Jody Rosen: Pyöräilyn lumo ja sen historia. (Aula & Co. 2023). 437 s. Suom. Laura Lahdensuu
Polkupyörä tai sen tapainen oli aluksi herraskainen vapaa-ajan hurvitteluväline.
Se on herättänyt alusta lähtien irvailua, vihaa, pelkoa, iloa ja vapautta.
1800-luvulla Englannissa nykyisen polkupyörän vanhempi veli potkupyörä, ”keikarihevonen”, koettiin niin dandyilyksi ja yläluokkaiseksi kuin seksuaalinormeja rikkovaksi. Pyöriä rikottiin ja vehkeillä kulkua rajoitettiin.
Polkupyörä kaikkine historiallisine vaiheineen on mitä poliittisin kulkuneuvo, ja pyöräilijät erottamattomasti osa pyöräänsä, ja toisin päin.
Tämän päivän fillarivihalla on vanhat perinteet, vaikka kulkupelillä on aina ollut suosijansakin, vaikkapa Bauhausin yhteiskunnalliset muotoilija-ajattelijat Saksassa. Heille polkupyörä oli ”modernististen ihanteiden ruumiillistuma”.
Naisille polkupyörä on ollut poliittisen ja kehollisen vapautumisen väline, ja siksi siveellisyydelle ja hierarkioille vaarallinen.
Adolf Hitler kielsi maansa pyöräilyliiton 1933, koska pyörään ja pyöräilyyn liittyi Hitlerin valta vastustavaa voimaa. Toisessa maailmansodassa vastarintaliikkeet eri puolilla natsien miehittämää Eurooppaa liikkuivat polkupyörillä.
Iranissa 2016 naisia kiellettiin fillaroimasta julkisesti, koska miehet ilmeisesti eivät kykene olemaan kuolaamatta nähdessään naisen takapuolen satulassa.
Yhdysvaltalaistoimittaja ja kirjailija Jody Rosenin teos on ylistys polkupyörälle ja pyöräilylle, se ”on kertomus rakkaudesta ja inhosta”.
Kirjassa Yhdysvallat on keskeisesti esillä. New Yorkin Brooklynissä asuva Rosen tuo esiin polkupyörän poliittisen merkityksen maassa, missä se liittyy voimakkaasti (mutta ei vain siihen) vallitsevaan kulttuuris-poliittiseen kahtiajakoon.
Jos vielä Yhdysvaltojen täyttäessä 200 vuotta järjestettiin hyvässä hengessä suuren maan läpi poljettuja Bikecentennial-retkiä, tämän vuosituhannen pyöräilymanifestit (ilmasto, seksuaalivähemmistöt, Black Lives Matter, muun muassa) saavat republikaanien, väkivaltaan helposti tarttuvien poliisien ja autofanaatikkojen veren kiehumaan.
Rosen ei onneksi pysy vain rapakon takana - jo siksi, että polkupyörän isäksi voidaan todeta saksalainen Karl von Drais, jonka pajasta valmistui tarkalleen sanoen 12. Kesäkuuta 1817 Laufmaschine, eli juoksukone.
Polkupyörään liittyvistä intohimoista kertoo, että sen keksijäksi on yritetty nostaa niin jo muinainen kiinalainen, modernimpi ranskalainen kuin vaikka venäläinen maaorja.
Rosen ei sorru ylenpalttiseen hipsteröintiin. Suurin osa maailman pyöräilijöistä elää niin sanotussa etelässä, ja luetaan siihen Kiina mukaan.
Jos meillä fillari on vähemmän varakkaan kulkuväline ja harrastus, polkupyörä eri versioineen on lukemattomille ihmisille elinehto, vaikka se maksaisikin.
Rosen kuljettaa lukijaa vauhdilla modernisoituneen ja kaupunkivaurastuneen Kiinan muuttuneesta pyöräkulttuurista Dhakan ahtaille kaduille köyhien riksakuljettajien maailmaan rickshawallah Mohammed Abdul Badshahin kyydissä. Ei käy kateeksi Badshahin arki.
Globaalitalous tuo mieleen kolmesataametriset merten leviathanit, tuhansia kontteja kuljettavat laivat.
Polkupyörä on kuitenkin merkittävä tavaroiden kuljetuskeino, eikä nyt puhuta rikkaan pohjoisen riksa-ajajista, wolt-, foodora- ja muista alustatalouden kaiken sään kuskeista.
Rosenin mukaan polkupyörillä kulkevaa tavarakuljetusta ei tunneta kovin hyvin, mutta ne ovat varsinkin etelän suurkaupunkien epävirallisessa taloudessa tärkeä ratas, ””viimeisen kilometrin” olennainen linkki”.
Pelkästään Kiinassa poljetaan 40-60 miljoonaa tavarankuljetukseen tarkoitettua kolmipyörää.
Vaikka pyöriä pidetään ekologisena vaihtoehtona, niiden rakentaminen kuluttaa luonnonvaroja, joiden kaivaminen ei aina kestä päivänvaloa, hän muistuttaa.
Kiinassa polkupyörästä tuli kommunistipuoluetta pelottava väline, kun keväällä ja alkukesällä 1989 Pekingin Taivaallisen rauhan aukiolle kerääntyi tuhansia uudistuksia vaativia mielenosoittajia. Polkupyörät olivat paitsi liikkumisvälineitä, myös telttojen ja lippujen tukia, ruokahuollon varmistajia ja nukkumasuojia.
Kirjassaan Rosen pohtii polkupyörän roolia niin kolonialismin kuin sen vastustamisen välineenä (mm. sissiliikkeiden kulkuväline) ja symbolina. Riksoja voidaan ajatella aikansa eläneinä siirtomaavallan ajan ja sen yllä pitämän, Intiaa ja Bangladeshia de facto läpäisevän, kastilaitoksen jäänteinä.
Teos ei ole kaiken kattava pyöräilyn ja polkupyörän historiikki.
Poliittis-kulttuurisen merkityksen lisäksi Rosen on valinnut näkökulmia, kuten päämäärätön cycleur-pyöräily. Tai jo vuosikymmeniä harrastettu, taas muotia, businessta ja elämäntapaa oleva temppupyöräily. Talvipyöräilyyn liittyen olisi melkein toivonut, että Rosen olisi käynyt vaikka Joensuussa, missä mankeloidaan 25 asteen pakkasessa sen suuremmin numeroa tekemättä.
Polkupyörän mekaniikka, rakenne ja estetiikka saavat osansa. Onhan ainakin harrastajilla emotionaalinen suhde välineeseensä. Monilla on useita pyöriä. Polkupyörään liittyy myös seksuaalipolitiikkaa, erotiikkaa ja pornoa.
Jäävuoren upottamalla Titanicilla poljettiin kuntopyörää. 1970-luvulla kehiteltiin bikologian filosofiaa ja elämäntapaa, missä staattisella pyörällä tuotettaisiin energiaa – ja pidettäisiin samalla reisilihakset jäntevinä.
Rosenin kirja on mainio retki pyöräilyn politiikkaan, vapauteen ja iloon. Polkupyörä ei jätä ketään kylmäksi - ei fillarifania eikä henkilöä, joka periaattessa ei koskaan nouse pyörän satulaan.
Suomennos on sujuva. Pienenä huomiona, että muutama kaupunki on jäänyt englanninkieliseen muotoon, kuten Hong Kong, Cape Town ja Mexico City.