Kira Jarmysh: Naisten selli nro 3. Aula & Co. 2022. 395 s. (Suom. Arja Pikkupeura)
Anja, Maija, Diana, Irka, Katja ja Nataša samassa ja ainoassa naisten sellissä pidätyskeskuksessa Moskovassa.
Kullakin on oma pieni syynsä pieneen rikepidätykseen ja sellituomioon. Sekä ensikertalaisia että järjestelmän kouriin jo aiemmin ajautuneita tai joutuneita. Eivät mitään urheilullisia amerikkalaisia vaaleaverikköjä, kuten Anja mielessään naisvangit oli aiemmin kuvitellut rapakon takaisen viihdemedian mukaisesti.
No, Maija piti kropastaan huolen. Vankilaruoka jää syömättä, ettei se pilaa plastiikkakirurgian aikaansaannosta. Trofeepimu, joka mielestään osaa pitää puolensa miehiä vastaan.
Vaikka sellin seinät ovat naisellisen persikanväriset, ollaan kuitenkin Venäjällä. Suihkuun pääsee kerran viikossa, vessan yksityisyys on suhteellista, petivaatteet ovat ’petivaatteita’, kaiutin suoltaa taukoamatta radio-ohjelmaa ja tiedotuksia.
Kira Jarmysh tuntee Venäjän oikeuslaitoksen rangaistuksineen henkilökohtaisesti. Suomen kautta maanpakoon lähtenyt Jarmysh on toiminut Aleksei Navalnyin tiedottajana.
Muutaman päivän sellituomion voi saada melkein mistä tahansa. Liikenteessä ajokortitta ajaminen ei lähtökohtaisesti ole poliittista, mutta toiset tuomitaan siitä, toiset ei. Huono tuuri, lahjonta ja kytkökset.
Osa sellikamuista on elämän laitapuolelta, päähenkilö Anja pidätettiin opposition mielenosoituksessa. Sekö aiheuttaa hämmästystä. Siis mikä, ja miksi?? Anja opiskeli tunnetussa elitistisessä Mgimo-instituutissa, mistä maan parhaat ja/tai ainakin sopivimmat lähtevät menestymään maailmalle.
Jarmyshin esikoisromaani on poliittinen, mutta ei rasittavan raskaalla tavalla, vaan melkein kepeä, jos ei elettäisi näitä raskaita vuosia. Melkein kepeä, ei dostojevskilaista synkkyyttä tarinaympäristöstä huolimatta.
Tämä ei myöskään ole sellidraama. Naisten keskinäiset jutut, dialogit ja tarinat liikkuvat elävästi ja luontevasti, suorasukaisen hauskastikin, monella tasolla henkilökohtaisesta nyky-Venäjän tilanteeseen liikaa osoittelematta.
Alleviivaamattakin on selvää, että ollaan Putinin maassa. Mäkkärit tosin vielä olivat olemassa ja suosiossa. (Suomennos muuten toimii hyvin.)
Päivärutiineihiin kuuluvat niin ulkoilu kuin ruokailu, tai absurdi nimenhuuto. Keittiötä pyörittävät miesvangit, ruoka on ihan hyvää, ei gulag-velliä. Rutiineihin ei ole pakko osallistua.
Sellin ikkunan ulkopuolella naisenkipeät miehet käyvät naukumassa ja rupattelemassa. Tupakat vaihtavat omistajaa.
Viranomaiset ja henkilökunta ovat Venäjää. Toiset tylyjä, toiset ystävällisiä, työhönsä kyllästyneitä, tai virkaintoja. Toiset putinisteja ja stalinistista järjestystä rakastavia, toiset salaa oppositiomielisiä. Toiset vain ovat töissä. Ja se läpitunkeva passiivisuus.
Välillä kerronta sukeltaa Anjan menneisyyteen. Ihastumiset ja rakastumiset naisiin, opinahjon ja harjoittelupaikka ulkoministeriön sovinismi, putinilaisuus ja naisten kanamaisuus.
Anja suhde isäänsä on huono, ja tältä huonoltakin ehtii pudota pohja sellipäivinä. Anja oli saanut 10 päivän kakun.
”…ymmärräthän, että tässä maailmassa voiton perivät joustavat. Ne, jotka osaavat sopeutua. Äitisi ei ole sellainen…” Siinäpä se, miehen suusta taas jälleen kerran totuus naisesta ja maailmasta. Samasta suusta kuuluu kehotus tyttärelle lähteä pois maasta vailla tulevaisuutta. Jonnekin. Vaikka opiskelemaan.
Anja myös kokee henkimaailman asioita. Selittämättömiä kokemuksia sellikavereistaan. En tiedä tuovatko ne juuri mitään merkittävää lisää. Naisten jutut ja erilaiset persoonat kiven sisässä kun riittävät luomaan toimivan tarinan ihmisparoista itänaapurin ankeudessa.
Romaani ja Venäjän todellisuus. Systeemi on systeemi on systeemi. Vuodesta, vuosikymmenestä, vuosisadasta toiseen.