Riitta Korhonen ja Hannu Ollikainen: Päätoimittaja - työtä sananvapauden arjessa (Siltala 2022)
Minkälaista on arjen toimitustyö? Painostetaanko toimituksia ja pimitetäänkö julkisia asiakirjoja? Kenellä on sananvapautta ja kenellä ei? Onko sananvapaus uhattuna?
Tällaisiin kysymyksiin ja moniin muihin toimituksissa vastaan tuleviin kysymyksiin yrittävät vastata 17 päätoimittajaa, yhdeksän naista ja kahdeksan miestä. Kirjaan haastatellut päätoimittajat tulevat hyvinkin erilaisista ja erikokoisista medioista, joten näkemykset ovat varsin laaja-alaisia.
Kirjan parasta antia ainakin näin pääkaupunkiseudulla toimivalle toimittajalle ovat kuvaukset pienten paikkakuntien ja pohjoisen lehdistä, joissa ongelmat ovat hyvinkin erilaisia kuin etelässä ja suurissa medioissa.
Esimerkiksi Lapin Kansan lukija-alueella saamelaiset aiheuttavat journalistisia ongelmia. Lapin Kansan päätoimittajan Antti Kokkosen mukaan Paliskuntain yhdistys katsoo usein, että jos et ole sataprosenttisesti heidän kanssaan samaa mieltä, olet heitä vastaan.
Kokkonen sanookin, että Journalistin ohjeissa ei ole kohtaa, jossa sanottaisiin, että alkuperäiskansoja on kohdeltava journalismissa eri tavoin kuin muita.
"Mitä se toimittajalle kuuluu?"
Sananvapaus ja julkisuuslaki tunnetaan toisinaan varsin huonosti. Kokkonen ihmettelee Rovaniemen kaupungin virkamiesten kommentteja tietopyyntöihin. Yleisin heitto on kysyä kysyjältä, että mitä se toimittajalle kuuluu.
Kokkosen mukaan Rovaniemen kaupunki ei kerro julkisuuteen oikeastaan mitään, mitä ei ole ihan pakko kertoa. Kaupunginhallitus julistaa käsiteltävät asiat salaisiksi hyvinkin matalalla kynnyksellä.
STT:n Minna Holopaisen mukaan julkisuuslakia pitäisi tulkita julkisuusmyönteisesti. "Jos on epäselviä kohtia, niissä pitäisi julkisuuden voittaa, mutta tätä ei mikään viranomainen noudata."
Kunnanjohtaja laskee artikkeleiden määrää
Pieniä lehtiä luetaan ainakin päätoimittajien kuvauksien mukaan kuin piru raamattua. Rantalakeus-lehden päätoimittaja Sauli Pahkasalo kertoo, kuinka eräs kunnanjohtaja kutsui hänet kahville ja kertoi, että hänen laskelmiensa mukaan naapurikunnasta oli paikallislehdessä julkaistu paljon positiivisempia juttuja kuin hänen kunnastaan.
Syynä negatiiviseen julkisuuteen oli kunnassa paljastuneet homekoulut. Niistä ei ilmeisesti olisi saanut kirjoittaa.
Kirkko vaihtaa viholliskuvaa
Kirkollisen Kotimaa-lehden päätoimittaja Mari Teinilä pohtii uskontojournalismia ja kertoo, että aika ajoin seurakunnat peruuttavat joukkotilauksiaan vastalauseena lehden kirjoittelulle. Teinilä sanookin, että jos kukaan ei suutu, mikään ei muutu.
Jo pitkään samaa sukupuolta olevien kirkollinen vihkiminen on jakanut kirkkoa ja tämä aihe jakaa luonnollisesti Kotimaan lukijakuntaa.
Teinilän mukaan kysymys samaa sukupuolta olevien vihkimisistä on jatkoa aiemmalle kirkon syrjintäpolitiikalle. Aikoinaan kirkon patriarkaalinen ihmiskäsitys suhtautui kielteisesti työväkeen, sittemmin naisiin ja nyt seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin.
Keski-ikäiset miehet jäävät katveeseen
Mari Teinilä pohtii, että mediaa ei kiinnosta konservatiivisia arvoja kannattavan (miehen) sananvapaus, sillä heistä ei juuri kirjoitella, koska he eivät ole kiinnostavia. Paitsi jos sattuu olemaan konservatiivinen lestadiolaismies. Sen sijaan lehdistä saa useinkin lukea, kuinka julkkis käy rauhoittumassa Valamon ortodoksiluostarissa – se on kiinnostavaa.
Suomen Kuvalehden päätoimittaja Matti Kalliokoski sanoo Teinilän tavoin, että mediassa on aliedustettuna muun muassa viisikymppiset miehet jotka "eivät ole kovinkaan sinut nyky-yhteiskunnan ja sen äänen kanssa, joka yhteiskunnassa on vallalla". Kalliokosken mukaan toimittajat tekevätkin aivan liian paljon juttuja kaltaisistaan.
Hallituksen toimia syytä valvoa
Helsingin Sanomista pääsee ääneen nykyinen päätoimittaja Kaius Niemi ja poispotkittu päätoimittaja Mikael Pentikäinen, joka toimii nykyisin Suomen Yrittäjien puheenjohtajana. Myös nykyinen Julkisen sanan neuvoston puheenjohtaja Eero Hyvönen pääsee kirjassa kertomaan sananvapausnäkemyksiään Helsingin Sanomista.
Nykyinen päätoimittaja Niemi puolustaa lehdistön sananvapautta ja sanoo, että vaikka Suomessa on paljon sananvapautta, se voidaan helposti myös menettää.
Esimerkiksi Niemi ottaa pandemian ja sanoo, että kun hallitus käyttää liian rajuja poikkeuslakeja, madalletaan kynnystä ottaa poikkeuslainsäädäntöä käyttöön myös tilanteissa, joissa ei ole sellaiseen tarvetta.
Lisäksi joka hallitus näyttää Niemen mukaan tekevän lakiesityksen, joka jollain tavoin on kaventamassa sananvapautta. Sananvapaus ei siis ole itsestäänselvyys.
Maalittaminen voi johtaa itsesensuuriin
Niemi kuten muutama muukin päätoimittaja pohtii, kuinka paljon itsesensuuri vaikuttaa sananvapauteen. Usein toimittajien maalittaminen tai muu voimakas häirintä voi aiheuttaa myös tiedostamatonta itsesensuuria eli että toimittaja ei ryhdy edes kirjoittamaan aiheista, jotka voivat aiheuttaa häirintää.
"Maalitusmeiningeissä riehuvien ihmisten tarkoitus on pelotella ja pyrkiä rajoittamaan keskustelua. Siinä on riski, että toimitukset alkavat vieroksua joitakin aihepiirejä", Kauppalehden Arno Ahosniemi sanoo.
Pentikäinen kertoo päätoimittajan arjesta
Entinen päätoimittaja Mikael Pentikäinen kirjoittaa vapautuneesti ajastaan Helsingin Sanomissa, jossa sekava ja monipolvinen johtajuusrakenne näyttää johtaneen monenlaisiin väärinymmärryksiin.
Pentikäisen näkemykset kuvaavat ehkä liiankin hyvin toimituksia, jotka itse vaativat läpinäkyvyyttä ja vapaata tiedonvälitystä mutta joiden sisällä tiedotus ei kuitenkaan toimi.
Esimerkiksi omistajasuku Erkon ollessa kriittinen, asiat vietiin Helsingin Sanomien päätoimittajalle niin sanotun toimitusvaliokunnan puheenjohtajan Seppo Kievarin välityksellä.
"Aina silloin tällöin hän saattoi tulla päätoimittajan huoneeseen ja pitää monologin, josta ei aina saanut selvää, mikä asia hänellä oli. Mutta hän oli jollain asialla, jolle omistaja oli hänet lähettänyt."
Pentikäinen kertoo myös tapauksesta, jossa Sanoma konsernin toimitusjohtaja Harri-Pekka Kaukonen kertoi päätoimittajalle, miten lehden formaattimuutoksesta pitäisi Helsingin Sanomissa uutisoida. Kun Pentikäinen kertoi, että hän päättää mitä lehdessä kirjoitetaan, Harri-Pekka Kaukonen vain sulki puhelimen.
Mikä on yksityistä ja mikä julkista
STT:n päätoimittaja Minna Holopainen pohtii suomalaista toimintakulttuuria, jossa rikoksen uhri jätetään yleensä rauhaan. Holopaisen mukaan uhrin tuntemukset mielletään Suomessa yksityisiksi asioiksi, joita ei lähdetä penkomaan.
"Meidän tapammehan tarkoittaa, että on jotenkin uhrin kannalta häpeällistä, että on tullut hakatuksi tai raiskatuksi. Senhän ei pitäisi olla niin, vaan häpeä on tekijöiden."
Toimittajat eivät enää kaveeraa vallan kanssa
Päätoimittajat kertovat myös, kuinka toimituskulttuuri on muuttunut vuosien varrella. Esimerkiksi niin sanottuja hyvä veli -verkostoja on entistä vähemmän eivätkä päätoimittajat kuulemma enää veljeile entiseen malliin poliitikkojen ja muiden vaikuttajatahojen kanssa.
Yle Uutisten Riikka Räisänen sanoo, että päätoimittaja työssä tarvitaan hyvää kontaktiverkkoa mutta roolien pitää olla selvät. "Ei saa alkaa kaveerata. Ei saa olla itseisarvo hengata vallan kammareissa, journalistipomokin on ennen kaikkea vallan vahtikoira."
Tekstimainonta lehdistössä on vähentynyt ja syynä tähän on natiivimainonnan määrän lisääntyminen. Natiivimainonnalla tarkoitetaan journalismin kaapuun puettuja mainoksia.
Vielä muutama vuosi sitten monessa mediassa digitaalisuus nähtiin pelottavana mörkönä mutta ilmeisesti nykyisin lehtitaloissa on opittu tekemään maksumuureja eikä kaikkea jaeta enää ilmaiseksi.
Kauppalehden Arno Ahosniemi sanoo, että "viime vuosien suurin muutos suomalaisessa mediassa on se, että digitaalinen tilausmyynti vetää tavattoman hyvin.".
Haukuttavaakin riittää. Google ja Facebook kahmivat suomalaisille kuuluvia mainoseuroja. Hajahuomioita saa myös Yle, jonka moni päätoimittaja näkisi mielellään nykyistä pienempänä.
MTV Uutisten entinen päätoimittaja ja Ylen nykyinen toimitusjohtaja Merja Ylä-Anttila sanoo, että media-alan pitäisi Suomessa tehdä yhteistyötä eikä nahistella keskenään. "Meillä ei ole minkäänlaisia mahdollisuuksia pärjätä tässä kisassa (kansainvälisiä jättejä vastaan), ellemme lyöttäydy yhteen," Ylä-anttila sanoo.
Kenelle Päätoimittajat-kirja sitten on tarkoitettu? Ainakin itse toimittajien on hyvä lukea tämä kirja ja huomata, että samantyyppiset ongelmat ovat yleisiä melkeinpä kaikissa toimituksissa.
Olen ollut huomaavinani, että median kuluttajilla, siis lukijoilla, kuuntelijoilla ja katselijoilla saattaa olla hyvinkin omituisia näkemyksiä toimitustyöstä. Tämän kirjan lukemalle pääsee ehkä vähän enemmän perille siitä, mitä toimituksissa oikeasti tehdään.