Nykylapsille kaikki on helpompaa, mutta onko heidän elämänsä sittenkään parempaa?
Rhonda Stephens muistelee Huffington Postissa, millaista oli elää lapsuutta 1970-luvulla. Nykylapsille kaikki on Stephensin mukaan helpompaa, mutta onko heidän elämänsä sittenkään parempaa?
Vuonna 1974 Stephens oli 9-vuotias. Hän kertoo heränneensä aamuisin jo 7.30; lauantaisin herätys oli yhtä aikainen, sillä Stephens teki isänsä ohjeistamia töitä kotona. Hän esimerkiksi leikkasi nurmikkoa, haravoi tai pesi autoa.
Kesällä 2016 Stephens itse on äiti. Hän kertoo hiippailevansa hiljaa ulos asunnosta, jotta hänen lapsensa eivät heräisi. Lapset nukkuvat pitkälle aamupäivään. Stephens jättää lapsille keittiöön listan asioista, joita näiden tulisi hoitaa, mutta lapset saattavat vältellä listaa ja jättää työt tekemättä.
Näitä nykyaikuiset tekivät lapsuudessaan:
- Kun hyvästelit kaverisi koulun jälkeen, tiesit, ettette juttelisi toisillenne enää tänään. Kellään ei ollut kännyköitä, eikä ketään saanut kiinni millään – ei varsinkaan emojintäyteisillä WhatsApp-viesteillä.
- Etsit hyvää tv-ohjelmaa selaamalla ohjelmalehteä, tai käymällä kanavat läpi. Niitä oli noin neljä.
- Jos unohdit, mitä on läksynä, jouduit soittamaan kaverillesi lankapuhelimella.
– Milloin aikuiset alkoivat välittää siitä, ovatko heidän lapsensa turvassa, onnellisia tai suosittuja vai eivät? Stephens heittää ja toteaa, etteivät hänen vanhempansa vaivanneet päitään sillä, elävätkö lapset unelmiensa mukaista elämää.
Stephensin isä teki paljon töitä, ja perheen lapset riekkuivat päivät ulkona ajellen pyörillään uhkarohkeasti ympäriinsä.
– Oli todennäköistä, että yksi meistä kolaroi jossakin vaiheessa päivää ja vuoti verta melko vaikuttavasti. Ketään ei kiinnostanut. Olimme lapsia, ja jos emme näytelleet ilmaisen työvoiman osaa, meidän piti olla ulkona talosta ja pois tieltä, Stephens kirjoittaa.
Hän ihmettelee, kuka keksi idean siitä, että lasten syntymäpäiväjuhlilla täytyy antaa lahjapussukoita vieraille, tai että vanhempien täytyy palvella lapsiaan sen sijaan, että lapset palvelisivat vanhempiaan.
– Ajattele asiaa. Mikä oli Halloween-asusi lapsena? Jos olit todella onnekas, äitisi tökkäsi saksilla vanhaan lakanaan, leikkasi kaksi silmäreikää ja olit kummitus.
Kun Stephensin oma poika oli kolmevuotias, ompelija valmisti tälle klovnin asun, johon kuului erityinen hattu ja kasvomeikki.
– Jossakin vaiheessa viimeisen 25 vuoden aikana vuorovesi vaihtoi suuntaa ja vanhemmat alkoivat ostaa huonoja autoja ja halpoja vaatteita samalla, kun lapset elävät kuin rocktähdet. Käytämme valtavasti rahaa yksityisopetukseen, parhaisiin urheiluvälineisiin, joita rahalla saa, ja noudatamme hulluja otteluaikatauluja. Olen yhtä syyllinen kuin kuka tahansa. Olen ostanut baseball-mailoja 300 dollarilla, joka olisi pitänyt investoida eläkesäästämiseen, Stephens kuvaa ja muistelee, miten koko joukkue selvisi yhdellä mailalla hänen kouluaikanaan.
– Lapsuudessamme ei ollut designer-vauvanvaatteita. Miksei? Koska vanhempamme eivät olleet tarpeeksi hulluja käyttääkseen 60 dollaria asuun, johon ripuloisimme tai oksentaisimme. Vanhempamme keskittyivät säästämään eläkettä varten ja maksamaan taloaan.
Stephens ei muista kenenkään huolehtineen hänen työtehtäviensä määrästä tai hänen mielenterveydestään. Hänelle ei tullut edes mieleen, että hänen isänsä voisi tulla katsomaan hänen pallopeliään.
– Suurimmalle osalle meidän ikäluokastamme ne todella kivat asiat, joita meillä teininä oli, ostimme rahalla, jonka tienasimme säästämällä järjettömän kauan. Lapsillemme annetaan melkein kaikki, ja joskus mietin, onko se heitä varten vai siksi, että tuntisimme olevamme hyviä vanhempia, Stephens kirjoittaa.
Stephens pelkää, että nykyvanhemmat vievät lapsiltaan tärkeitä kokemuksia – etteivät nykylapset opi hallitsemaan tunteitaan, ratkaisemaan ongelmiaan itse tai ymmärtämään, ettei kaikkea tarvitse saada heti.
Stephens tunnustaa, etteivät 1970-luvun olosuhteet todellakaan olleet ideaalit. Hän kuitenkin kaipaa mennyttä aikaa.
– Tiedän, että nimittelette minua juuri nyt, ja listaatte mielessänne kaikki ne syyt, miksei tämä päde teidän lapseenne, mutta muistakaa, että sisällytän itseni mukaan tähän, Stephens kirjoittaa.
Pyysimme lapsia tekemään käpylehmiä – näin kävi
Sisältö ei valitettavasti ole saatavilla.
Lähde: Huffingtonpost.com