Kirja-arvio: Väkevät sielut – tarinoita Lapinlahden sairaalasta

Helsingin Lapinlahdessa sijaitseva sairaala on surullisia tarinoita täynnä. Kolme toimittajaa on nyt kirjoittanut kirjan noista tarinoista, joita seuraamalla voi hyvin tarkastella mielisairaalatoiminnan kehittymistä Suomessa. 

Engelin piirtämä Suomen ensimmäinen mielisairaala aloitti 180 vuotta sitten Helsingin syrjäisellä niemekkeellä hautausmaan takana. 

Taustalla oli tsaari Nikolai I tavoite saada mielisairaanhoito Suomessa tolkulliselle tasolle. Hän oli tarkastuskäynnillään Helsingin Uudella klinikalla havainnut, että vaikka muita potilaita hoidettiin kunnolla uudessa, tasokkassa sairaalassa, mielisairaiden kohtelu oli karmeaa: potilaita pidettiin pimeissä kopeissa lukkojen takana. 

Lääketieeteen professori Carl Daniel von Haartman sai tehtäväkseen tutustua mielisairaanhoitoon Pietarissa. Arkkitehti Carl Ludvik Engel sai puolestaan tehtäväkseen suunnitella uuden sairaalan. 

Miehet valitsivat sairaalan paikaksi Lapinlahden, sillä ajatuksena oli että siellä kauniin luonnon keskellä merituulten puhaltaessa sairaat voisivat parantua. Uuden empiresairaalan esikuvina olivat kirjan mukaan vankila ja luostari. 

Sairaala-alueen tulevaisuudesta kiistellään

Sairaalatoiminta päättyi lopulta vuonna 2008 ja Helsingin ja uudenmaan sairaanhoitopiiriltä kaupungille siirtyneen sairaala-alueen tulevaisuudesta on kiistelty siitä lähtien. Helsingin kaupunki on halunnut löytää kaupallisen toimijan alueelle mutta toistaiseksi hanke ei ole onnistunut. 

Nyt entisessä sairaalassa on enemmän tai vähemmän väliaikaisesti taiteilijoiden työpajoja sekä erilaisia mielenterveyteen liittyviä toimintoja. Kahvila ja vuokrattavat tilat ovat tulleet tutuiksi monille pääkaukiseudun asukkaille.

Nimekkäitä johtajia 

Kirjassa on lyhyitä kertomuksia sairaalan potilaista ja työntekijöistä sekä sairaalaa johtaneista lääkäreistä. Ehkäpä tunnetuin potilas on ollut Aleksis Kivi ja lääkäreistä puolestaan Jean Sibeliuksen veli Christian Sibelius – Christian antoi sairaalasta suojan veljelleen sisällissodan aikana. Mainesanoja saavat myös sodanjälkeiset johtajaylilääkärit kuten Martti Kaila ja Kalle Achté. 

Väkevät sielut -kirja kuvaa hyvin mielisairaiden hoitomuotoja. 1800-luvun toimintaa voisi kuvata väkivaltaiseksi, sillä potilaisiin kohdistetut hoitotoimenpiteet olivat enimmäkseen epämiellyttäviä. Monien mielestä mielisairauksia ei voinut edes parantaa, joten toisinaan hoitona oli vain säilyttää potilaita. 

Vaaralliseksi määriteltyjä potilaita pidettiin etenkin 1800-luvulla lähes vankilanomaisissa selleissä. Heidät saatettiin "kapaloida" liikkumisen estämiseksi tai heitä voitiin kylvettää tuntitolkulla. Yleisesti käytössä oli myös jalkarautoja ja pakkopaitoja. 

Mielisairaanhoitajat olivat puolestaan lähes kaikki kouluttamattomia eikä heidän suhtautumisensa potilaisiin ollut välttämättä kovinkaan humaania. Hoitajien koulutus alkoi vasta vuonna 1914.

Hoidot kehittyneet 

Suomeen mielisairaanhoidon virtaukset tulivat pääasiassa ulkomailta, jonne johtavat lääkärit matkasivat tutustumaan muiden maiden hoitomuotoihin. 1900-luvun alusta alkaen pakkokeinot vähenivät ja sotien jälkeen hoidoissa alkoivat auttaa erilaiset lääkkeet ja terapiat; myös asenteet kehittyivät: suhtautuminen potilaisiin muuttui entistä humaanimmaksi ja arvostavammaksi. 

Kirjan yleissävy on positiivinen – se kertoo mielisairaanhoidon kehityksestä kohti parempia aikoja. Myös viime vuosikymmenien potilaat tuntuvat olevan varsin tyytyväisiä saamaansa hoitoon. Vain "viimeinen potilas" eli anoreksian takia sairaalassa ollut Jenni kritisoi kirjassa hoitojaksoaan. 

Kirjassa kerrotaan jonkun verran myös mielisairaalatoiminnan erheistä kuten esimerkiksi lobotomiasta mutta näihin asioihin ei paneuduta sen kummemmin. 

Kirjan parhainta antia ovat yksittäiset "potilaskertomukset", joissa kuvataan mielisairaalaan joutuneita tai päässeitä ihmisiä. Ihmisten taustat vaihtelevat ja mielet järkkyvät moinista syistä. 

Osa ihmisistä on kokenut elämässään järkyttäviä tapahtumia, jotka ovat johtaneet mielen ongelmiin. Toisinaan sairastuneet ovat aivan tavallisen oloisia ihmisiä, jotka eivät näytä kokeneen mitään erityistä ennen sairastumistaan. 

Mielisairaus voi olla kuin mikä tahansa fyysinenkin sairaus, jolle ei välttämättä löydy mitään perussyytä. Kirjan syväsanoma lienee, että nilkka voi nyrjähtää siinä missä mielikin eikä mielenterveyden takia sairaalassa oleviin pitäisi suhtautua sen kummemmin kuin "tavallisessa" sairaalassa oleviin.