Kirja-arvio: Venäjä myyttiensä vuosisataisena rakentajana

”Venäjän historiakuva on vahvistettu perustuslaissa, ja siihen uskotaan totuutena, jota ei sovi tieteellisesti haastaa tai epäillä. Tämä historiafantasia on myös argumentti, jota käytetään päätöksenteossa. Historia on Venäjällä lisäksi tärkeä keino esittää kansallista erityisyyttä.”

Itä-Suomen yliopiston yleisen historian professori Jukka Korpela on kirjoittanut tuiki tarpeellisen kirjan Rusista, Muinais-Venäjästä ja Ukrainasta.

Teoksen johdanto, mistä yllä oleva ote, on punnittua pohdintaa historiasta, sen esittämisestä ja kulttuuris-poliittisesta hyväksikäyttämisestä.

Maassa kuin maassa historia voi päätyä politiikan ja identeetin ylläpitämisen osaksi, usein päätyykin, mutta Venäjällä (ja Neuvostoliitossa) historiasta on kaulittu, käännetty ja pyhällä vedellä pirskotettu vaarallinen nationalistinen myytti. Venäjä on maailman pelastava aate, kaikkien oikeauskoisten pyhä isänmaa. Tällainen visio suhteessa länsimaiseen rationalismiin on kuin ympyrän neliöimistä.

Neuvostoliiton romahduksen nöyryyttävänä kokenut entinen agentti Vladimir Putin elää ja brutaalisti levittää tätä maailmankäsitystä. Hän ei ole mielipuoli, mutta maan historiamyytti on harhainen.

Kaikki Venäjällä eivät näe maataan yllä olevalla tavalla, Korpela muistuttaa. Vallitsevan pyhän myytin julkinen haastaminen taas totalitaristiseksi muuttuneessa maassa kuitenkin on yhä vain vaarallisempaa. Ikiliikkujamaisen tuttua maan historiassa.

Johdannossaan Korpela muun muassa hämmästelee, kuinka hyvin Venäjä onkaan onnistunut kaupittelemaan lännessä myyttinsä tuhatvuotisesta valtakunnasta Kiovan Ruseineen. Korpelan mukaan lähtökohta on, että ”Rus oli aikansa valtakompleksi, eikä se ollut sen enempää ”Venäjä” kuin ”Ukrainakaan””. Ei siis kivettyä polkua myöhempään Moskovaan.

Korpela aloittaa historiaesityksensä Rus-sanan taustapohdinnalla ja merkityksellä, ja Kiovan varhaisimman historian kertomisella. Mitään nykyaikaisiin viittaavia valtioita ei ollut, ja alku oli sekavaa, eikä luotettavia lähteitä ole hyllykaupalla tutkittavaksi.

Viikingit olivat keskeinen ryhmä vielä 900-luvulla, mutta Kiovan Rusille muodostui suhteita niin länteen kuin itään. Tähän viittaavat muun muassa turkkilaiset nimet. Länsisuuntaus pysyi pitkään, ja itäsuuntausta myöhemmin pönkitettiin keksimällä ’tosiasioita’.

Myöhemmälle venäläiselle historiankirjoitukselle merkittävä ajanjakso ja henkilö oli ruhtinas Vladimir 900-luvun lopulla. Vladimirista ja elämästään ajasta tiedetään vain vähän, ja tapahtumia on keksitty jälkeenpäin poliittisista syistä, tukemaan bysanttilaista ja ortodoksista Venäjä-itsekäsitystä. Tuolloin myös muodostui klaaniperustainen vallanpito.

Turkkilaisuus vaikutti voimakkaasti itäisimmässä Euroopassa, nykyisellä Uralin länsipuolisella Venäjällä, satoja vuosia, 1600-luvulle asti. Tätä tataarimenneisyyttä ryhdyttiin tuolloin siivoamaan pois myyttisestä Venäjä-tarinasta bysanttilaisuuden tieltä, kun uusi Rooma oli siirtynyt Moskovaan, venäläisten mielestä  maailman tappiin asti.

Korpela pohtii, että itäinen Eurooppa olisi mongolikaudella voinut hyvinkin islamisoitua, koska alueella ei ollut yhteyksiä kristikunnan oppikeskuksiin, ja sen ajan islamilainen kulttuuri oli urheilutermein huomattavasti raskaampaa sarjaa. Näin ei siis käynyt, mutta ”ajatukset ovat kiusallisia nykyiselle venäläiselle historiankirjoitukselle, joka pyrkii kiistämään sekä käsityksen Moskovan itäisestä alkuperästä että Bysantin vaikutuksen vähäisyydestä”.

Bysantti kyllä vaikutti, mutta toisaalta ”myös jatkettiin Moskovan vallan ja sen kirkon legitimointia keksimällä mielikuvituksellisia bysanttilaisjuuria eri yhteyksiin, kuten pyhimyselämäkertoihin, kronikoihin (esimerkiksi hallitsijoiden puolisoiden muodossa), luostarien perustamiskertomuksiin ja vanhan Kiovan historiaan”.

Venäjä ei ole ainutlaatuinen siinä, että myöhemmin on käytetty erinäinen määrä mielikuvitusta etnis-kansallisen menneisyyden luomiseksi. Ainakin länsimaissa menneisyyttä kuitenkin on tutkittu ja tutkitaan kriittisesti, myyttimiinojen purkaminen on fyysisesti turvallista, ja niistä käydään akateemista ja laajempaakin keskustelua.

Korpela myös purkaa myyttiä Venäjän ’urheasta’ mongolivallan vastustamisesta, mitä Moskova alkoi sittemmin propagoida.

Korpelan mukaan Rusin lopullisesti hajottanut mongolien valtakausi oli epäyhtenäinen. Esimerkiksi Aleksanteri Nevski (1221-1263) toimi kaani Batun vasallina, ja sotapäällikkönä yritti estää Novgorodin länsiorientaation. Ja ortodoksikirkko vahvisti valtaansa Moskovassa mongolien suojeluksessa.

Ortodoksikirkon ja keisarillisen vallan Moskovan välinen suhde muovautui symboottiseksi 1300-luvulla.

Maallinen valta rakensi mielikuvaa menneen Kiovan Rusin yhteydestä Moskovaan, ja että Moskova olisi liittynyt bysanttilaiseen kirkkoon jo aikoja aiemmin. Moskova teki itsestään Uuden Jerusalemin ja Uuden Rooman, ja katkaisi välinsä Bysanttiin. Kirkko katsoi parhaakseen tukea maallista valtaa. Samalla kyräily ja epäily petollisesta lännestä kasvoi piiritysmentaliteetiksi.     

1300-luvun toisella puoliskolla Kremlin Pyhän Vapahtajan luostarin skriptoria, kronikoiden kirjoituspaikka, muodostui aikansa propagandakeskukseksi.

”Skriptoria tuotti tekstejä, jotka korostavat Moskovan hallitsijan olevan Kiovan Rusin pyhän kastajan ainoa laillinen suuriruhtinaallinen perillinen, uusi Vladimir.”

Korpelan kirja on rikas ja runsas Venäjän menneisyyttä ja sen myyttisyyttä käsittelevä teos. Yllä olevat esimerkit ovat vain osa sisällöstä, mutta kertovat siitä, miten Moskova on pyrkinyt jo vuosisatoja legitimoimaan ja laajentamaan venäläistä valtaa ja maailmankuvaa.

Kirjan viimeinen luku, epilogi, on otsikoltaan Klaani-imperiumista eurokasvoiseksi despotiaksi.

Siinä Korpela pohtii venäläisten historioitsijoiden ja ideologien historiankirjoitusvisioita, ja myös sitä, miksi lännessä Venäjää yritetään turhaan lähestyä eurooppalaisen rationalismin (jota katolinen kirkko oli osaltaan muodostamassa) välinein.

Venäjää ei ole mahdotonta ymmärtää – myytti sekin Churchill-lohkaisuneen – mutta sitä on lähestyttävä Venäjästä ja venäläisyydestä käsin. Yksilö/yhteisöllisyys, rationaalisuus/mystinen retoriikka, demokratia oppositioineen/pelko hajaannuksesta.

Tätä kirjoitettaessa ulkoministeri Pekka Haavisto on juuri allekirjoittanut Suomen Suomen Natoon liittymisasiakirjan. Eduskuntaan on puolestaan kohdistunut kyberhyökkäys.

”Kansallisen kertomuksen suhde Suomeen liittyykin siihen, onko Suomi osa moraalittoman lännen ylihistoriallista uhkaa, joka pyrkii hajottamaan Venäjän ykseyden.”