päivät ovat olleet yhtä hullunmyllyä! puuskahti Gabrièle täysin voipuneena kir-lasinsa ääressä.
Orléansista kulkee tavallisesti 20 junaa päivässä Pariisiin. Suoralla intercité-junalla matka sujuu tunnissa ja usein pysähtyvällä TER-junalla tunnissa ja 40 minuutissa. Mutta kun vain joka seitsemäs juna kulkee kuten viime tiistaina eli mardi noir, "mustana tiistaina", tai vain joka kolmas juna kuten viime keskiviikkona, kuluu kamalasti aikaa sekä päivän junayhteyksien selvittämiseen että asemalla odotteluun.
Monet nukkuvat työpaikoillaan
Talousministeriaikoinaan Emmanuel Macron ehti vapauttaa maan tiukasti rajatun bussiliikenteen. Ympäri maata alkoivat kiitää edulliset "Macron-bussit".
– No, mikset käytä uusia busseja? ihmettelin.
– Ei niihin mahdu kovinkaan paljon porukkaa, ja minun tuurillani ovi menee kiinni juuri nenäni edestä. Eivätkä bussit mene edes Pariisin keskustaan asti, vaan jättävät matkustajat kaupungin rajalle, manaili Gabrièle.
Jos lakkoilu jatkuu kauan niin kuin rautatieläiset ovat uhanneet eli kesäkuun loppuun, Gabrièle aikoo käyttää covoiturage, kimppa-autoja, mutta häntä hirvittävät jo etukäteen Pariisin sisääntuloteiden jättiruuhkat.
– Bon, jos tilanne muuttuu aivan mahdottomaksi, muista, että olohuoneen sohvani on vapaa, yritän lohduttaa häntä.
Monet nukkuvatkin jo työpaikoillaan.
Macronilla on vauhti päällä
Tähän asti Macronilla on ollut kova vauhti päällä, kun uudistuksia toinen toisensa perään on pantu alulle ja myös toteutettu täyttä häkää. Ministerit ovat jo aivan näännyksissä, niin kiivasta on uudistustahti ollut.
Työvoimalakien jälkeen asialistalla ovat olleet ainakin koulut, yliopistot, oppisopimusjärjestelmä, työttömyysvakuutukset, kansalliskokouksen koko, vaalitavan rukkaus, energiansäästö, maatalous, vähittäiskauppa, esikaupunkialueet, vanha rakennuskanta jne jne.
Kuluneella viikolla, kun koko maa on hermoillut rautatielakkojen ja tukilakkojen puristuksessa, Macron julkisti kuin ohimennen 400 miljoonan euron ohjelman autistien tilanteen korjaamiseksi.
Rautatieliikenteen uudistaminen on todellinen testi
Mutta se, mikä nyt on meneillään, Ranskan rautatieliikenteen uudistaminen, on todellinen testi Macronin mahdollisuudelle jatkaa Ranskan uudistamista.
Kyse ei ole mistään pikkuasiasta, sillä jos Macron joutuu nyt antamaan periksi, siihen loppuu kaikki uudistaminen jos ei ihan ikuisiksi ajoiksi, niin melkein.
Tähän asti ay-liikkeet ovat olleet ennennäkemättömän säyseitä, mutta nyt uhkaa tilanne muuttua. Ranskan rautatieläisillä jos kenellä on paha maine koko Euroopassa.
Keskustelin kerran EU:n silloisen liikennekomissaarin Van Miertin kanssa ja ihmettelin, miksei rahtiliikennettä saada Euroopassa kulkemaan rautateillä niin kuin Yhdysvalloissa – pois kuormittamasta maateitä ja saastuttamasta ilmaa.
Komissaarin mukaan se ei ole mahdollista Ranskan aina lakkoilevien rautatieläisten takia. Eihän kukaan uskalla antaa kauppatavaroitaan heidän haltuunsa; siinä kaatuvat kaikkien bisnekset. En kinannut vastaan.
Vuoden 1995 lakosta seurasi kaaos
Sittemmin – ja erityisesti sen jälkeen, kun presidentti Sarkozy sai säädetyksi lait rautateiden pakollisesta minimipalvelusta – lakkoilu rautateillä on vähentynyt tuntuvasti entisaikoihin verrattuna.
Mutta heti kun uhka rautatielakosta nousee, sekä hallitus että kansa, tai ainakin puolet kansasta, kavahtavat.
Vieläkin hyvässä muistissa on syksyn 1995 viikkoja kestänyt täydellinen kaaos, jonka päätteeksi kaatui pääministeri Alain Juppé saappaat jalassa, ja presidentti Jacques Chiracin oli pakko todeta, ettei Ranskaa voi uudistaa.
Koko muu julkinen sektori riensi silloin rautatieläisten tueksi; koulut, yliopistot, postilaitos, jätehuolto, energiasektori, osittain jopa sairaalat. Kun öljynkuljetukset loppuivat ja bensa-asemat kuivuivat, hallituksen oli pakko nostaa kädet pystyyn.
Enemmistö vastustaa lakkoa
Samanlaista kaaosta pelätään nytkin kuin ruttoa, varsinkin kun opiskelijoita on lähtenyt rautatieläisten tueksi, ja heidän levottomuutensa ovat tunnetusti rajuja ja tarttuvia. Aivan ratkaisevaa on se, mille puolelle julkinen mielipide kallistuu.
Toistaiseksi se on pysynyt hallituksen kannalta hyvällä tolalla, sillä selvä enemmistö, 57 prosenttia kansalaisista, on sitä mieltä, ettei rautatieläisillä ole oikeutusta lakkoilla tätä uudistusta vastaan.
Kaikki ymmärtävät, että jotakin on tehtävä, kun valtion rautatiet on korviaan myöten veloissa, yhteensä noin 50 miljardia euroa.
Hallitus haluaa toisaalta vapauttaa rautatiet kilpailulle, mikä on EU:n yhdessä sovittu vaatimus, ja toisaalta muuttaa sekä tulevien rautatieläisten erityisasemaa muihin palkansaajiin verrattuna että myös rautateiden yritysmuotoa.
Miksi eriarvoisuus hyväksytään?
Kaikkihan toki tietävät, mitä Ranskan rautatieläisen täytyy kestää. Kaukana ovat ajat, jolloin veturinkuljettaja sai heittää hiki hatussa hiiltä pesään. Hän sai siitä erityisen raskaan työn lisät ja oikeuden päästä täydelle eläkkeelle 55-vuotiaana.
Mutta kun etuoikeudet on kerran saatu, kannattaako niistä luopua, vaikka veturit ehkä ovatkin tänä päivänä vähän uudenaikaisempia?
Se vain ihmetyttää, miten muut ranskikset ovat aina hyväksyneet nämä ansiottomasti eriarvoiset tilanteet eri ammattikuntien ja julkisen ja yksityissektorin välillä.
Lakkoilukin on uudistunut
Upouusi lakkomuoto, "helmeilevä lakkoilu", tarkoittaa kahta lakkopäivää viittä työpäivää kohti ja aina kesäkuun loppuun asti. Ellei sopua löydy, se tietää pitkää kaaosta.
Lakkokäskyä on seurattu suhteellisen hyvin, mutta ay-liikkeet tietävät myös riskinsä: ranskalaiset eivät enää siedä aivan yhtä hyvin pitkää lakkoilua kuin aikoinaan. Kummankin osapuolen, sekä rautatieläisten että hallituksen, etu on, ettei lakko kestä ikuisuutta.
Pääministeri Edouard Philippe ilmoitti torstaiaamuna, että hallitus ei jousta rautatieläisten erityisaseman rukkaamisesta eikä vapaan kilpailun toteuttamisesta rautateillä, mutta että toteuttamisesta voidaan neuvotella.
Neuvotteluja alettiin käydä liikenneministerin johdolla heti pääministerin lausunnon jälkeen.
Jättivelka avainasemassa
Avainasemassa tuntuu olevan rautateiden jättivelka. Tähän asti kaikki hallitukset ovat kieltäytyneet ottamasta sitä kannettavakseen. Macronin hallitukselle tehtävä on entistäkin vaikeampi, sillä Ranska on viimeinkin – uskomatonta, mutta totta! – saanut lasketuksi budjettivajeensa alle Brysselin vaatiman 3 prosenttia bruttokansantuotteesta.
Nyt pääministeri on kuitenkin antanut ymmärtää, että valtio voisi harkita ottavansa osan velasta, mutta millä ehdoilla, siitä käydään taatusti kovaa kädenvääntöä.
Hallitus vaatii ehdottomasti, että tulevat rautatieläiset luopuvat erityisasemasta, joka takaa heille koko elämän kestävän työpaikan, muita alemman eläkeiän ja monia muita etuisuuksia yksityosektorin työntekijöihin verrattuna. Jos se siinä onnistuu, se voittaa suuren ideologisen taistelun.
Asiaa ei kuitenkaan auta yhtään se, että hallitus ehti syyttää juuri rautatieläisten erityisasemaa osittaiseksi velkataakan kasvattajaksi, sillä muualla Euroopassahan rautatiet toimivat paljon tehokkaammin. Se suututti maan herkkähipiäiset rautatieläiset entisestään.
Nyt on sentään saavutettu siitä yksimielisyys, että suurin syyllinen jättivelkaan onkin ollut Ranskan hienon luotijunaverkoston luominen.
Matkustaminen Ranskan rautateillä on miellyttävää
Ranskan ay-liikkeet tuhahtavat aina, kun maan rautateitä verrataan huomattavasti vähemmällä rahalla operoiviin Britannian ja Saksan rautateihin. Niistä kun ei voi puhua samana päivänäkään, sen tietävät kaikki näissä maissa ja Ranskassa junalla matkustaneet.
Se täytyy Ranskan kunniaksi todeta, että sen rautateillä on oikeasti miellyttävä matkustaa – etenkin, jos se pahuksen lakkoilu vielä joskus loppuisi kokonaan.
Saksassa saa junia vaihtaa jatkuvasti ja samalla pelätä matkanteon katkeavan kokonaan lähes säännöllisten myöhästymisten takia. Britanniassa junalla kulkeminen on vieläkin stressaavampaa.
Puhumattakaan siitä, ettei minkään muun maan junissa saa yhtä herkullista sapuskaa kuin Ranskan junissa. Suomen junien Extra-luokan ilmainen vesi, tee ja kahvi kalpenevat Ranskan luotijunien istumapaikalle tarjoiltavien kolmen ruokalajin aterioiden ja viinien rinnalla.
Eivätkä junien baarisapuskatkaan ihan mitään mautonta mössöä ole. No, eivät ole toki hinnatkaan ihan samat. Ja kaikkein parasta luotijunissa on tietysti niiden valtava nopeus. Niiden vauhdilla taittuisi Helsinki-Oulu -väli kahdessa tunnissa!
Presidentti ei vielä areenalla
Lähipäivinä nähtäneen, lähtevätkö aidot neuvottelut kunnolla käyntiin. Ja rajoittuvatko tukilakot "vain" tämän hetken lentoliikenteeseen, jätehuoltoon ja yliopistoihin.
Jos rautateiden jättivelasta löytyy sopu, se voisi antaa kummallekin osapuolelle kunniallisen pääsytien konfliktista.
Presidentti itse ei ole vielä astunut areenalle ollenkaan. Torstaina hän totesi vain yleensä uudistuksiinsa liittyen, että vastustavat mielenilmaukset ovat toki ymmärrettäviä, mutta että hallituksen on saatava tehdä työtään.
Sopu ei synny hetkessä
Valistunut veikkaukseni on, että jos tilanne ei lähde repeämään täysin huonoille raiteille, sopu voisi löytyä aikaisintaan huhtikuun lopussa.
Siihen asti on lakkoilua kestettävä ja hallituksen pidettävä suunsa supussa. Yksikin varomaton lause on kuin tulitikku, joka sytyttää roihuavan metsäpalon. Macronin äänekkäin vastustaja, äärivasemmiston Jean-Luc Mélenchon, toitottaa nyt suureen ääneen Macronin ja koko hallituksen ylimielisyyttä ja halveksuntaa muita kohtaan.
Hänkin on ymmärtänyt, ettei lakkoilu ole ehkä enää yhtä hyväksyttyä kuin aiemmin eli nyt täytyy löytää muunlaisia hyökkäyksen kohteita.
Toivottavasti hän ei saa tuulta purjeisiinsa – muuten Ranskan ja vähään aikaan koko Euroopan uudistamisen voi unohtaa.