Kirja-arvio: Maailmanparantajan muistelmat – yhden ihmisen odysseia paremman maailman puolesta

Maailmanparantajan muistelmat on hengästyttävä läpivalaisu lukuisista kehitysmaiden ongelmista, joita kehitysmaa-aktiivi ja tieteiskirjailija Risto Isomäki kumppaneineen on ollut ratkaisemassa tai ainakin tuomassa esille. Tai ainakin sellaisen kuvan kirja antaa. 

Isomäen mukaan vuodet 1979-2004 olivat Suomessa kansalaisjärjestöjen kulta-aikaa ja siksi hän kirjassaan keskittyy pääasiassa noihin vuosiin. Voisi ajatella, että vuonna 1961 syntynyt Isomäki romantisoi omaa nuoruuttaan pitämällä sukupolvikokemuksiaan kulta-aikana eikä siinä tietenkään mitään pahaa ole. Kehitys ei kuitenkaan ole pysähtynyt vuoteen 2004.

Kurjuuden taustalla kolonialismi

Isomäki kertoo nuoruutensa suurista huolenaiheista eli väestöräjähdyksestä ja ydinsodan uhasta sekä siitä, kuinka kehitysmaissa ihmiset kuolivat kymmeniä vuosia aiemmin kuin länsimaissa. Pääsyynä ennenaikaisiin kuolemiin Isomäki pitää eurooppalaista kolonialismia, siis länsimaista riistoa. 

Näiden tietojen valossa Isomäki päätti jo nuorena tehdä kaikkensa tämäntyyppisten asioiden korjaamiseksi. Ja kun kirjan lukee läpi, paljon Isomäki on ehtinyt tehdäkin.

Isomäki ei varsinaisesti syntynyt kultalusikka suussa, mutta myöntää, että vanhempien hyvät tulot ja satunnaiset tulot freelance-journalistina johtivat siihen, että “80-luvulla ei ollut huolta toimeentulosta” ja hänen oli mahdollista tehdä palkatonta työtä erilaisille kampanjoille. 

Isomäen mukaan monella kehitysmaa-aktiivilla oli samantyyppinen, hieman elitistinen tausta. Kirjassa luetellaan mittava määrä hengenheimolaisia ja heidän nykyisiä keskiluokkaisia ammattejaan. 

Yhden asian liikkeet

1980-luvulla kansalaisliikkeet olivat usein erilaisia yhden asian liikkeitä ja yksi merkittävimmistä lienee prosenttiliike, jossa ihmiset suostuivat antamaan prosentin tuloistaan erilaisille kehitysmaaliikkeille. Taustalla oli pyrkimys saada myös maan virallinen kehitysapu YK:n tavoittelemaan 0,7 prosenttiin bruttokansantuotteesta. 

Isomäki pitää erityisesti prosenttiliikettä menestyksenä. Vuonna 1981 jopa satatuhatta ihmistä sanoi maksavansa prosenttilahjoituksia. 

Isomäki pääsi muiden prosenttiliikkeen pääaktiivien kanssa keskusteluihin jopa YK:n silloisen pääsihteerin Javier Perez de Cuellarin kanssa tämän Suomen vierailullaan. 

Paljon muutakin Isomäki kumppaneineen on tämän kirjan mukaan saanut aikaiseksi. Kirjassa käydään läpi kehitysmaiden rokotuskampanjoita, Nestle-boikottia, tavoittetta saada halpoja rinnakkaislääkkeitä Bangladeshiin, kampanjaa tupakkateollisuutta vastaan, Intian vedenkeräilymenetelmien elvyttämistä, Aidsin vastaista työtä, puukampanjoita Afrikassa, Amazonasin sademetsien ja Indonesian turvamassiivien suojelua ja lopulta toimia ilmastonmuutoksen estämiseksi. 

Suomesta mainitaan muun muassa Nellimin erämaametsien suojelu ja erämaalain aikaansaaminen. 

Ulkoministeriölle kritiikkiä

Isomäki kehuu monia hankkeita mutta samalla kritisoi useaan otteeseen Suomen ulkoministeriötä, joka haluaa pääsääntöisesti lopettaa hankkeiden rahoituksen kymmenen vuoden jälkeen. 

Ajatus ulkoministeriössä on, että hyväksi havaittu kehityshanke pärjää kymmenen vuoden jälkeen omillaan, jos on pärjätäkseen. Isomäen mukaan hyvää hanketta pitäisi kuitenkin rahoittaa pitempäänkin. 

Suomessa on vähän kummallinen kansalaisjärjestöjen ja valtion suhde, sillä kansalaisjärjestöjen hankkeet rahoitetaan nykyisin 90-prosenttisesti ulkoministeriön kehitysyhteistyörahoista. 1980-luvulla avustus oli vähäisempi, esimerkiksi 85 prosenttia mutta tuolloinkin omarahoitusosuudesta osa voitiin kuitata vapaaehtoistyöllä tai tavaralahjoituksilla. 

Suomessa kansalaisjärjestöt ovat mielestäni käytännössä valtiollisia toimijoita vaikka englanniksi niistä käytetään yleensä NGO-termiä (non-governmental organization). Tämä kääntyy suomeksi ”ei-valtiollinen organisaatio”. Suomessa ainoa tunnetumpi ei-valtiollinen kansalaisjärjestö taitaa olla Amnesty, joka riippumattomuuteen vedoten ei ota valtiollista rahaa. 

Kansalaisjärjestöjen ansioita en ole kuitenkaan väheksymässä. Niiden pääansio on, että ne yleensä löytävät hyviä apu- ja kehityskohteita maailmalta ja joskus ulkoministeriöllekin on helpompaa, kun kansalaisjärjestö ottaa vastuun asioista, joissa suora valtiollinen toimija voitaisiin kokea vääränlaiseksi hankkeen vetäjäksi. 

Ilmastonmuutoksen torjunnan vaihtoehdot

Isomäki pohdiskelee järjestöjen ilmastonmuutosstrategioita. Onko järkevää osallistua maailmanlaajuisiin ilmastonmuutoskokouksiin, koska lopputuloksena voi olla jonkinlainen kansanlaisjärjestöeliitin syntyminen ja vieraantuminen ruohonjuuristrategioista ja siten niin sanottujen tavallisten ihmisten saaminen toimintaan mukaan voi vaikeutua. 

Isomäki itse ei ole osallistunut suuriin ilmastokokouksiin (niitä on järjestetty jo 27 kappaletta) ja muistuttaa, että vaikka kaikissa kokouksissa on päästy “suureen historialliseen läpimurtoon”, ilmastoa lämmittävät päästöt ovat kasvaneet näistä kokouksista huolimatta 70 prosentilla tuona aikana kun suuria kokouksia on järjestetty. 

Isomäki myös kysyy, onko järkevää yrittää saada kaikkia maailman maita mukaan kokouksien konsensus-päätöksiin. Siis Saudi Arabiaa, Venäjää ja muita pääasiassa fossiilituotannosta tulonsa saavia maita. Voisiko järkevämpää olla linja, “jossa ihan kaikkien ei tarvitsisi suostua kaikkeen ilman että jotakin voitaisiin päättää, olla sittenkin vähän käytännöllisempi?” Isomäki kysyy. 

Hän kysyy myös, onko järkeä ratkaista ilmasto-ongelmia niin kalliilla ehdotuksilla, joihin ihmisillä ei ole varaa ja joiden vaatiminen johtaa koko ongelman kieltämiseen. Mielestäni nämä ovat ihan järkeviä ja pohdittavia kysymyksiä. 

Kirjassa on myös luku epäonnistuneista hankkeista ja kansalaisjärjestöjen ristiriidoista ja suoranaisista riidoista. Isomäki myös kertoo, kuinka onnistuneissakin kehityshankkeissa kaikki on yleensä mennyt ihan eri tavalla kuin alun perin piti. Tietty kaoottisuus pitää hänen mielestään hyväksyä, jotta asiat etenisivät, vaikka etenkin EU-hankkeiden ennakkosuunnitelmissa lopputuloskin on ikään kuin jo ennalta määrätty. 

Maailmanparantajan muistelmat on oiva opus etenkin nuorille ihmisille, jotka pohdiskelevat, voiko ihminen todella vaikuttaa maailmanmenoon. Isomäellä on lukuisia esimerkkejä hankkeista ja projekteista, joilla on mahdollisesti ollut vaikutuksia laajoihin ihmisjoukkoihin. Joskus on epäonnistuttu mutta ilman yrityksiä mikään ei tietenkään etene.