Thierry Noël: Hopeaa vai lyijyä? Kokaiinikuningas Pablo Escobarin elämä. Art House. 2017. 334 s. (Suom. Pirjo Thorel)
On tapana henkilöidä historiallisia ja muita asioita. Niin voi olla helpompi havainnollistaa sitä mistä on kyse.
Darwin ja evoluutio, Curien pariskunta ja radioaktiivisuus. Kyseisillä henkilöillä oli keskeinen asema mainituissa teemoissa, mutta samoja ilmiöitä tutkittiin toisaallakin. He eivät siis nousseet tyhjästä ja keksineet ja/tai havainneet kaikkea itse.
Sama pätee huumeruhtinaana tunnettuun kolumbialaiseen Pablo Escobariin (1949-1993). Escobar ei keksinyt kokaiinikauppaa, eikä hän käynyt sitä yksin. Kokaiinia olisi tuotettu Kolumbiassa, Boliviassa ja Perussa, ja viety mitä moninaisimmilla konsteilla Yhdysvaltoihin ja Eurooppaan ilman häntäkin.
Escobarin merkitys kokaiinikaupassa 1980-luvulla on kuitenkin kiistaton. Hänellä oli luontainen kyky organisoida ja ajatella viileästi. Escobarilla oli karismaa, ja hän osasi rakentaa omaa myyttiään köyhien robinhoodina (kirjaimellisesti ja symbolisesti).
Toisin kuin Calin kartellin Rodríguez Orejuelan veljekset, Escobar ei halunnut vetää matalaa ja ”sivistyneempää” profiilia. Escobar janosi eliitin ja silmäätekevien sosiaalista hyväksyntää, mutta häntä ei koskaan päästetty piireihin. Upporikkauskaan ei avaa kaikkia luokkayhteiskunnan ovia. Escobarilla on yhä ihailijoita.
Häikäilemätön joukkomurhaaja
Lähellä Medellíniä syntynyt Escobar oli kuitenkin häikäilemätön joukkomurhaaja sicario-palkkamurhaajineen. Hänen brutaali toimintansa ja kiristyksensä horjuttivat koko Kolumbiaa. Yhteiskuntarauhan hän tuhosi vuosiksi. Se on yhdeltä suurrikolliselta paljon. Kolumbia ei ole ihan pieni valtio.
Escobarilla oli vihollisinaan muita huumekauppiaita, asevoimat, poliisi, äärioikeistolaiset paramilitaarit ja maanomistajat, suurkaupunkien eliitit – mutta hänellä oli näissä ympyröissä myös lahjottuja ystäviä ja kontakteja. Escobar vei lopulta ahneutensa ja väkivaltaisuutensa liian pitkälle. Vihollisia tuli liikaa.
Yhdysvaltain tukemat erikoisjoukot tappoivat piileskelevän Escobarin joulukuussa 1993 Medellínissä. Hän tosin sai mitä halusi: mieluummin haudan Kolumbiassa kuin sellin Yhdysvalloissa.
Ranskalaisen historioitsijan Thierry Noëlin kirja on tervetullut teos valottamaan huumekaupan sosiaalista ja poliittista, ja nimenomaan myös kansainvälispoliittista tilannetta, vaikuttimia ja vaikuttajia.
USA:lle ei puhtaita papereita
Puhtaita papereita eivät saa maan polittinen eliitti tai Yhdysvallat, joka presidentti Theodor Rooseveltin sanoin heilutteli isoa keppiä ”takapihallaan” myös 1970- ja 80-luvuilla.
Kirja avaa hyvin Yhdysvaltojen roolia alueella poliittisesti, ja siihenhän huumekauppa osin kytkeytyy. Hän taustoittaa aihetta historiallisesti jo aiemmilta Kylmän sodan vuosikymmeniltä.
Fidel Castroa vastustavat rikolliset olivat hyödyksi Washingtonille. Alamaailman keskuksena toimineen Panaman johtaja Manuel Noriega oli hyödyllinen, kunnes hänestä tuli taakka. Ronald Reagania horjuttanut Iran-Contra-skandaali kytkeytyi myös huumekauppaan.
CIA touhusi asioita, jotka eivät kestäneet aina päivänvaloa, tuskin kestävät kaikki vielä nytkään. Olisi kiintoisaa lukea esimerkiksi CIA:n asiakirjoja, mutta epäilen, että ne pysyvät visusti lukkojen takana.
Yhdysvaltain asevoimat tukivat erikoisjoukkoja, jotka myös kiduttivat. Escobarin jahtaamisessa olivat mukana Los Pepes -huumeparonit, eikä tätä kauheasti Yhdysvaltain Kolumbian-lähetystössä käytännössä vastustettu.
Kolumbialaisilla huumekauppiailla oli myös lukuisia yhdysvaltalaisia alan miehiä yhteistyökumppaneinaan.
Miami muuttui huumekeskukseksi. Brian de Palman Scarface-elokuva ei ole tyhjästä temmattu.
Presidentti Uriben rooli takavuosina?
Ja mikä rooli oli Kolumbian presidenttinä 2002-2010 olleella oikeiustopopulisti Álvaro Uribella?
Hän tunsi Escobarin. Pelkkä tunteminen ei tietenkään yleensä viittaa tai riitä osoittamaan syyllisyyttä, mutta Uribe näytti tuntevan Escobarin liian hyvin, ja hän toimi aikoinaan merkittävänä lentoliikennevirkamiehenä Antioquian maakunnassa. Huumekartellit käyttivät lastiensa kuljettamiseen mm. pienkoneita. Uriben poliittisia liittolaisia on joutunut viime vuosina kaltereiden taakse muun muassa paramilitaari- ja muista kytköksistä.
Nöel ei lopeta kirjaansa Escobarin kuolemaan. Hän pohtii huumekaupan merkitystä ja vaikutuksia Kolumbiassa Escobarin jälkeenkin. Tämäkään sota kun ei yhtä miestä kaipaa. Escobarin vastuuta ja syyllisyyttä ei pidä kuitenkaan vähätellä. Hän oli aikakautensa keskeinen vaikuttaja, ja pahassa.
Kirja on sujuvaa luettavaa ja siten yleisesti ottaen käännetty. Kerronnan preesens-muoto hämää välillä, mutta aikamuotoon suomentaja ei olle syyllinen.
Pari huomiota. Koka-base on mielestäni luontevammin kokatahna. Crack ei liene kokaiinia puhtaampaa, vaan päinvastoin. Smaragdien salakauppa on riivannut Kolumbiaa vuosikymmeniä. Gemmologi on kuitenkin jalokivialan opinnot suorittanut henkilö, ei salakauppias, vaikka ehkä alamaailman slangissa tätä termiä käytetään.
Plata o plomo - rahat tai henki
Kirjan nimi viittaa Escobarin mafiamaiseen uhkaukseen ”plata o plomo”, kirjaimellisesti hopeaan ja lyijyyn. Latinalaisessa Amerikassa plata tarkoittaa yleisesti rahaa. Rahat tai henki. Mantereelta kun aikoinaan louhittiin ja vietiin valtavat määrät hopeaa Vanhalle mantereelle, missä hopea oli rahaa.
Kannattaa lukea jos teema, Escobarin tarinan lisäksi, houkuttelee.