Itsetuhoisuudesta toipunut Pete Heininen: ”Olen opetellut näkemään puolitäyden lasin”

Pete Heininen puhuu itsetuhoisuudesta nimellään ja kasvoillaan, koska aihe on edelleen tabu, josta pitäisi puhua enemmän ja avoimemmin. Itsemurhayrityksen jälkeen hän sai apua psykiatrisesta hoidosta ja Itsemurhien ehkäisykeskuksesta.

Pete Heininen asustelee Helsingin Kontulassa asuttuaan vuosia ulkomailla. Seuraa pitävät maailmalta mukana kotiutuneet kaksi kissaa, romanialainen ja thaimaalainen maatiaiskissa.

– Nykyisin voin erittäin hyvin. 

Vaikka koronan myötä sosiaaliset kontaktit ovat vähentyneet, Heininen on tavannut säännöllisesti muutamaa läheistä ystävää. Biljardia on voinut pelata yksityisesti, vuorotyöläiselle sopivaan rytmiin.

– Toki harmittaa, että biljardikisat ja treenimotivaatio ovat olleet jäissä. Mutta ulkoiluretket uusiin maisemiin, Sipoon korpeen ja Nuuksioon, ovat olleet lepoa sielulle.

Heinisen kissat ovat erilaisia: toinen viihtyy itsekseen, toisen kanssa pitää seurustella tai se häiritsee yöunia.

– Jos se tulee pyytämään leikkituokiota, laitan elokuvan pauselle tai kirjan sivuun, ja kymmenen minuutin kirmauksen jälkeen se on jo väsynyt. Siitä tulee aina hyvä mieli. Ja siitä kun ne ovat niin hassuja.

Rutiiniin kyllästyessä on ollut aika aloittaa pohjalta

Heininen työskentelee trukkikuskina rekkaterminaalissa. Eräs syy lähteä nykyiseen työhön oli fyysisen kunnon kohottaminen.

– Välillä töitä tehdään hartiavoimin. Kun on hiljaisempaa, teen lämpimikseni pikkujumppaa. Hyvä puoli on myös se, että kun työaika loppuu, niin hanskat putoavat lattiaan ja se on siinä.

Uralle on ehtinyt karttua monenlaista. Teininä kesätyössä Heininen paiski töitä varastossa ja ajeli trukkia. IT-alalla hän työskenteli kymmenisen vuotta, mutta oli loppuvaiheessa stressaantunut ja kyllästynyt.

– En kokenut, että työllä olisi joku tarkoitus. Ylipäätään kun työstä on tullut rutiinia, olen halunnut aloittaa pohjalta ja katsoa, mihin pääsee.

Töiden ulkopuolellakin on löytynyt mielekästä tekemistä.

– Työttömyysaikana viiden vuoden aikana tein kolme ja puoli sataa stand up -keikkaa. Jos jatkaisin stand up -uraa, pitäisi keksiä uudet jutut. En enää oikein allekirjoita masennusaikaan kirjoitettuja, osin aika synkkiä juttuja.

Heininen elätti itsensä myös pokeriammattilaisena kuutisen vuotta. Mutta kun päivätyöt jäivät taakse, sosiaaliset kontaktit jäivät vähiin ja mieliala laski.

– Asuimme tyttöystävän kanssa silloin Thaimaassa, sitä ennen Bukarestissa. Sitten tuli ero, ja tyttöystävä lähti. Jäin yksin Thaimaahan, alkoholisoiduin. Mikään ei enää kiinnostanut. Mietin itsemurhaa lähes päivittäin.

Pelastukseksi koitui halu huolehtia kissoista.

– Kerrankin istuin veitsen kanssa suihkun lattialla, ja toinen kissa katseli minua surullisen näköisenä. Mietin, että voisi mennä viikkoja, ennen kuin joku löytäisi.

Masentunut lapsesta asti

Heininen muistelee olleensa masentunut ensimmäistä kertaa reilun kymmenen vuoden ikäisenä. Itsetuhoisuus on kulkenut taustalla, vaikka parempiakin aikoja on ollut.

– Teininä otin tyhmiä riskejä, tein tsägätyyppisiä tempauksia, enkä välittänyt, miten käy. Viisitoistavuotiaana mietin vakavissani itsemurhaa. Kolmekymppisenä yritin sitä ensimmäistä kertaa.

Heininen arvioi yhdeksi masennuksen taustatekijäksi lapsuudenkodin puhumattomuuden. Tunteista ei puhuttu, tai annettu positiivista palautetta.

– Vaikka tyttöystävien kanssa opin jotain tunne-elämästä, moni heistä kuvasi minua empatiakyvyttömäksi. Jälkikäteen oivalsin, että syvässä masennuksessa olin ollut tosi itsekeskeinen, negatiivinen ja kyyninen, lasi aina puolityhjä.

Suomeen palattuaan Heininen yritti saada päihdepolin kautta B-lausuntoa, jotta pääsisi terapiaan. Mutta avun saaminen kesti ja kesti.

– Ennen viimeisintä yritystä mietin lopulta itsemurhaa selvinkin päin. En nähnyt enää mitään syytä elää. Paha olo oli niin kova, että halusin vain, että se loppuu. Enää en jaksanut uskoa toipumiseen.

Mietin, mikä tekee minut iloiseksi

Itsemurhayritys ei kuitenkaan onnistunut. Kun Heininen heräsi sen jälkeen kylpyhuoneen lattialta, hän päätyi soittamaan itselleen apua.

Tukea toipumiseen löytyi niin psykiatriselta osastolta, masennuslääkityksestä kuin SOS-kriisikeskuksen lyhytterapiasta. Heininen keskittyi myös itse tosissaan hyvinvointinsa vahvistamiseen.

– Olen harrastanut paljon itsetutkiskelua. Jouduin kouluttamaan itseäni näkemään puolitäyden lasin. Mietin, mikä minut tekee iloiseksi tai onnelliseksi: kissat. Lisäsin siis niiden kanssa leikkimistä. Ystävät ovat tärkeitä. Juttelemme paljon läheisen ystävän kanssa, jolla on ollut vastaavia asioita.

– Stressin vähentäminen on ollut iso juttu, jossa olen onnistunut. Olen huomannut, että samanlaiset asiat auttavat aika lailla kaikkeen hyvinvointiin. Esimerkiksi keskittymiskykyä parantavat ruokavalio ja aerobinen kunto.

– Viimeisin juttu on Netflixistä löytyneet meditaatioharjoitukset. Ensimmäisen viikon jälkeen kirkastui moni asia, joita olin miettinyt kuukausia tai vuosia.

Heininen muistaa olleensa joskus iloinen lapsi. Hän yritti vuosikaudet kokea samaa lapsen iloa ja katsoa maailmaa yhtä ennakkoluulottomasti.

– Sain siihen viimein yhteyden meditaation kautta. Eräänkin kerran kun viikonlopputöissä istuin ulkona tupakalla ja katselin lumisadetta, kävelin isommin miettimättä ulos katoksesta ja pyydystin  lumihiutaleita kielelle.

– Nyt tuntuu, että harjoittelu on elämän mittainen polku, jossa ei koskaan pääse perille, mutta sillä ei ole mitään merkitystä.

Teksti: Ellen Tuomaala

Kuvat: Pia Inberg