Kirja-arvio: Miksi Venäjä haluaa olla erilainen

Jos länttä eli Eurooppaa ei olisi, se täytyisi keksiä, jotta Venäjä voisi ylläpitää itse itsestään rakentamiaan myyttejä ja vastakkainasettelua.

Nyt se voi esiintyä kristinuskon viimeisenä linnakkeena ja syyttää länttä rappiosta ja vehkeilystä. Aina vaaniva ulkoinen uhka haluaa tuhota Venäjän. Vika epäonnistumisiin on aina muualla.

Kovin vähän uutta Venäjän taivaan alla.

Jo 1860-luvulla länttä vastustavat slavofiilit pitivät läntistä Eurooppaa ”mädäntyneenä”. Tuttu termi tämän päivän populistioikeiston sanakirjasta.

Ruotsalainen Venäjä-tutkija Bengt Jangfeldt tiivistää kahteensataan sivuun Venäjän ja venäläisten itsekäsityksen aatteellisen ja henkisen historiallisen taustan tuoden sen Vladimir Putiniin asti.

Kirja ei ole todellakaan tyhjentävä Venäjän aatehistoria, mutta antaa yleistajuisen ja varsin vauhdikkaan yleiskuvan. Se etenee kronologisesti, mutta vailla otsakkeellisia lukuja. Kirjan lopussa on listaa lisälukemisesta.

Käsitys siitä, että Venäjää ei voi ymmärtää, tulee sylttytehtaalta. Runoilija Fjodor Tjuttshevin (1803-1873) riimein:

Venäjää ei voi ymmärryksellä vangita, eikä tavallisella mittakepillä mitata. Sillä on omalaatuinen muoto; Venäjällä voi vain uskoa.

Eli jos ja kun hommat menevät pielen, kohautetaan olkapäitä, ja alistutaan Jumalan ja tsaarin (ml. niin Stalin kuin Putin) kykyyn johtaa maa ja kansa kohti suuruutta, toteuttaa Venäjän idea.

Venäjän historia on vastakkainasettelua, joko – tai. Järkevälle harkinnalle, poliittiselle ajatusten ja tekojen testaamiselle ja paras voittakoon -mentaliteetille ja käytännöille ei ole hengitystilaa.

Ne on koettu ja koetaan suorana uhkana kapealle eliitille, jossa tiivistyy venäläisen kansan henki ja jonka puolesta se tietää paremmin ja tekee päätökset. Tarvittaessa eliitti toimii kansaa vastaan väkivalloin kansan omaksi parhaaksi.

Länsieurooppalaiset ajatukset ja mallit ovat olleet tuttuja ainakin Pietari Suuresta lähtien ylimystölle ja 1800-luvulta lähtien muodostuneelle älymystölle kirjallisuuksineen ja historianfilosofioineen.

”Romaanis-germaaninen” läntinen suuntaus on kuitenkin ollut aina pienen porukan ja häviäjien suunta.

Tällaista lyhyttä sykliä seuraa pitkä uskonnollis-nationalistinen sykli. Venäjä on jälkimmäisen syklin kiihkovaiheessa. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeinen sosiaalinen ja taloudellinen kaaos jos mahdollista vain heikensi uskoa länteen.

Länsimyönteisten ajattelijoiden, zapadnikien, olemassaolo ja virtausten pelko on ollut pätevä syy tukahduttaa pienikin uhka – siis sellaiseksi kuviteltu - yksinvallalle.     

Tsaarina 1825-55 ollut Nikolai I, joka sai jo ennen valtaistuimelle nousuaan vastaansa länsihenkisten upseerien dekabristikapinan, nitisti kaiken epäilyttävän. Hän niin monen muun tukahduttamistoimensa ohessa asetti sensuurille vielä sitä valvovan sensuurin.

Jangfeldt esittelee keskeisiä venäläisiä slavofiileja ja eurasianistisia filosofeja ja kirjailijoita, kuten Sergei Uvarovin, Kosntantin Leontjievin, Nikolai Trubetskoin, Lev Gumiljovin ja Aleksandr Duginin. Jangfeldtin mukaan edes sosialismia keisarivallan tilalle vaatinut Aleksandr Herzen (1812-1870) ei kyennyt vastustamaan slavofiliaa.  

Uvarov (1786-1855) tiivisti ajatuksensa kolmiyhteyteen ortodoksia, itsevaltius, kansa. Konstantin Aksakov (1817-1860) erotteli sisäisen ja ulkoisen totuuden.

Hänelle vapaus tarkoitti ”vapautta politiikasta ja poliittisesta vastuunotosta. Keisari käyttää ehdotonta valtaa, jotta kansan ei tarvitse osallistua valtion asioihin eikä siten olla yhteydessä ulkoiseen totuuteen”.

Jangfeldtin mukaan Venäjän idea on asettaa itsensä kulttuurisesti ja uskonnollisesti länttä vastaan.

Meille perustavaa laatua oleva yksilökäsitys on vieras. Venäläisyydessä ytimessä on ”muodoton kollektiivi, jota ei rajata alueellisesti vaan henkisesti: ’venäläistä maailmaa’ eivät määritä maiden rajat, vaan kieli, kulttuuri ja uskonto”. Pyhän Venäjän ortodoksinen kirkko kolmantena Roomana taistelee yksin henkistä rappiota vastaan. On vain pyhyys tai syntisyys.   

Kiovassa syntynyt, bolshevikkien takia Ranskaan emigroitunut filosofi Nikolai Berdjajev (1874-1948) totesi, että Venäjällä vallitsee joko diktatuuri tai anarkia.

Venäjän idea on identiteetin etsintää. Ollako myös osa Eurooppaa, vai Euraasiaa?

Mitä on epävarmuuden peittävän uhon, itsensä moraalisesti muita paremmaksi kohottavan alemmuudentunnon, jatkuvan ulkoisen uhan pelon takana?

Boris Jeltsin antoi 1996 avustajilleen tehtäväksi löytää, ”mikä kansallinen idea, kansallinen ideologia on Venäjälle tärkein”. Noina vuosina entisen supervallan Venäjän purjeet olivat riekaleina, pohjassa reikä ja kompassi epäkunnossa.

Oman vastauksensa on antanut Putin, jonka maailmankäsitykseen on antanut aineksia esimerkiksi Nikolai Trubetskoi (1890-1938), johon liitetään eurasianismin alku.

Eurasianismissa Venäjään ja venäläisyyteen liitetään aasialainen vaikutus. Tähän ”venäläiseen maailmaan kuului” myös maantieteellisesti muun muassa nykyiset Ukraina ja Valko-Venäjä, kulttuurisesti laaja skaala kansoja pitkin Aasian maamassaa. Ajatuksellisesti yksilö on alisteinen kollektiiville, ja ortodoksinen kirkko on henkinen liima kansojen välillä.

Eurasianismi löysi uudelleen vastaanottavia korvia eliitissä Neuvostoliiton loppuvuosina.

Lev Gumiljov (1912-1992), jonka sanotaan suoraan vaikuttaneen Putinin maailmankuvaan, ponnisti voimaa ajatteluunsa ulkoavaruuden sfääreistä asti. ”Kansan elinvoima on peräisin ulkoavaruuden voimista, kosmisesta energiasta, joka vaikuttaa biomassaan ja muuttaa sen kansakunnaksi eli etnokseksi”, Jangfeldt tiivistää.

Gumiljovin etnokseen liittyy muun muassa tietty elinkaari, maiden valloitus, valtioiden perustaminen, epätavallinen taloudellinen ja sotilaallinen toiminta, ja tieteelliset ja teknologiset läpimurrot.

Gumiljovin mukaan venäläisten juuret ovat aasialaisissa arokansoissa. Länttä vastustava Gumiljov oli antidemokraattinen elitisti, Jangfeldt toteaa. Niinpä hallitsevat piirit näppärästi saivat hänen visioistaan selkänojan vallankäytölleen.

Mediassakin esillä oleva, usean läntisen äärioikeiston edustajan kanssa kaveeraava Aleksandr Dugin (1962-) on samaa koulukuntaa. Hänen ajatuksiinsa kuuluu muun muassa hajottaa Eurooppa sisältä päin, ja jakaa maat ja mannut Moskovan ja Berliinin kesken. Suomi olisi tässä osa Venäjää.

Jangfeldt kirjoitti teoksensa 2017, ja päivitti sitä viime vuonna.

Pari korjausta ja kummallisuutta. Kirgistan on Kirgisia. Jangfeldt kirjoittaa, että valtaan nousseet bolshevikit voitettuaan sisällissodan hyökkäsivät Suomen suuriruhtinaskuntaan. Puolan hän katsoo neuvostotasavallaksi. Kommunistinen se oli, muttei osa Neuvostoliittoa. Puhuttaessa geopolitiikasta Kremlin näkökulmasta, sillä lienee mielestään legitiimejä, ei laillisia, turvallisuusetuja ”lähiulkomaissaan”.

Joka tapauksessa: järkeviä, terveen itsetuntoisia ja itsereflektoivia filosofioita ja poliittisia suuntauksia itänaapuriin odottaen.