Ivan Puopolon kolumni: Identiteetti ei kerro ihmisen elämästä mitään olennaista – siksi se on surkea politiikan lähtökohta

Laskuri laskee etuoikeutesi määrän muun muassa sukupuolesi ja ihonvärisi perusteella. Jos esimerkiksi olet valkoinen ja mies, saat enemmän ”etuoikeuspisteitä” kuin jos olet värillinen ja nainen, toimittaja Ivan Puopolo kirjoittaa kolumnissaan. 

Laskuri on luultavasti vitsi, mutta se aivan hyvin voisi olla totta. Juuri siitä identiteettipolitiikassa on kyse.

Identiteetti ei ole järkevä tapa mitata "huono-osaisuutta"

Perinteinen politiikka lähtee siitä, että ihmisen "huono-osaisuus" määräytyy tulojen perusteella. Päätetään esimerkiksi, että aina kun tulot putoavat alle tuhannen euron kuukaudessa, on "huono-osainen".

Sitten on sovittu, että "huono-osaisia" autetaan antamalla heille rahaa, jota otetaan rikkaammilta. Sitä on verotus.

Identiteettipolitiikka taas lähtee siitä, että "huono-osaisuus" ja vastaavasti "etuoikeus" määräytyvät identiteetin perusteella.

Esimerkiksi Jakomäkeen prostituoidun ja autovarkaan lapseksi syntynyt valkoihoinen poika on ihonvärinsä ja sukupuolensa vuoksi "etuoikeutetumpi" kuin Eirassa asuva iranilaisen lääkäripariskunnan tytär.

Ajatus on älytön. Poikaa ei tietenkään auta yhtään se, että keskimäärin hänen ihonvärinsä edustajilla menee paremmin. Olennaista on ainoastaan se, mitä hänen omassa elämässään juuri sillä hetkellä tapahtuu.

Jotta todella saisimme tietää kumpi lapsista on etuoikeutettu, ei ole mitään syytä huomioida vain sukupuolta ja etnisyyttä. Meidän tulisi molempien kohdalla tietää jokainen heidän elämäänsä vaikuttava tekijä älykkyydestä, ärrävikojen kautta ravitsemukseen ja vieläkin pidemmälle.

Lopulta olisimme tilanteessa, jossa "etuoikeuteen" vaikuttavia tekijöitä olisi miljoonia ja vieläpä siten, että ne alati muuttuvat. Entä jos tänään etuoikeutettu sairastuukin huomenna tuberkuloosiin?

Lista on sekä loputon että järjetön.

Tulotaso on identiteettiä parempi mittari

Tulotaso on "huono-osaisuudelle" identiteettiä parempi mittari ensinnäkin siksi, että se huomioi ihmisen todellisen elämäntilanteen. Jos menee huonosti, menee huonosti, oli sukupuoli tai ihonväri mikä tahansa.

Toiseksi se mahdollistaa sosiaalisen nousun. Työttömästä Harrista voi ainakin teoriassa tulla toimitusjohtaja. Jos niin käy, Harrista yhtäkkiä tuleekin "hyväosainen", ja hän siirtyy auttamaan "huono-osaisia".

Identiteettiin sidottu hyvä- ja huono-osaisuus taas pysyy riippumatta mistään. Pääsääntöisesti ihmiset eivät muutu naisesta mieheksi, ja ellei ole Michael Jackson, ihonvärikin säilyy samana.

Ihmisiä pitää auttaa, jos he eivät omin avuin selviä, mutta mitään kollektiivista etuoikeutta ei ole olemassa. On yksilöitä, joilla kullakin on elämässään erilaisia vastoinkäymisiä.

Nerokkaasti suojassa kritiikiltä

Yleisesti ottaen politiikka on pyrkimystä jakaa valtaa uudelleen omien intressiensä mukaan. Vallan tavoitteluun kuuluu aina vastavoimia eli kritiikkiä. Sitä on yhteiskunnallinen keskustelu.

Identiteettipolitiikan nerokkuus on, että se onnistuu rakentamaan itselleen lähes täydellisen immuniteetin kritiikille.

Strategia toimii niin, että ensin valitaan yhteiskunnasta identiteetin mukaan ryhmä X. Sen jälkeen pyritään vakuuttamaan muut siitä, että "etuoikeutetut" sortavat tätä ryhmää.

Kun lähtökohta on, että etuoikeutetut kohtelevat muita kaltoin, aivan tavallinen ja asiaan kuuluva keskustelu muuttuu "sortamiseksi".

Erilaisista yhteiskunnallisista näkemyksistä tuleekin yhtäkkiä "setäselittämistä", "vihapuhetta", "misogyniaa", "rasismia", "vänkäämistä", "valkoista ylivaltaa", "patriarkaattia", "toksista maskuliinisuutta", "puheterroria", "mikroaggressiota" tai "apologismia".

Viimeisin tarkoittaa sorron puolustamista, johon tämäkin kolumni lähes varmasti asianomaisten mielestä lukeutuu. Käytännössä mikä tahansa sortonarratiivin vastainen näkemys on aina kelvoton jollain keinotekoisella argumentilla. Täällä on lista, josta voi poimia mieleisensä. 

Identiteetti voi sopia spekuloitavaksi terapeutin sohvalle, mutta politiikan välineenä se ei toimi ollenkaan.